Päässä napsahtaa. Viha pulpahtaa pintaan. Huudan lapselle, että nyt jumalauta tottelet. Lapsi jähmettyy. Näen hänen katseestaan hädän ja pelon. Syyllisyys ja katumus iskee välittömästi, kun lapsi alkaa lohduttomasti itkeä.

Miksi menetin taas hermoni? Mistä tämä viha oikein kumpuaa?

Mistä viha johtuu?

“Lapsi ei ole tulos vanhempiensa ajatuksista, haaveista ja odotuksista, vaan häneen vaikuttaa vääjäämättömästi tapa, jolla hänen isovanhempansa ovat käyttäytyneet hänen vanhempiensa lapsuudessa”, kirjoitti ranskalainen lasten psykoanalyytikko Didier Dumas.

Kasvoin turvattomuudessa ja epävakaudessa enkä tiennyt muusta. Elin ylisukupolvisen henkisen ja fyysisen väkivallan keskellä ja opin, että sen käyttö on hyväksyttyä. Niin minunkin vanhempani ja heidän vanhempansa olivat oppineet omassa lapsuudessaan. 

Olemme saaneet edellisiltä polvilta paljon arvokasta, mutta myös taakkoja, jotka ovat siirtyneet sukupolvilta toisille. Sotien jälkeen karmeista kokemuksista vaiettiin ja oli vain pakko pärjätä ja selviytyä. Tunteille ei ole ollut tilaa. Niitä tukahdutettiin, kiellettiin tai ilmaistiin epäsuorasti.

Minulle ei syntynyt sisäistä turvan kokemusta siitä, että maailma on turvallinen, ennustettava ja luottamuksen arvoinen. Myöhemmät kokemukset koulukiusaamisesta ja parisuhdeväkivallasta vahvistivat tätä kokemusta.

Hylkäsin itseni, rajani, tunteeni, tarpeeni, toiveeni ja tahtoni. Nielin vaikeat tunteet, kuten vihan, ja olin kiltti, reipas ja ahkera tyttö. Opin mukautumaan ja miellyttämään. Olen saanut turvaa hallinnan tunteesta ja kontrollista. Pitää tulla toimeen itse, koska muihin ei ole luottamista. Ehkä seuraavan pinnistyksen jälkeen saan arvostusta, hyväksyntää – rakkauttakin jopa? Loputon riittämättömyyden tunne on tehnyt minusta vaativan, kovan ja armottoman.

Viha kääntyi sisäänpäin muun muassa itseinhoksi ja tuli myöhemmin esiin seurustelusuhteissa epäterveellä tavalla. Minuun kohdistunut aggressio ja oma, padottu aggressio, jota en ollut koskaan uskaltanut ilmaista, kääntyi sisäänpäin itsetuhoisuutena ja itseinhona ja tuli seurustelusuhteissa ulos epäterveillä tavoilla, kuten raivokohtauksilla ja mykkäkoululla.

Turvattomuus on turhan tuttua liian monelle meistä. Väestötutkimuksen mukaan 16–74-vuotiaista suomalaisista lapsuusajan lähisuhdeväkivaltaa on kokenut 65 prosenttia. Lähisuhdeväkivaltaa kohdanneet lapset voivat kärsiä traumaperäisestä stressihäiriöstä, ahdistuksesta, masennuksesta ja käyttäytymisen häiriöistä. Sillä on myös havaittu olevan yhteys itsetuhoiselle käyttäytymiselle myöhemmin nuoruudessa ja aikuisiässä.

Miten lapsuus heijastuu vanhemmuuteen?

Vaikka olin, kuinka päättänyt, että toimin täysin eri tavalla kuin aiempi sukupolvi, se ei mennyt ihan niin. 

Ensi- ja turvakotien liiton vauvaperhetyön asiantuntija Jonna Lehikoinen kertoo, että muun muassa väsymys, yksinäisyys, kivut ja stressi voivat haastaa vanhemman säätelykykyä, jolloin omat kiintymyssuhdemallit ja haitalliset toimintamallit aktivoituvat.

Liiton väkivaltatyön asiantuntija Niina Remsu puolestaan kertoo, että jos vanhemmalla on omia lapsuuden aikaisia kokemuksia kaltoinkohtelusta ja laiminlyönnistä, hänen voi olla vaikea vastaanottaa lapsen kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta tai kiukkua, ja sen seurauksena vanhemman omat kielteiset tunteet saattavat päästä hallitsemaan eikä hän pysty olemaan turvallisesti saatavilla lapselleen. Vihainen nainen -kirjan mukaan 40 prosenttia niistä vanhemmista, jotka on itse lapsena kokeneet väkivaltaa kaltoinkohtelevat myöhemmin omia lapsiaan.

Taustani ja synnytystraumani takia minussa laukesi herkästi taistele-pakene-reaktio. Silloin lapselle saattaa esimerkiksi huutaa, joka aiheuttaa häpeää ja syyllisyyttä. Juuri tätähän minä en halunnut!

Lapsi myös kutitteli niitä kohtia minussa, jotka olivat jääneet täyttymättä. Koin epäreiluutta siitä, että hän ilmaisee minua kohtaan vihaa. Enhän minäkään ollut saanut tehdä niin? Miksi sinä saat?

Mutta terve aggressio on tärkeä myös vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa. Kun osaan ilmaista sitä terveellä tavalla, osoitan lapselleni, missä minun rajani kulkevat ja hän saa mahdollisuuden oppia omistaan. Hän myös ymmärtää, että viha on sallittu tunne, jota me kaikki koemme. Hän oppii tunnistamaan ja ilmaisemaan sitä. Aggressio on tärkeää lapsen kehitykselle, kun hän oppii sen voiman avulla omista rajoistaan, tarpeistaan ja irtautumisestaan. Eihän muuten olisi tahto- tai murrosikää.

Mitkä ovat vihan riskipaikat?

Siirtymät

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun meillä on ollut kiire lähteä, lapsi on venkoillut vastaan ja olen yrittänyt pukea häntä, ja silmissäni on sumentunut. Olen heittänyt kengät eteisen nurkkaan ja ollut paniikki- ja raivokohtauksen rajamailla. Itken ahdistusta, pettymystä ja ihan vain puhdasta vihaa.

Nukutukset

Nukutuksissa koen olevani kaikkein eniten hukassa, nurkkaan ajettu, yksin. Lapsi oli alusta asti huono nukkumaan. Minun oli vaikea sietää lapsen itkua nukutuksen yhteydessä. Se sai minussa aikaan paitsi hätää mutta myös epätoivosta kumpuavaa vihaa. Nuku nyt! 

Tahtoikäisen kanssa nuppi menee jumiin temppuilusta ja pitkistä nukutuksista. Myös omat odotukseni ja lapseni tarpeet ovat ristiriidassa, ja se aiheuttaa turhautumista. Oma aika jää olemattomiin.

Ruokailut

En tiedä epäkiitollisempaa hommaa kuin se, kun valmistan lapselle ruoan, laitan sen hänen eteensä ja joko hän ilmein ja elein, myöhemmin sanoin, ilmaisee, että hyi, en syö tai heittää lautasen lattialle. Katsoo minua ilkikurisesti, kun kiellän, ja tiputtaa sitten pastat maahan. Sekoilun aikana ahdistun siitä, miten lapsi voi pysyä hengissä kahdella leivänmurulla. Samalla minun tekisi mieli itkien huutaa hänelle, että miksi kidutat minua näin. 

Lapsen voimakkaan tunnereaktiot

Turvattoman on vaikea sietää hallitsematonta, eikä lasta voi hallita ja saada toimimaan oman itsensä jatkeena. Lapsi on minusta irrallinen ihminen, oma persoonansa, omine tarpeineen, tunteineen, toiveineen. Hänen käytöksessään tai tunnereaktiossaan ei ole välillä mielestäni mitään logiikkaa, ja se on kaikkein vaikeinta ja epäreiluinta. Tunteet ottaa henkilökohtaisina loukkauksina ja mielessään uhriutuu. Miksi teet minulle näin? Mitä minä olen sinulle tehnyt ansaitakseni tämän?

Miten katkaista ylisukupolviset mallit?

Itse vaille jääneiden vanhempien on vaikea antaa. Mutta se ei ole lopullinen tuomio. Tapahtuneita ei voi muuttaa, mutta niille antamiaan merkityksiä voi, kertovat psykoterapeutit Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen kirjassaan Vihainen nainen.

Ylisukupolvisuuden voi katkaista opettelemalla tunnistamaan omia tunteitaan ja tarpeitaan. Voi löytää myötätuntoa itseä, aiempia ja tulevia sukupolvia kohtaan. Kuten Pruuki ja Hiilamo sanovat, silloin kykenee ajattelemaan myös muiden hyvinvointia ja ottamaan vastuuta yhteisistä asioista. Voi antaa itsestään ilman, että valuu tyhjiin.

Voin kasvaa turvattomasta lapsesta turvalliseksi vanhemmaksi.

Nämä 5 keinoa auttavat vaikeissa tilanteissa:

Tunteiden tunnistaminen

Koska olin jo lapsuudessa katkaissut yhteyden tunteisiini, en vanhemmaksi tullessa tiennyt, miltä tunteet tuntuvat. Olin 30 vuotta älyllistänyt tunteita ja pitänyt niihin siten etäisyyttä. Opettelin tunteiden tunnistamista yhtä aikaa lapseni kanssa (kiitos Fanni-kirjat!) ja psykoterapiassa. En ollut tiennyt, miltä esimerkiksi viha tai häpeä tuntuvat kehossa.

Kun lapsen kanssa tulee vaikea tilanne, yritän hetki hetkeltä seurata itsessäni viriäviä tunteita, kehon reaktioita ja ajatuksia. Useimmiten vihani taustalla on esimerkiksi pelkoa. Sanon mielessäni (tai ääneen lapselle), että nyt huomaan, että alan hermostua. Tunteen sanoittaminen rauhoittaa jo itsessään ja opettaa meille molemmille niiden tunnistamista.

Tunteiden säätely

Minulla oli ollut tunteiden ilmaisun suhteen kaksi vaihetta: joko ne tulivat ulos melko hallitsemattomina tai sitten nielin ne kokonaan. Nyt vihan noustessa yritän hengittää. Rentoutan jännittyneet leukaperät, lasken hartiat alas. 

Viha ei ole yhtä kuin vihainen käytös. Jos minulla tulee impulssi purkaa viha epäterveellä tavalla lapseeni, poistun hetkeksi paikalta tai pyydän puolisoani apuun. Menen laskemaan kymmeneen. Toivotan tunteen tervetulleeksi, istahdan sen kanssa hetkeksi alas ja teen kohtaamiselle tilaa.

Turvan tarjoaminen

Laitan käden rinnalleni ja sanon mahdollisimman myötätuntoisesti mielessäni, että ei ole mitään hätää, olet turvassa. Tunteeni ei ole väärä tai kielletty. Se saa olla. Samaa myötätuntoa annan lapselle. Tarjoan syliä ja rauhoitan. Sanon samat asiat kuin itselleni ja että rakastan sinua, olet tärkeä ja ihana noin. Anna tunteidesi vain tulla, äiti on tässä.

Mentalisaatio

Mentalisaatio tarkoittaa sitä, että pidämme mielen mielessämme. Vaikeassa tilanteessa yritän muistuttaa itselleni, että lapsi ei tee tätä tahallaan. Hän vasta harjoittelee tunteitaan. Hän voi olla voimakkaasta reaktiostaan hätääntynyt ja peloissaan. 

Hengitän sisään hänen vaikeaa tunnetta ja ulos myötätuntoa häntä kohtaan. Muistutan myös itseäni, että minun reaktioni ei kerro välttämättä nykyhetkestä, vaan voi kummuta joko jostain päivän aikana aiemmin sattuneesta tai kaukaa menneestä. En halua, että lapseni joutuu kohtaamaan tai kannattelemaan hänelle kuulumattomia aikuisen tunteita. Minun vastuullani on kannatella meitä molempia ja tarvittaessa pyytää apua.

Tilanteiden käsittely lapsen kanssa

Jos räjähdän lapselle ja huudan tai käyttäydyn muuten ikävällä tavalla, puran sen heti lapsen kanssa. Olen tehnyt tätä vauvasta saakka psykoterapeuttini ohjeistuksesta. Kerron, mistä tunnereaktioni johtui ja pyydän anteeksi. 

Syyllisyys ja epäonnistunut olo nousee väistämättä pintaan. Ja toki niin kuuluukin nousta. Mutta se, että menetin hermoni, ei tarkoita, että olisin täysin kelvoton vanhempi. Olen inhimillinen ihminen.

Minulla on ollut muutama ylilyönti. Olen puristanut käsivarsista liian kovaa. Olen laittanut lapsen sänkyyn liian voimakkaasti. Silloin olen kertonut tapahtuneesta puolisolleni, ystävälleni ja psykoterapeutille. En halua hautoa niitä vain omassa mielessäni niin itseni kuin lapseni takia.

Mistä saa apua?

Älä jää tunteidesi ja ajatustesi kanssa yksin. Apua kannattaa pyytää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mutta koskaan se ei ole liian myöhäistä. Ethän anna häpeän eristää sinua <3

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa apua väkivallattomuuteen ja tukea turvalliseen vanhemmuuteen. Voit hakea heiltä matalalla kynnyksellä ja luottamuksellisesti apua, jos olet huolestunut omasta käytöksestäsi, pelkäät käyttäväsi väkivaltaa tai olet käyttänyt sitä.

1. Apua väkivaltaan -chat palvelee arkipäivisin klo 12–18.
2. Avopalveluissa on tarjolla palveluita muun muassa väkivaltaa käyttäneille tai sen käyttöä pelkääville. Löydät täältä listauksen Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten tarjoamista avopalveluista.
3. Nettiturvakoti.fistä löydät kattavasti tietoa muun muassa auttavista tahoista, väkivallan muodoista ja kuinka väkivallan voi tunnistaa. 
4. Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut lapsiasi? Täältä löydät apua väkivaltaa käyttäneille.

Postauksen asiantuntijoina Ensi- ja turvakotien liiton väkivaltatyön asiantuntijat Niina Remsu ja Jaana Autto.

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Tätä arkeni oli usein vauva-aikana. Ahdistus oli kuin musta mörkö minun ja lapsen sekä minun ja muun maailman välillä. Se sai minut käpertymään kotiin ja kokemaan itseni maailman yksinäisimmäksi äidiksi.

Miltä ahdistus tuntuu?

Kun kysyin seuraajiltani, olivatko he kokeneet ahdistusta odotusaikana, 75 % yli 240:sta vastaajasta vastasi kyllä. Peräti 90 % lähes 200:sta vastaajasta oli kokenut ahdistusta vauva-aikana. Emme siis todellakaan ole yksin, vaikka koemme jäävämme yksin.

Miltä ahdistus sitten oikein tuntuu? Siihen kuuluu kimppu erilaisia oireita, tuntemuksia ja ajatuksia, jotka voivat olla esimerkiksi tällaisia:

1. Hermostuneisuuden tunne
2. Levottomuuden tunne
3. Ylivirittynyt olo
4. Jatkuva murehtiminen
5. Jännittyneisyys
6. Väsymys
7. Hengenahdistus
8. Sydämentykytys
9. Hikoilu
10. Vapina
11. Suun kuivuminen
12. Huimaus tai pyörryttävä olo
13. Pahoinvointi, ripulointi tai vatsavaivat
14. Kuumotus tai vilun väristykset
15. Nielemisvaikeudet tai ”pala kurkussa”
16. Keskittymisvaikeuksia
17. Univaikeuksia
18. Ärtyneisyys
19. Ahdistavien paikkojen välttäminen
20. Pelko- ja katastrofiajatukset

Mistä ahdistus voi johtua?

Olen sairastanut vajaa 10 vuotta sitten yleistyneen ahdistuneisuushäiriön, paniikkihäiriön, keskivaikean masennuksen sekä kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Aiemmat mielenterveyden ongelmat altistivat minut synnytyksen jälkeisille häiriöille. Minun synnytykseni oli traumaattinen. Sen seurauksena minulle diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), johon sairastuu 1-3 % synnyttäjistä. Noin 10 % synnyttäjistä kokee synnytyksen traumaattisena.

PTSD:n takia koin muun muassa voimakasta ahdistusta. Myöhemmin minulle diagnosoitiinkin lisäksi yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, jotka puhkesivat synnytyksen seurauksena uudelleen.

Ahdistukseni taustalla oli syvä turvattomuuden kokemus, joka on saanut alkunsa omasta varhaislapsuudestani ja vahvistunut myöhempien vaikeiden elämänkokemusten, kuten puolisoni itsemurhan ja vaikean kohdunulkoisen raskauden myötä.

Vanhemmuus nosti uudella tapaa pintaan nuo aiemmat kokemukset.

Lapsuuden kodissani oli epävakaa ympäristö, joka juonsi juurensa ylisukupolvisista traumoista. Mietin pitkään, millainen vanhempi minusta tulee. Toimisinko, kuten oma vanhempi. Pelkäsin, millaisia tyydyttämättömiä tarpeita vanhemmuus voisi tuoda esiin. Halusin, että sukupolvien taakka päättyy minun kohdallani.

Sain 10 vuotta sitten vaikean kohdunulkoisen raskauden, jolloin en saanut terveydenhuollolta apua, kun hätä oli suurin. Vuosin sisäisestä 1,5 litraa verta, ja myöhemmin lääkäri sanoi, että hengenlähtö oli lähellä. Tämä kokemus lisäsi paitsi turvattomuutta mutta myös epäluottamusta terveydenhuoltoa kohtaan, joka toki vaikutti niin odotusaikaan, synnytykseen kuin sen jälkeiseen aikaan. En osannut luottaa, että saan apua.

Kannan ytimessäni myös voimakasta häpeän kokemusta. Minussa istuu tiukasti uskomus, että en ole riittävä. Janoan jatkuvaa varmistelua siitä, että kelpaan ja että minusta tykätään. Olen kompensoinut häpeää vaativuudella. Olen ollut kova ja armoton itseäni kohtaan. Tällaisella pohjalla olen imenyt itseeni kaikki vanhemmuuden vaateet, odotukset ja paineet. Verrannut itseäni muihin vanhempiin.

Minun ahdistukseni juurisyyt ovat aika yleisiä. Kun kysyin seuraajiltani, tunnistavatko he, mistä heidän ahdistus on peräisin, vastauksissa korostuivat eniten juuri oman lapsuuden vaikeat ja traumaattiset kokemukset. Myös vaikea odotusaika, synnytys sekä vanhemmuuden paineet näkyivät vastauksissa.

Äidit kertovat, mistä heidän ahdistus johtuu:

1. Lapsuuden traumat
2. Kohtukuolema
3. Ongelmat raskaudessa
4. Vauvan huono vointi, jota terveydenhuolto ei uskonut
5. Lapsen synnynnäinen sydänsairaus
6. Lapsen syntyminen hätäsektiolla. Tapahtuneen jälkeen ei saanut tukea käsittelyyn.
7. Vaikea synnytys
8. Tunteiden vähättely (lähipiiri ja terveydenhuolto)
9. OCD
10. Aiemmat traumakokemukset
11. Reippaan tytön lapsuus = täytyy olla reipas äiti
12. Yksin pärjäämisen eetos
13. Oman äidin kuolema
14. Hormonit
15. Vähäiset unet
16. Alhainen ferritiini
17. Jaksaminen ei riitä eikä saa apua

Tunnistatko sinä, mitä sinun ahdistuksen taustalla on? Mitkä ovat oireidesi juurisyyt?

Miten ahdistus voi näkyä vanhemmuudessa?

Voimakas menetyksen pelko

Minulla ahdistus heijastui niin odotusaikaan kuin äitiyteen. Pahimpana oli menetyksen pelko. Pelkäsin hysteerisesti, että lapsi viedään minulta pois ja hän kuolee, jos en ole valppaana. Saatoin mennä tolaltani vaikka siitä, että lapsella oli kylmät kädet. Sormiruokailu tuntui aivan järjen vastaiselta! Miksi tarkoituksella riskeeraisin lapseni henkeä?

Suhteen muodostuminen lapseen

Olin aluksi turta lasta kohtaan. Hän tuntui vieraalta. Tunteeni on tavallinen. Näin kertoo raskauksiin ja synnytyksiin erikoistunut psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Riikka Airo Ylen artikkelissa, joka käsittelee äitien synnytyksen jälkeisiä tunteita. Airon mukaan mieli ei ehkä ole ehtinyt mukaan tapahtuneeseen. Olo voi olla hämmentynyt, poissaoleva ja epätodellinen, jopa välinpitämätön.

Ylen artikkeli kertoo, että tutkimuksen mukaan noin puolet vastasynnyttäneistä äideistä voi tuntea vierastavansa vauvaansa. Minä kuuluin heihin. Minulle oli muodostunut mielikuva vauvasta raskauden aikana ja kun hän syntyi, hän tuntui vieraalle. Suhde ja yhteys lapseen muodostui hiljalleen.

Täytyy olla 110 % läsnä

Syytin itseäni epäonnistuneesta synnytyksestä ja pelkäsin niin paljon, että vanhempani toimintamallit aktivoituvat, että suoritin äitiyttä ja yritin olla läsnä koko ajan. En suostunut puhumaan edes puhelimessa ystävälleni, jos olin vauvan kanssa. Tämä eristi minua entisestään ja teki yksinäisemmäksi.

Hermot menivät herkästi

Olin täynnä vihaa. Pintaan puski käsittelemätöntä kiukkua omasta varhaislapsuudestani, jolloin en ollut voinut ilmaista aggression tunteita turvallisesti. Erityisesti ruokailu-, nukutus- ja siirtymätilanteet ovat olleet minulle vaikeita koko vanhemmuuden ajan. Hermoni saattavat mennä herkästi ja tunnen vihaa jopa lastani kohtaan. Se taas herättää syyllisyyttä.

Jatkuvana vertailu muihin vanhempiin 

Vastasyntyneen vanhempana olin epävarma enkä luottanut itseeni. Vertailin jatkuvasti itseäni muihin. Minua ahdisti mennä leikkipuistoon tai vauvauintiin muiden tarkkailtavaksi. Koin kaikki muut äidit paljon rennompina, itsevarmempina ja parempina äiteinä.

Käperryin neljän seinän sisälle

Ahdistus sai minut jäämään neljän seinän sisälle. Jossain kohtaa vauvavuotta olin niin ahdistunut, että jännitin jopa läheisimpien ystävieni tapaamista. Kädet hikosivat ja takeltelin sanoissani. Sosiaalisten tilanteiden pelko iski aivan uudella voimalla. Pahimmillaan en uskaltanut mennä edes lähikauppaan, saati lähteä vauvan kanssa bussiin tai kaupungille.

Ahdistus ahdistuksesta

Aloin lopulta ahdistua ahdistuksestani. Pelkäsin ja pelkään edelleen sitä, millaiset vaikutukset minun ahdistuneisuudellani on lapseeni. Miten vauvavuosi on vaikuttanut häneen? Hän on herkkä lapsi, joka esimerkiksi pelkää lukuisia ääniä ja on uusissa tilanteissa hyvin vetäytyvä ja arka. Ruoskin tästä itseäni ja mietin, että minä olen aiheuttanut lapseni pelot ja jännitykset synnytyksessä ja vauvavuotena omalla pahoinvoinnillani.

Myönteisten tunteiden kokemisen vaikeus

Ahdistuksen takia on vaikea heittäytyä hyvään. Ahdistus pitää jatkuvasti virittyneenä ja takaraivossa nakuttavat kaikki mahdolliset uhkakuvat ja ajatus, että jos nyt höllään, mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu, kun en ole valppaana. Tämä jatkuva virittyneisyys voi haitata kiintymyssuhdetta. Pelko kiintymyssuhteen vaarantumisesta taas lisää ahdistusta ja syyllisyyttä. Kielteinen kehä on valmis.

Mitä ahdistuksen käsittely on minulle antanut?

Ahdistus sai oloni niin sietämättömäksi, että hain siihen apua heti vauvavuoden alussa. Pääsin psykoterapiaan ja löysin vertaistukea. Aloin kyseenalaistaa uskomuksiani ja ymmärtää ahdistukseni syitä. Vahvistin kehon ja mielen yhteyttä, opettelin tunnistamaan, kokemaan ja ilmaisemaan tunteitani ja tarpeitani. Harjoittelen yhä sitä, että niissä ei ole mitään hävettävää.

Olen saanut korjaavia kokemuksia ja löytänyt myötätuntoa itseäni kohtaan. Useimmiten uskon, että olen riittävän hyvä vanhempi. Olen hyväksynyt, että välillä teen virheitä ja yhteys lapsen kanssa katkeaa, mutta sen voi sitten korjata.

Lisäksi olen harjoitellut itsehoitokeinoja. Osa niistä on vakauttanut, lisännyt turvaa ja luottamusta helpottaen pidempiaikaista ahdistuksen kokemusta, kun osa taas on auttanut akuuttiin ahdistukseen esimerkiksi paniikkikohtauksen tai jännityksen aikana. Olen kokenut, että erityisesti keholliset työkalut toimivat minulle. Kun keho rauhoittuu, mielessä kierrokset laskevat ja maadoitun nykyhetkeen.

Kun olen löytänyt keinoja käsitellä ahdistustani, vanhemmuuteen on tullut enemmän tilaa ilolle, onnelle, turvalle, rakkaudelle. Uskaltaudun pysähtymään hyvän äärelle.

Mikä minun ahdistukseeni auttaa?

Turvapaikka

Kun minua ahdistaa, kohtaan itseni kuin parhaan ystäväni. Laitan käden rinnalleni, suljen silmät ja kuvittelen mieleeni turvapaikkani. Sanon itselleni, että minulla ei ole mitään hätää, olen turvassa. Voit kuunnella turvapaikkaharjoituksen täältä.

Hengitys

Yksinkertaisin hengitysharjoitus on pidentää uloshengitystä.

Voimakas aistiärsyke

Paniikkikohtauksen aikana hengityksen lisäksi minua maadoittaa nykyhetkeen voimakkaat aistiärsykkeet. Voin huuhdella kasvot kylmällä vedellä tai laittaa pastillin suuhun.

5-4-3-2-1-harjoitus

Tämä harjoitus vie huomion pois itsestä. Nimeän ensin viisi asiaa, jotka näen ympärilläni. Sitten nimeän neljä asiaa, jotka voin tuntea. Esimerkiksi tuolin, jolla istun. Seuraavaksi nimeän kolme asiaa, jotka voin kuulla. Kaksi asiaa, jotka voin haistaa. Lopuksi nimeän yhden asian, jonka voin maistaa. Jos lähettyvillä ei ole mitään maistettavaa (kuten sitä pastillia), mietin jotain tuttua makua.

Koskettaminen

Silitän tai kevyesti taputtelen kehoni rajat läpi. Se kertoo minulle, että olen tässä, en ole hajoamassa. Tai sitten silitän koiraani tai halaan puolisoani.

Kehon jännitys

Tämä on tämän hetken suosikkiharjoitukseni ja tehoaa nopeasti! Vedän henkeä sisään, pidätän hengitystä ja samalla yritän jännittää jokaisen lihaksen kehossani. Muutaman sekunnin päästä hengitän rauhallisesti suun kautta ulos, vapautan jännityksen, ravistelen kehoa ja kävelen muutaman askeleen. Toistan tämän yleensä kolme kertaa.

Perhoshalaus

Varsinkin ennen jännittäviä tilanteita tykkään rauhoittaa kehoa perhoshalauksella. Ristin käteni rintakehälle ja taputtelen rintakehää vuorotellen rauhalliseen tahtiin.

Voit katsoa videon harjoituksesta täältä.

Ahdistuksen hyväksyminen

Tunne menee ohi. Mikään tunne ei jää päälle ja tiedän, että sen välttely ei auta, se vain kasvaa ja lisää ongelmia. Kohdatessa tunne hetkeksi kasvaa, istun sen kanssa ja lopulta se laimenee. Yksikään paniikkikohtaus ei ole koskaan jäänyt päälle. Sen pois työntäminen tuo yleensä paljon enemmän ja pidempiaikaista tuskaa. En kuole ahdistukseen, vaikka se saattaisi sillä hetkellä tuntua siltä. Muistutan tästä itseäni tunteen pyörityksessä.

Mielenterveystalolla on ahdistuksen omahoito-ohjelma, jossa on lisää erilaisia työkaluja.

Mistä ahdistukseen saa apua?

Ethän jää ahdistuksen kanssa yksin. Apua kannattaa hakea ajoissa, jotta voit myös nauttia ja iloita vanhemmuudesta ja rakentaa rauhallisesti suhdetta vauvaan.

Puhu kumppanille, läheisille ja ystäville. Mutta joskus voi olla helpompi puhua jonkun ulkopuolisen kanssa. Ensi- ja turvakotien liiton palvelut tarjoavat matalan kynnyksen apua, kuten vauvaperheille suunnatun chatin. Juttelu chatissa voi jo riittää ja tuoda kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulosta.

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa muun muassa seuraavia palveluita, joista sinulle voisi olla apua:

1. Vauvaperhe.fi-sivustolta löydät monipuolisesti tietoa vauvaperheen arkeen ja elämään sekä palveluita, joissa voit puhua kokemuksistasi ja tavata samassa elämäntilanteessa olevia vanhempia.
2. Vauvaperhe-chatissa voit keskustella ammattilaisen kanssa luottamuksellisesti ja saada tarvittaessa ohjausta oman paikkakuntasi vauvaperheille suunnattuihin palveluihin. Chat on auki arkisin klo 12-18 ja lauantaisin klo 14-17. Löydät sen osoitteesta vauvaperhe.fi.
3. Jos ahdistus pitää sinua otteessaan ja/tai vauva ei nuku, liiton Baby blues -työntekijä voi auttaa esimerkiksi katkaisemaan unettomuuden kierteen tai tuoda helpotusta vauvan itkuisuuteen. Voit puhua työntekijän kanssa puhelimitse tai tavata kasvotusten. Palvelu on maksutonta ja yhteyttä voi ottaa nimettömänä.

Lähteet: Integrum Institute for Cognitive Therapies Finlandin opintomateriaalit, Duodecim: Traumaattisesta synnytyksestä toipuminen

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Leimahduksen jälkeen tuli arvaamaton, pidättelemätön raivo. Yleensä se purkautui tavaroihin. Kuului korkea pamahdus, ja välioven lasi helähti pieninä siruina lattialle. Sitten tuli kaikkein pelottavin vaihe: Hän alkoi pakata kassiaan, jonka päälle lysähdin ja anelin jäämään. “Älä tee sitä, älä tapa itseäsi, älä jätä minua yksin”, uikutin. Hän veti kassinsa ovelle minun yhä roikkuessa siinä. Hetkessä hän oli poissa.

Aamuun mennessä hän tuli takaisin kotiin. Kassin sijaan roikuin hänessä ja olin kiitollinen, että hän ei ollut taaskaan toteuttanut uhkaustaan. Silmät olivat jälleen hänen. Sellaiset lempeän rakastavat. Nyt hän oli se, joka aneli anteeksiantoa. Joka kerta hän lupasi, että tämä oli viimeinen kerta. Sanoi haluavansa muuttua. Ja minä halusin uskoa. Rakkaus ja toivo olivat tulleet käväisemään pelon paikalla.

Henkinen väkivalta alkaa vähitellen

En tuolloin tiennyt, mitä henkinen väkivalta on. Tiesin vain, että minua pelotti olla kotona. Minulla oli jatkuvasti tuntosarvet pystyssä, joilla yritin tunnustella ilmaa – oliko syytä pelkoon vai ei?

Nyt, yli 10 vuotta myöhemmin, ymmärrän, että juuri tuo painostava ilmapiiri oli selkein merkki henkisestä väkivallasta. Kuten Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntija Tuulia Kovanen tiivistää: sellainen teko tai toiminta, joka aiheuttaa pelkoa tai ahdistusta kokijassa, on usein väkivaltaa.

On tyypillistä, että henkinen väkivalta alkaa vaivihkaa. Siksi sitä on niin vaikea tunnistaa. Näin se oli minunkin parisuhteessa. Kerron kokemuksistani, koska toivon sen auttavan tunnistamaan, että ehkä sinäkin koet väkivaltaa. Halusin tehdä tämän yhteistyössä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa, jotta osaan ohjata sinut tai läheisesi avun piiriin.

Puolisoni oli aluksi maailman hurmaavin. Kukaan ei ollut koskaan huomioinut minua niin paljon. Hukuttanut rakkauteen. Näkyväksi tulemista janoava, epävarma ja kelpaamattomuutta sisällään kantava parikymppinen on helppo sokaista.

Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntijan Riina Karjalaisen mukaan joskus tekijä selittää väkivaltaa sillä, että hän vain välittää niin paljon, että haluaa tietää, missä toinen liikkuu tai haluaa siksi viettää kaiken ajan toisen kanssa. Varsinkin suhteen alussa tällainen käytös voi tuntua jopa imartelevalta. Niin minäkin koin. Voinko olla todella niin ihana, että olen toiselle koko elämä?  

Hyvin intensiivisen alun jälkeen aika nopeasti mieleeni hiipi kuitenkin ajatus, että kaikki ei taida olla hyvin. Valheellisiin kulisseihin alkoi tulla säröjä. En kuitenkaan kyennyt enää tekemään mitään. Olin jo koukussa.

Henkinen väkivalta murentaa itsetuntoa huomaamatta. Salakavalasti sitä on täysin nujerrettu. Aina tilanteet kääntyivät niin, että minä koin syyllisyyttä. Kun on aikansa kuunnellut vähättelyä, mitätöintiä ja valheita, alkaa itse uskotella todella vakuuttavasti itselleen, että eihän se nyt ollut niin vakavaa. Sinä vain kuvittelit, ylireagoit tai ymmärsit väärin. Taisit kuitenkin hieman provosoida? Eihän se nyt muuten olisi. 

Karjalaisen mukaan väkivallan tekijät ovatkin hyviä syyllistämään ja manipuloimaan. Aloin myös uskoa, että en pärjäisi ilman häntä tai hän ilman minua. Ajattelin, että minun tehtäväni on pelastaa hänet. En nähnyt ulospääsyä.

Usein väkivallan tekijä voi olla myös ulkopuolisten mielestä hurmaava. Se saa todellisuuden horjumaan ja sitä kyseenalaistaa oman uskottavuutensa. Kun kukaan muu ei näe, mitä kotona tapahtuu, onko se edes totta? Myös käsitys normaalista muuttuu. Väkivallasta tulee normaalia.

Mitä henkinen väkivalta on?

Henkinen väkivalta voi olla muun muassa arvostelua, nimittelyä, halveksuntaa, mitätöintiä, vähättelyä, alistamista, kontrollointia ja eristämistä, voimakasta mustasukkaisuutta, tavaroiden hajottamista, kotieläinten vahingoittamista, uhkailua esimerkiksi itsemurhalla tai fyysisellä väkivallalla, mykkäkoulua, asioiden hoitamisen laiminlyöntiä eli tekijä jättää auttamatta tai vaikka hakematta lääkkeitä, jos toinen ei pysty.

Minä olen ollut kahdessa parisuhteessa, joissa molemmissa oli henkisen väkivallan lisäksi fyysistä väkivaltaa. Onkin tyypillistä, että lähisuhdeväkivallassa ilmenee monia muotoja, ja henkinen väkivalta jää niiden alle piiloon.

Lisää tietoa väkivallan muodoista löydät täältä.

Henkistä väkivaltaa voi olla vaikea tunnistaa myös yhteiskunnallisten syiden vuoksi: se ei ole Suomessa rikos. Syytä olisi jo siksi, että Valtioneuvoston julkaiseman tutkimuksen mukaan henkisen parisuhdeväkivallan suorat lisäkustannukset terveydenhuollolle on 860 miljoonaa euroa vuodessa. Fyysisen väkivallan puolestaan 150 miljoonaa euroa.

En ole kokemukseni kanssa yksin, sillä Suomi on naiselle pelottava maa. Valtioneuvoston julkaiseman tutkimuksen mukaan joka toinen suomalainen nainen on jossain elämänsä vaiheessa kokenut parisuhdeväkivaltaa. Lukuisat tilastot ja tutkimukset vahvistavat sitä, että väkivallan uhriksi joutuu useimmiten nainen. Kaikkein karmaisevin tieto on, että parisuhteessa olleista 16-17-vuotiaista tytöistä 45 % on kokenut parisuhdeväkivaltaa. Mistä tämä kaikki johtuu? Miksi väkivalta on Suomessa näin yleistä?

Mistä henkinen väkivalta voi johtua?

Minun henkilökohtaiselle toipumisprosessille on ollut tärkeää ymmärtää, mistä väkivaltainen käytös voi johtua. Tällöin on ollut helpompi päästää irti syyllisyydestä ja ajatuksesta, että minussa olisi jotain vikaa. En tehnyt mitään ansaitakseni väkivaltaa, vaan syy on tekijässä. Toisaalta meidän on tärkeää yhteiskunnallisesti ymmärtää, miksi Suomi on niin väkivaltainen maa, jotta tilannetta voidaan muuttaa.

Ensi- ja turvakotien liiton Karjalainen kertoo, että väkivaltaisen käytöksen juurisyitä voivat olla esimerkiksi omat lapsuuden kokemukset ja koettu ylisukupolvinen väkivalta, kyvyttömyys ja keinottomuus puhua omista tunteista ja ilmaista niitä sekä häpeä ja kelpaamattomuuden kokemus. Osalla tekijöistä on halu käyttää valtaa ja kontrolloida toista tavalla tai toisella. Päihteiden käyttö ei ole syy, mutta se laskee kynnystä käyttää väkivaltaa ja riitatilanteet voivat kärjistyä.

Se, miksi minä olen päätynyt väkivaltaisiin parisuhteisiin, selittyy samoilla syillä. Olen kasvanut väkivallan ja epävakauden keskellä ja oppinut, että väkivallan käyttö on hyväksyttyä. Väkivallan aiheuttamasta turvattomuudesta on tullut tuttua, ja tutusta turvallista. 

Turvattomuus on turhan tuttua liian monelle meistä. Väestötutkimuksen mukaan 16–74-vuotiaista suomalaisista lapsuusajan lähisuhdeväkivaltaa 65 prosenttia.

Karjalainen kertoo, että Ensi- ja turvakotien liiton kyselyn mukaan, lapsina väkivaltaa kokeneet naiset ovat kuvailleet lapsuuttaan niin, että väkivallan myötä oma elintila kaventui. Piti olla näkymätön.

Tunnistan tämän täysin. Katseen alla olo on pelottavaa, jopa vaarallista, joten turvallisinta on olla näkymätön. Niellä omat tunteet ja tarpeet ja mukautua aistittuun ilmapiiriin. Niin voi ehkä pysyä turvassa. Tämä opittu malli seuraa sitten myöhempiin ihmissuhteisiin.

Mitä henkinen väkivalta aiheuttaa?

Tässä jutussa kuvailemani suhde päättyi lopulta puolisoni itsemurhaan. Viimeisenä tekonaan hän syytti minua itsemurhastaan. Kokemus oli äärimmäisen traumaattinen ja suisti elämäni raiteiltaan. Sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöihin. Teosta on aikaa yli 10 vuotta, mutta korjaan jälkiä osin yhä edelleen, ja siksi en ole täysin tunnistanut väkivallan seurauksia kuin vasta hiljattain.

Väkivallalla on koko elämään vaikuttavia seurauksia. Se jättää jälkensä niin kehoon kuin mieleen. Minussa se vahvisti lapsuudessa koettua turvattomuutta ja häpeää. En uskaltanut luottaa ihmisiin. Uskoin, että kaikki kohtelevat lopulta kaltoin. Enkä kehdannut juurikaan puhua kokemastani. Pakenin kokemaani ja tunteitani paitsi työhön myös päihteisiin ja irtosuhteisiin.

Omanarvontuntoni oli olematon. Minusta oli tullut pelokas, arka ihmisraunio. Yhteys omiin tunteisiin, tarpeisiin ja tahtoon oli hukkunut.

Totuin siihen, että kehoni on jatkuvasti ylivireä, kuin valppaana vaaralle. Kärsin muun muassa univaikeuksista, jatkuvista päänsäryistä ja vatsavaivoista. Minuun kohdistunut aggressio ja oma, padottu aggressio, jota en ollut koskaan uskaltanut ilmaista, kääntyi sisäänpäin itsetuhoisuutena. Ylisuoritin ja kontrolloin elämääni. Mitä tiukemmin langat olivat käsissäni ja pystyin ennakoimaan huomista, sitä turvallisemmaksi oloni koin. 

Olen oppinut vasta nyt, 33-vuotiaana, miltä aito turvallisuus oikeasti tuntuu kehossa ja mitä se tarkoittaa elämässä. Mitä kaikkea se mahdollistaa ja miten paljon se vaikuttaa minuun. Aiemmin olen taistellut turvallisuutta vastaan. Se on ollut tuntematonta eli pelottavaa. Kun tapasin 10 vuotta sitten nykyisen puolisoni ja lapseni isän, työnsin häntä väkisin pois. Yritin provosoida lyömään. Olin varma, että se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin enkä halunnut joutua odottamaan. Kun sitä ei tapahtunut eikä edes uhkaavaa tunnetta tullut, olin ihmeissäni. Voiko ihmissuhde olla myös tällainen? Hän on ihminen, joka on näyttänyt minulle turvan.

Nyt vaalin turvallisuutta niin itsessäni kuin perheessäni. Koen, että se on kaikkein tärkein asia, jonka voin lapselleni antaa. Turva sisältää kaiken: rakkauden, lohdun, lämmön, yhteenkuulumisen – ja kaikkein tärkeimmät tarpeet eli näkyväksi, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemuksen.

Koen, että olen kasvanut turvattomasta lapsesta turvalliseksi vanhemmaksi.

Miten henkisestä väkivallasta voi toipua?

Väkivallasta ei toivu hetkessä. Minä en ole toipunut vieläkään. Mutta sille tielle kannattaa lähteä.

Itse ajattelen, että toipuminen jakautuu kahteen osa-alueeseen: sisäiseen ja ulkoiseen. Sisäisesti kaikkein tärkeintä minulle on ollut oman aggression löytäminen ja omien rajojen asettaminen ja niissä pysyminen, sisäisen turvallisuuden löytäminen, itsetunnon ja -tuntemuksen vahvistaminen, itsemyötätunnon harjoittelu ja häpeän purkaminen. Aloin selvittää, kuka oikeastaan olen, jos en pelkää?

Ulkoisesti kaikkein tärkeintä ovat olleet korjaavat ihmissuhteet: terapeutti on ollut korvaamaton rinnallakulkija tällä matkalla. Nykyinen, elämäni ensimmäinen turvallinen parisuhde. Ystävät, joiden kanssa uskallan olla haavoittuvainen. Lapseni, joka on motivoinut minua pysäyttämään ylisukupolvisen taakan ja opettanut minulle, kuinka puhdasta rakkautta maailmassa voikaan olla. Hänen avulla olen myös voinut tarjota itselleni hoivaavaa vanhemmuutta.

Ensi- ja turvakotien liiton vuonna 2019 teettämän kyselyn mukaan väkivaltaa kokeneita on auttanut toipumisessa noiden minun mainitsemieni asioiden lisäksi omien arvojen nimeäminen ja niihin kiinnittyminen, omien unelmien vaaliminen, vertaistuki, luonto, merkityksellinen työ ja liikunta.

Muista, että koskaan ei ole liian myöhäistä hakea apua. Sinulla on oikeus turvalliseen elämään.

Mistä apua?

1. Jos tarvitset apua juuri nyt, soita yleiseen hätänumeroon 112!
2. Turvakoti: Kriisitilanteessa kannattaa hakeutua turvakotiin. Sinua lähinnä olevan turvakodin tiedot löydät täältä.
3. Avopalvelut: Jos kyseessä ei ole akuutti hätä, saat apua väkivaltatyön avopalveluista. Niihin voi hakeutua myös turvakotijakson jälkeen ja vaikka väkivallan kokemisesta olisi jo vuosia. Löydät täältä listauksen Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten tarjoamista avopalveluista.
4. Nettiturvakoti.fistä löydät kattavasti tietoa muun muassa auttavista tahoista, väkivallan muodoista ja kuinka väkivallan voi tunnistaa. Täältä löydät lisää tietoa väkivallan kokeneille.
5. Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut puolisoasi, lapsiasi tai muita läheisiäsi? Täältä löydät apua väkivaltaa käyttäneille.

Blogipostausta varten on haastateltu Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntijoita Tuulia Kovasta sekä Riina Karjalaista.

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Lue kirjoittamiani lehtijuttuja aiheeseen liittyen:

”Ajattelin, että olen syyllinen mieheni itsemurhaan”

“Mieheni uhkaili itsemurhalla ja lopulta toteutti sen” – Mitä tehdä, jos läheinen uhkaa tappaa itsensä?

Masennuksen taustalla on yleensä 4 tyypillistä syytä – montako tunnistat?

Olen onnellinen lapsesta, mutta olo on myös epätodellinen, yksinäinen ja irrallinen. Lähipiiri antaa meille rauhan pesiä, ja se lisää ulkopuolisuuden tunnetta. Tuntuu, että kukaan ei voi ymmärtää minua tai antaa sellaista tukea, jota tarvitsen. 

Haluaisin puhua jonkun vertaisen kanssa synnytyksestä, identiteettikriisistä, epävarmuudesta ja riittämättömyydestä vauvan kanssa ja muista vanhemmuuden myötä heränneistä vaikeista tunteista, kuivasta alapäästä, muuttuneesta kehosta, tunnekylmyydestä kumppaniani kohtaan, mutta olen huolissani siitä, että pelottelen muita. Tai että olisin heidän silmissä outo. Mietin, saako näistä asioista edes puhua? Kokeeko kukaan muu samaa kuin minä?

Kun kotiuduimme synnytyssairaalasta, olin epävarma, miten pärjäisin vastasyntyneen kanssa.

Miten vauva-ajan yksinäisyys näkyi?

Tulin äidiksi helteisenä heinäkuun päivänä reilu kaksi vuotta sitten. Synnytykseni oli pitkä ja päättyi hengenvaarallisiin ja harvinaisiin komplikaatioihin. Fyysinen toipuminen vei kauan, henkinen vielä pidempään. Sairastuin traumaperäiseen stressihäiriöön (PTSD), jonka vuoksi koin muun muassa kovaa ahdistusta, vireystilojen voimakkaita vaihteluita ja tapahtuman uudelleenkokemista. PTSD vaikutti vuorovaikutussuhteen kehittymiseen vauvaan, etäännytti kumppanista ja heikensi merkittävästi elämänlaatua.

Psyykkiset haasteet ja uusi elämäntilanne saivat minut käpertymään itseeni ja kotiini. Olin niin epävarma itsestäni vanhempana enkä luottanut siihen, että pärjäisin hauraan, uuden elämän kanssa, etten uskaltanut mennä vauvan kanssa edes lähikauppaan. Kaupungille lähteminen tai bussiin nouseminen ei tullut kuulonkaan.

Ensimmäinen julki-imetys, jota jännitin hurjasti. Olo oli niin paljas.

Olen oppinut lapsena selviytymisstrategian, jonka tiedän olevan aika yleistä: vaativuuden ja ankaruuden. Vaativuus on näkynyt esimerkiksi tarpeena hallita ja kontrolloida itseäni ja tilanteita, ja se on tuonut minulle turvaa. Ennakoimattomuus on myrkkyä. Ja mitäpä muuta vauvan, erityisesti esikoisen, kanssa oleminen on kuin ennakoimattomuutta? Koska tilanteet ja niihin reagoiminen oli minulle uutta, en halunnut muiden silmäpareja tarkkailemaan ja mahdollisesti tuomitsemaan minua. Vaativuuden takia myös vertailin itseäni jatkuvasti muihin vanhempiin. Teenkö oikein vai väärin? Siksi en uskaltanut mennä vauvamuskariin tai perhekahvilaan. Vauvauintiin rohkaistuin menemään lopulta ystäväni kanssa, muuten en olisi mennyt.

Jännitin kaikkein pahimpana aikana jopa lähimpien ystävieni tapaamista niin, että kädet tärisivät ja ääni takelteli. Kerran olin kahden äitikaverini kanssa lounaalla ja koin äkisti niin voimakasta ulkopuolisuutta, että aloin saada paniikkioireilua. Näin heidät itsevarmoina ja rentoina äiteinä ja itseni hysteerisenä rauniona. Minun oli pakko pakata lapsi ripeästi vaunuihin ja rynnätä ulos kahvilasta, koska muuten olisin räjähtänyt itkemään. 

Mitä sitten, joku voi ajatella. Mutta kammosin niin paljon todellisten tunteideni näyttämistä ja mahdollista pettymystä siitä, että minua ei ymmärrettäisi.

Ikuistin hetken, kun olimme lähdössä ensimmäistä kertaa kaupungille kahdestaan.

Ensimmäisiä kertoja kun olin uskaltautunut vauvan kanssa kaupungille ystävää tapaamaan.

Kun yhteys pelottaa

Elämänkokemuksistani johtuen olen pelännyt koko ikäni hylätyksi tulemista, minkä takia yhteyden muodostaminen on vaikeaa. On helpompi olla yrittämättä kuin näyttää todellinen itsensä ja asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan. Mitä jos he eivät tykkää minusta? Olen hävennyt itseäni ja pelännyt tulevani nolatuksi. Tämä on johtanut emotionaaliseen yksinäisyyteen ihmisten seurassa. On tuntunut, että yhteistä tarttumapintaa ei välttämättä ole. 

Vauva-ajan yksinäisyys nosti pintaan joukon muita tunteita, jotka olivat kaikki kietoutuneita toisiinsa: häpeää, surua, pelkoa, vihaa, katkeruutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja turvattomuutta. Mitä yksinäisempi olin, sitä enemmän kannoin sisälläni häpeää. Mitä enemmän koin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä vanhempana, sitä käpertyneempi olin. Saatoin ärsyyntyä ihmisiin ja olla kateellinen huolettoman iloiselta vaikuttavista lattemammaporukoista.

Tämä kuva on päivältä, kun puolisoni palasi isyysvapaan jälkeen töihin. Koin oloni turvattomaksi.

En ole tuntemusteni kanssa yksin, vaikka siltä se tuolloin vauva-aikana tuntui. Kun tätä postausta varten kysyin Instagramissa, kuinka moni on kokenut yksinäisyyttä vauva-aikana, yli 90 prosenttia vastasi kokeneensa. Vastaajia oli satoja.

Tein myös vuosi sitten Instagramissa kyselyn vanhemmille odotus- ja vauva-ajan ahdistuksesta, josta pidin myöhemmin puheenvuoron Ensi- ja turvakotien liiton ja Perinataalimielenterveys ry:n järjestämässä webinaarissa. Kyselyyn vastasi satoja vanhempia ja vastauksissa korostui se, että en ollut ainoa kotiinsa lukittautunut. Moni koki sosiaaliset tilanteet stressaavina, joten oli helpompi jäädä yksin tuttuun ympäristöön.

Mistä yksinäisyys johtuu?

Eristäytyminen aiheuttaa väistämättä yksinäisyyttä. Yksinäisyys on kylmäävä, mutta tärkeä tunne, jolla on viesti. Se kertoo, että laumaan kuuluminen on lajillemme elinehto. Ilman muita emme selviä.

Yksinäisyyden kokemuksen juurisyinä voi olla hankalia elämänkokemuksia, kuten koulukiusaamista tai lapsuuden kaltoinkohtelua. Myös mielenterveyden ongelmat, kuten masennus, voi aiheuttaa yksinäisyyttä.

PTSD ja kova kuormitus laukaisi enemmän paniikkikohtauksia kuin koskaan aiemmin. Silloin ahdistus tuntui niin tuskaiselta, että pelkäsin sen kuristavan minusta hengen.

Olin vauvavuoden hyvin takertunut vauvaan. Yksi kamalimpia öitä oli, kun vauva siirrettiin omaan huoneeseen. Katsoin vieressäni olevaa tyhjää sivuvaunusänkyä. Tuntui kuin minusta olisi revitty raaja irti. Uskoin, että kukaan ei voi ymmärtää tunnettani.

Mutta kokemusta voi aiheuttaa muutkin syyt, kuten kulttuurimme yksin pärjäämisen eetos ja turvaverkkojen puute. Isovanhemmat ehkä asuvat toisella paikkakunnalla tai välit heihin saattavat olla haastavat. Entinen sosiaalinen ympäristö, joka on koostunut esimerkiksi työkavereista, kaventuu lapsen syntymän myötä. Lähipiiristä ei välttämättä löydy samassa elämäntilanteessa olevia. 

Näin se oli meilläkin alkuun. Arjessamme ei ollut muita lapsellisia. Muistan, kuinka puolisoni vauvavuoden alussa kertoikin murheellisena, että hänellä ei ole ketään, kenelle puhua, joka olisi samassa tilanteessa kuin hän. Yhteistä jaettavaa ja aikaa ystävien kanssa olikin entistä vähemmän. 

Myös parisuhteemme muuttui vauvan synnyttyä, kun dynamiikka ja roolit muuttuivat. Kokemuksemme poikkesivat toisistaan, ja muutosten ja kuormituksen takia riidat syttyivät herkemmin. Etäännyin puolisostani ja yhteytemme rakoili. Väliimme tuli kateutta ja katkeruutta. Minä olin katkera, siitä miten vähällä mieheni oli selvinnyt ja kuinka hän pystyi jatkamaan töissä käymistä ja elämää kodin ulkopuolella.

Yksinäisimpiä olivat yöt, kun tuntui, että koko muu maailma nukkuu ja minä valvon vauvan kanssa.

Mitä yksinäisyydelle voi tehdä?

Yksikin ystävä riittää, jotta saa kokemuksen turvallisesta yhteydestä. Vauvavuonna löysimme vanhan ystäväni kanssa toisemme uudelleen. Hän tuli äidiksi hieman minun jälkeeni ja vaikka kokemuksemme olivat erilaiset, hänen myötätunto ja lämpö auttoivat minua avautumaan. Hänen kanssaan koin, etten ollut yksin. Jaoimme kipeät tunteet, mutta myös nauroimme lasten hassutuksille. Hän oli se, joka rohkaisi minut vauvauintiin. Ennen ensimmäistä kertaa hän selosti minulle pyytämättä yksityiskohtaisesti, mitä minun pitää tehdä vauvauintiin tullessani ja mistä löydän mitäkin. Niin uusi paikka ja tilanne eivät tuntuneet enää yhtään niin pelottavilta. Hän aisti tarpeeni. Olen hänestä ikuisesti kiitollinen. 

Ymmärsin myös, että tarvitsen synnytyksen käsittelyyn vertaistukea. Terapeuttini löysi minulle äidin, joka oli kokenut myös traumaattisen synnytyksen. Hän on ollut ainoa ihminen, jonka olen kokenut todella ymmärtäneen synnytyksen aiheuttaneita tunteita.

Vertaisten ohella ammattiapu on ollut äärimmäisen tärkeää. EMDR-silmänliiketerapia auttoi ymmärtämään, että juuri yksin jäämisen kokemus yhdistää vaikeita elämänkokemuksiani ja on aiheuttanut turvattomuutta. Terapiassa ymmärsin, että käpertyminen on suojamekanismi, jonka pystyn halutessani tietoisesti muuttamaan. TRE eli trauma- ja stressinpurkuliikkeet ovat opettaneet, että voin olla itseäni kohtaan myötätuntoinen ja siten turvassa yhteydessä.

Kun vauva nukahti syliini, ei ollut kiire mihinkään. Se oli hoivaavaa myös minulle, koska tällöin tunsin kaikkein voimakkainta yhteyttä häneen. Kun on tarpeeksi kauan lähekkäin, iho vasten ihoa, ei enää erota, mihin oma ääriviiva päättyy ja mistä toisen alkaa. Sulaudumme yhteen.

Itsemyötätunto lääkkeeksi yksinäisyyteen

Myös Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntijat antavat itsemyötätunnon lääkkeeksi yksinäisyyteen. Itsemyötätunnon vahvistaminen auttaa suhtautumaan realistisesti siihen, että ihmisten kanssa ollessa kaikki ei ole itsestä kiinni. Voimme vastata vain omasta käytöksestämme ja suhtautumisestamme. 

Olen tänä syksynä huomannut sen, miten itsemyötätunnon lisääntyessä odotukset ja vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat vähentyneet. Uskallan jo hieman paremmin olla sosiaalisissa tilanteissa juuri sellainen kuin sillä hetkellä olen. Jos minua on jännittänyt, olen voinut tarjota itselleni lämpöä ja turvaa. Rohkaista, että se menee hyvin. Ja vaikka mokaisi, ei ole mitään hätää. 

Jos haluat tutustua itsemyötätuntoon, ota lukuun esimerkiksi Ronnie Grandellin tai Kristin Neffin Itsemyötätunto-teos.

Alan hiljalleen löytää paikkani muiden vanhempien rinnalla. Edelleen minun on vaikea mennä leikkipuistoon, jos siellä on muita vanhempia. Mutta ei se haittaa. Etenen omalla tahdillani ja tavallani. Ja se on ihan OK.

Vauvavuoden lopulla aloin löytää tavan olla äiti ja epävarmuus oli hälvennyt. Oli niin paljon helpompi hengittää.

Mistä apua yksinäisyyteen?

Omista tuntemuksista on tärkeä puhua ääneen ja se voi olla alkuun helpompaa jonkun ulkopuolisen kanssa.

Ensi- ja turvakotien liiton palvelut voivat tuoda sinulle turvaa ja kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulosta ja auttaa murtamaan yksinäisyyttä.

Vauvaperhe.fi-sivustolta löydät monipuolisesti tietoa vauvaperheen arkeen ja elämään sekä palveluita, joissa voit puhua yksinäisyyden kokemuksista ja tavata samassa elämäntilanteessa olevia vanhempia.

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa muun muassa seuraavia palveluita, joista sinulle voisi olla apua:

1. Vauvaperhe-chatissa voit keskustella ammattilaisen kanssa luottamuksellisesti ja saada ohjausta oman paikkakuntasi vauvaperheille suunnattuihin palveluihin. Chat on auki arkisin klo 12-18 ja lauantaisin klo 14-17. Löydät sen osoitteesta vauvaperhe.fi. 
2. Jos väsymys ja matala mieliala pitää sinua otteessaan ja/tai vauva ei nuku, liiton Baby blues -työntekijä voi auttaa esimerkiksi katkaisemaan unettomuuden kierteen tai tuoda helpotusta vauvan itkuisuuteen. Voit puhua työntekijän kanssa puhelimitse tai tavata kasvotusten. Palvelu on maksutonta ja yhteyttä voi ottaa nimettömänä.
3. Vauvaperheiden kohtaamispaikassa vanhemmat tapaavat muita vauvaa odottavia ja pikkulasten vanhempia. Kohtaamispaikka mahdollistaa pienen hengähdystauon arjessa ja muiden vanhempien kanssa kokemusten vaihdon. Toiminta sisältää yhdessäoloa, keskustelua perhearjesta ja vanhemmuudesta sekä lasten leikkiä. Muodoltaan vaihteleva toiminta on ammattilaisen ohjaamaa ja se on perheille maksutonta.
4. Päiväryhmissä perheet saavat vertaistukea ja ammattiapua pienryhmissä. Ryhmään osallistuu kerralla noin viisi perhettä vauvoineen. Ryhmä kokoontuu puolen vuoden ajan, 2-3 päivänä viikossa. Päiväryhmässä harjoitellaan yhdessä ammattilaisen tukemana vauvan hoitoa, säännöllistä vuorokausirytmiä ja kasvetaan vanhemmiksi kunkin perheet vahvuudet huomioiden. Pienryhmä on turvallinen ja tuttu paikka puhua vaikeistakin asioista ja saada ammattiavun lisäksi vertaistukea toisilta vanhemmilta.
5. Edellisten palveluiden lisäksi Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhteisöissä on perheille tarjolla ammatillisesti ohjattua ryhmätoimintaa, kuten Vauvapysäkki, Hoivaa ja leiki -ryhmät sekä ICDP Kannustavan vuorovaikutuksen -ryhmä joko osana edellä mainittuja palveluja tai erillisinä ryhmätoimintoina. Tutustu palveluihin lisää vauvaperhe.fi-sivustolla.

Kun vauvavuosi päättyi, olo oli haikea. Se oli ollut elämäni raskain mutta samalla merkityksellisin vuosi. On ollut kuitenkin kutkuttavaa huomata, että taaperoaika on aivan uudella tavalla ihanaa, onnellista, merkityksellistä ja raskasta. Eikä ehkä enää niin yksinäistä.

Kaipaatko kaveria? Tutustu Ensi- ja turvakotien liiton kaverihakuun

Kaipaatko kaveria? Ensi- ja turvakotien liitto haluaa auttaa vanhempia löytämään kaverin, jonka kanssa voi jakaa intensiivisen vauva-arjen tuntemuksia. Kaverihaku on käynnissä liiton Instagram– ja Facebook-tilillä. Käy kirjoittamassa kommenttisi. Sinun ei tarvitse jäädä yksin. 

Vaikka siltä tuntuisi, emme tosiaan ole yksin tunteidemme kanssa. Sen osoittaa Instagram-tililläni julkaisemani video, jossa minä ja 21 vanhempaa kerromme, mitä me haluaisimme sanoa yksinäiselle vanhemmalle. Katso video täältä. 

Blogipostausta varten on haastateltu Ensi- ja turvakotien liiton vaativan vauvatyön tiimin asiantuntija Niina Neuvosta, erityisasiantuntija Tanja Henttosta sekä Stressistä säätelyyn -hankkeen hanketyöntekijä Satu Vesisenahoa Kokkolan ensi- ja turvakodista, hanketyöntekijä Jaana Laukkasta Lapin ensikodista ja projektipäällikkö Jonna Lehikoista.