Tämä on varmasti nyt syöpä!

Miksi puolisoni ei vastaa puhelimeen. Hän on varmaan joutunut auto-onnettomuuteen ja makaa jossain ojassa.

Apua, nyt se lapsi kompastuu tuohon kiveen, kaatuu, lyö päänsä ja kuolee. Tai tuohon käpyyn. Tai kääääk, tuohon monttuun. Ei kai tuo auto aja nyt tänne. Ajaa se ja varmaan meidän päälle.

Miksi isoäitini on soittanut? Kuka on kuollut?

Hengittääkö lapsi? Entä koira? Tai minä?

Huoli- tai katastrofiajatuksistani heijastuvat pahimmat pelkoni ja tärkeimmät arvoni: terveys ja perhe. 

Olen menettänyt terveyteni hetkellisesti monta kertaa täysin yllättäen ja se on jättänyt jälkensä, niin fyysiset kuin psyykkiset. 

Olen ollut niin pelottavissa, turvattomissa ja haitallisista ihmissuhteissa, että sekin on jättänyt syvät arvet. Sisäiset opitut mallit lapsuudessa, haavat sisimpään nuoruudessa ja aikuisuudessa.

Mottoni on ollut aina, että kaikki hyvä viedään pois. Tavalla tai toisella. Älä tuudittaudu siis siihen. Ole valppaana toimimaan, kun alkaa tapahtua. Saatat kuolla, läheisesi saattavat kuolla tai sitten he pettävät, jättävät, satuttavat.

On vaatinut vuosien työn, että olen tullut mallieni ja ajatusteni haitallisuudesta tietoiseksi ja että osaan haastaa niitä. Mutta silti mieleni kuvittelee joka tilanteessa ensin sen pahimman skenaarion.

Katastrofiajatukset liittyvät usein terveyteeni

Viime kesästä saakka kainalooni on sattunut ajoittain. Aluksi ajattelin sen olevan k-rokotteesta. Kun kipu oli jatkunut kuukausia, huolestuin. Tätini kuollessa keväällä rintasyöpään (jälleen yllättävä läheisen menetys), aloin uskoa, että kainalossani on syöpä. Onhan se kai jokseenkin perinnöllistä. Vatvoin lääkäriin menemistä, mutta järkeni sanoi, ettei kipu ole mitään. Saattoi se pelkokin olla, joka vain naamioitui järjeksi. Jos en menisi lääkäriin, minun ei tarvitsisi tietää, että se todella on syöpä. Ja kuinka paljon olen vuoden aikana käyttänyt tämän huoliajatuksen murehtimiseen aikaa? PALJON. Ainakin 1 000 kertaa enemmän kuin että olisin vain heti mennyt lääkäriin. 

Kun tulimme Mallorcalta kotiin, rintaani alkoi pistää. Ensimmäinen ajatus: keuhkoveritulppa. Se tuli ensimmäiselläkin kerralla täysin varoittamatta. Nyt altistavina tekijöinä oli lento ja helle. Järki jälleen rauhoitteli. Suostuin seuraamaan tilannetta. Kun mieheni lähti parin päivän työmatkalle ja henkeäni alkoi ahdistaa, laskeskelin, että jos nyt selviäisin hengissä vielä huomiseen. Kaikkein kamalintahan olisi se, että kuolen, kun olen lapsen kanssa kahdestaan kotona. Mitä 2-vuotias sitten tekisi? Ei, kyllä minun on elettävä huomiseen. Sitten voin hengähtää ja vaikka kuollakin. 

Miettikää! Tällaiset kelat ovat minulle ihan arkipäivää. Että jospa nyt huomiseen asti elää saisi. Kuinka helvetin kuormittavaa?!?! Mihin kaikkeen voisin tuon ajan ja energian käyttää, jos minun ei tarvitsi varoa joka kulman takana vaanivaa kuolemaa?

Mikä katastrofiajatuksiin auttaa?

Puhuin aiheesta Instagramissa ja kysyin seuraajien peloista. Suurin osa pelkäsi omaa tai läheistensä, erityisesti lastensa, kuolemaa tai terveyden menettämistä. Mun mielestä se kertoo meidän ydinarvoista. Pelot paljastavat paljon. 

Kysyin myös, mikä teillä on auttanut pelkoihin. Te kerroitte saaneenne apua terapiasta, hengitysharjoituksista, lääkityksestä, ajatusten ja tunteiden tunnistamisesta ja hyväksynnästä, vahvistavista kokemuksista, meditoinnista ja itsemyötätunnosta.

Minä olen saanut apua samoista asioista ja tiedättekö mistä muusta – ääneen puhumisesta. Möröt kasvavat pään sisällä käsittämättömiin mittoihin, mutta kun ne uskaltaa vapauttaa ilmoille, pelko pienenee. Sen järjettömyys paljastuu. Jos ei ole ketään kenelle puhua, olen kirjoittanut huolipäiväkirjaa. Jo se haastaa näkemään huolien läpi.

Isona apuna on ollut myös turvallisuuden tunteen löytäminen (en tiennyt aiemmin, mitä se on tai miltä se tuntuu) ja vahvistaminen psykoterapiassa hypnoosin, turvapaikkaharjoitusten ja emdr:n avulla.

Ja ehkä voimme huolen hetkellä muistuttaa itseämme, että kaikkeen emme voi vaikuttaa, mutta omiin valintoihin voimme. Siispä rakastetaan, hellitään, kiitetään ja rutistetaan. Niin itseämme kuin rakkaitamme.

Mitä sinä pelkäät? Mikä katastrofiajatuksiisi on auttanut? 

Lue lisää kirjoittamiani artikkeleita ahdistuksesta ja masennuksesta täältä. Instagramissa voit lukea seuraajieni kommentteja ja kokemuksia aiheesta.

Olo on turhankin tuttu masennusajoilta. Alan pelätä sitä, mihin olotila pitkittyessään johtaa. Masennunko taas?

Tiedostan kyllä, että ruokin itse pahan olon kierrettä. Minun pitäisi nyt entistä enemmän huolehtia rutiineista ja terveellisistä elämäntavoista. MUTTA KUN EI HUVITA. Haluan vain maata ja itkeä.

Maratonväsymys iskee

Ensimmäisen kuukauden eristäytymisen jaksoin hyvin. Keskityin ottamaan päivän kerrallaan enkä antanut itselleni lupaa miettiä kauhuskenaarioita tai kuinka kauan tilanne voisi jatkua. Vähensin uutisia, somea ja koronakeskusteluja, jos koin niiden alkavan ahdistaa. Uppouduin vauvakuplaan ja suunnittelin hankintoja ja lastenhuoneen sisustusta.

Mutta ei sitä tsemppausta loputtomiin jaksanut. Töiden peruuntumiset ja siirrot, rajoitusten tiukentamiset ja maratonväsymys iskivät lujaa. Epävarma tilanne ruokki perusturvattomuuden tunnettani. Alkoi iskeä epätoivo ja pääni täyttyi kielteisistä ajatuksista.

Päässäni risteili kysymyksiä: Milloin tämä päättyy? Saisinko synnyttää tukihenkilön kanssa? Jos sairastun, voiko vauva saada koronan (tämän hetkisen tiedon mukaan raskaus ei ole riskitekijä koronaan sairastumiselle eikä korona ole riski vauvalle)? Olisiko minulla yritystä enää tämän kaiken jälkeen? Kuinka maailma nousee tästä taloudellisesta romahduksesta? Mitä käy hyvinvointivaltiolle?

Ahdistavia kysymyksiä yksi toisensa perään, joihin ei vain ole vastauksia.

Samalla mietin sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen. Ensinnäkin asun Suomessa. Voin tehdä työt täysin kotoa käsin ja välttää sosiaalisia kontakteja. Olen hyvätuloinen. Vaikka yritykseni nyt ottikin jonkin verran osumaa ja tulevaisuus on epävarma, minun tilanteeni ei ole mitään verrattuna monien muiden yrittäjien ahdinkoon. Minulla ei ole vielä lapsia. Olen ambivertti ja viihdyn kotona muutenkin omissa oloissani. Tosin, korona on auttanut oivaltamaan sen, kuinka paljon arvostan läheisiä ympärilläni. Kuinka paljon kaipaan kosketusta ja läsnäoloa. Onneksi minulla on puoliso enkä ole yksin.

Kirkon toteuttaman kyselytutkimuksen mukaan korona kuormittaa erityisesti alle 30-vuotiaita. Jotkut kärsivät yksinäisyydestä. Toisia huolettaa läheisten terveys tai he ovat menettäneet läheisensä koronalle. Moni on menettänyt työnsä tai on lomautettuna. Useat pelkäävät toimeentulonsa ja yrityksensä puolesta. Yksinhuoltaja kamppailee etätöiden ja lasten kotikoulun kanssa. Osa joutuu paiskimaan töitä etulinjassa. Joillekin kotiin jättäytyminen tuntuu kahlitsevalta. Osalle koti on vankila. Turvaton ja pelottava. Osa heistä on lapsia, jotka eivät saa välttämättä päivässä nyt ainoatakaan lämmintä ruokaa tai ystävällistä sanaa. Kukaan ei pidä heistä huolta. Kotihälytykset ovat yleistyneet.

Mitä tämä tekee ihmisille, jotka jo valmiiksi kärsivät mielenterveysongelmista? Miten tämä vaikuttaa kansallisella tasolla – kuinka kovaa mielenterveysongelmaisten määrä kasvaa epidemian edetessä? Poikkeustilanne kuormittaa voimavarojamme ja pelkään, kuinka jo olemassa olevat ongelmat pahenevat tai kasaantuvat, kun apua saa nyt entistä huonommin. Kun tulemme ulos kriisistä, onko käsissämme velkaisen valtion lisäksi mielenterveyspommi? Kun verotulot pienenevät taantuman takia, miten kunnilla riittää resursseja perusterveydenhuoltoon? Eriarvoistuuko avun saaminen työttömien, perusterveydenhuollon piirissä olevien ja työterveyshuollon piirissä olevien välillä entisestään?

Mistä saa apua?

Asia ahdisti minua niin paljon, että otin yhteyttä kolmeen mielenterveyspalveluita tarjoavaan tahoon: MIELI Suomen Mielenterveys ry:een, Mielenterveyden keskusliittoon ja HUS:in ylläpitämään Mielenterveystaloon. Vetosin heihin, että he avaisivat kaikille avointa etäterapiaa. Terapian voisi toteuttaa verkkokurssina tai livelähetyksinä somessa tai avata olemassa olevia omahoito-ohjelmia ja nettiterapioita kansalaisten käyttöön ilman lähetettä.

Mielenterveystalo oli ainoa, joka vastasi. He ovat avanneet nyt verkkosivuilleen chatin, jossa tekoälyrobotti Milli vastailee erityisesti kysymyksiin nuorten ahdistuksesta ja masennuksesta sekä koronatilanteesta. Chat on ilmainen ja anonyymi. Siellä voi jutella robotin lisäksi ihan oikean ammattilaisen kanssa. Chatissa päivystävät HUS Psykiatrian ammattilaiset, jotka antavat neuvoja ja työkaluja tilanteessa pärjäämiseen.

Kasasin myös tähän liudan paikkoja, joista saa apua:

• Voit yhä ottaa yhteyttä oman kunnan terveydenhuoltoon.
• Valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää vuorokauden ympäri numerossa 09 2525 0111.
• Valtakunnallinen mielenterveysneuvonta päivystää arkisin numerossa 0203 91920.
• MIELI ry:n kriisikeskusverkosto tarjoaa maksuttomia vastaanottoaikoja etäyhteydellä.
• Sekasin-chat tarjoaa keskusteluapua nuorille.
• Helsingillä on Nuorten chatti -palvelu 16-29-vuotiaille nuorille. Chatissa voi keskustella anonyymisti.
• Solmussa-chat palvelee aikuisia anonyymisti ja maksutta.
• Verkkokriisikeskus Tukinet tarjoaa erilaisia palveluita, kuten chat-keskusteluita.
• Mielenterveystalolla on omahoito-ohjelma koronaviruksen aiheuttamaan epävarmuuteen.
• Mielenterveyden keskusliitolla on useita puhelin- ja verkkopalveluita.
• Jos taloudellinen ahdinko uhkaa, voit saada maksutonta talous- ja velkaneuvontaa.
• Myös Takuusäätiö auttaa taloudellisessa kriisitilanteessa.
• Suomen Yrittäjät tarjoavat paljon myös maksutonta tietoa ja apua yritysten ahdinkoon. Esimerkiksi Facebookin #ostapieneltä-ryhmästä voi päivittäin kysyä lakineuvoja tai jutella psykoterapeutin kanssa.
• Nettiturvakoti palvelee verkossa, jos tilanne kotona käy uhkaavaksi. Turvakodit ovat auki ympäri Suomen.
• Nollalinja on maksuton puhelinpalvelu lähisuhdeväkivaltaan liittyvissä kysymyksissä. Numero on 080 005 005

Muista nämä!

1. Yksi meistä käsittelee ahdistusta lamaantumalla, toinen touhuamalla. Kaikki tunteet on tässä tilanteessa sallittuja. Mikään tapa ei ole väärin. Mutta muista, että kaikilla tunteilla on merkitys. Älä pakene tai patoa niitä. Pysähdy ja yritä tunnistaa tunteesi. Mieti, mistä ne johtuvat.
2. Älä pura tunteita vahingoittamalla itseäsi tai muita. Vältä päihteitä, koska ne vain pahentavat oloa.
3. Käsittele tunteita puhumalla, kirjoittamalla tai vaikka luonnossa hengittelemällä. Ole itseäsi ja muita kohtaan armollinen ja lempeä.
4. Vaali elämässäsi niitä asioita, jotka ovat yhä hyvin ja joihin voit vaikuttaa.
5. Pidä kiinni arkirutiineista.
6. Vaali turvaverkkoasi.
7. Ota etäisyyttä mediaan ja sosiaalisen median kanaviin.
8. Yritä muistaa, että kaikki paska päättyy joskus. Tämäkin tilanne on vain väliaikainen.
9. Etsi keinoja, joilla rauhoitat mieltäsi. Tee käsitöitä, kuuntele musiikkia, katso Netflixiä, liiku, leivo.
10. Mutta muista, että on ihan ok olla myös tekemättä mitään. Olla vain. Itse ainakin aion sallia satunnaiset lamaantumiset olkkarin matolle. Nousen siitä kyllä jossain vaiheessa.

Katso MIELI ry:n sivuilta lisää vinkkejä mielenterveydestä huolehtimiseen koronakriisin aikana.

Lähteet: THL, Kirkon tiedote, Ensi- ja turvakotien liiton perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyön asiantuntija Johanna Linner Matikan haastattelu, MIELI ry:n asiantuntijapsykologin Juho Mertasen haastattelu Duunitorille

Kuvat: Albert Romppanen

Vaadin itseltäni ja muilta paljon. Perfektionistinä suoritan aina kaiken täydellisesti ja mieluiten itse. Toimin näin kaikilla elämänalueilla: töissä, kotona ja harrastuksissa. Stressi on läsnä lähes päivittäin.

Viime keväänä pääkoppani alkoi natista liitoksistaan. Lopulta kroppa sanoi stopin ja ymmärsin, että olen uupunut. Oli vedettävä jarrut pohjaan, lopetettava jatkuva suorittaminen ja opittava hallitsemaan stressiä.

Työterveyspsykologi selitti, että työstressin aiheuttama ylivireystila pahentui entisestään vaatiessani itseäni suorittamaan myös vapaa-aikaa. Treenasin kovaa salilla ja söin kaiken gramman tarkkuudella. Suoritin 24/7.

Salitreenille tuli kuukauden täyskielto. Sen sijaan minut käskettiin luontoon matalatehoisille kävelyille. Miksi?

1. Hengitys kulkee

Uupumus ilmeni mulla pahiten hengityksessä. Tuntui, että tuhannen kilon kivi painaa rintaa enkä saa happea. Ahdisti.

Metsän lisäksi meri on aina ollut mun sielunmaisema. Merenrannalla käppäily, horisonttiin tuijottelu ja syvään hengittely auttavat välittömästi stressiin. Tuntuu, että ripustamani arkielämän kahleet katoavat ja olen vapaa.

2. Stressi laukeaa

Rauhallinen, tavoitteeton kävely luonnossa rentouttaa ja laskee stressihormoneja.

Ja luonnossa samoilu tutkitusti laskee verenpainetta – vain 20 minuuttia riittää! Luonto ikäänkuin hoivaa ja palauttaa niin mieltä kuin kehoa stressistä.

Kävely luonnossa ei vaadi minulta mitään ja se on helppoa niin aivoille kuin keholle. Voin vain keskittyä siihen hetkeen ja hiljentyä.

3. Luovuus alkaa rullata

Luonnossa kävellessä ajatukset saavat tilaa lentää eivätkä ne törmää lähimpään kiviseinään. Tämä ruokkii luovuutta.

Jos työpäivä on ollut täynnä näyttöpäätteellä istumista ja palaverista toiseen juoksemista, olen päivän päätteeksi ihan tööt. Silmissä sumenee, hartioissa tuntuu kireältä ja pää on sohjoa täynnä.

Silloin viimeinen ajatus on, että lähdenpä tästä nyt bussilla kotiin. E-hei. Kävelen kotiin hissukseen luurit korvilla ja yritän karistaa työpäivän pölyt harteilta. Kotiin tullessani mieli on virkistynyt, pää selkeytynyt ja tuntuu, että ajatus kulkee jälleen.

4. Tunteet tasaantuvat

Kun luonnossa saa tilaa katseelle, hengitykselle ja ajatuksille, kaikki negatiiviset tunteet ja murheet tasaantuvat. Enpä ole koskaan palannut kävelylenkiltä kiukkuisena! Oletko sinä? Askel askeleelta ärsytys katoaa ja ilo ja mielihyvä astuvat tilalle.

5. Ärsykkeet katoavat

Jatkuva stressi tekee minusta herkän kaikille ärsykkeille. Kaupungin häly, pakokaasut ja avokonttorin rauhattomuus kiristävät nuppia entisestään.

Mutta luonnon tuoksut, äänet ja rauhallisuus laukaisevat kiristykset ja elvyttävät mielen.

Espanjalainen rescue-koiramme Ukko, 7, on luontokävelyn lisäksi loistava lääke stressiin.

Lue myös:

Miksi et laihdu?

Oletko oikeasti hyvinvoiva?

Elämäntapamuutoksen tärkein ohje

Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut

Näin aloitat terapiakirjoittamisen