Tätä arkeni oli usein vauva-aikana. Ahdistus oli kuin musta mörkö minun ja lapsen sekä minun ja muun maailman välillä. Se sai minut käpertymään kotiin ja kokemaan itseni maailman yksinäisimmäksi äidiksi.

Miltä ahdistus tuntuu?

Kun kysyin seuraajiltani, olivatko he kokeneet ahdistusta odotusaikana, 75 % yli 240:sta vastaajasta vastasi kyllä. Peräti 90 % lähes 200:sta vastaajasta oli kokenut ahdistusta vauva-aikana. Emme siis todellakaan ole yksin, vaikka koemme jäävämme yksin.

Miltä ahdistus sitten oikein tuntuu? Siihen kuuluu kimppu erilaisia oireita, tuntemuksia ja ajatuksia, jotka voivat olla esimerkiksi tällaisia:

1. Hermostuneisuuden tunne
2. Levottomuuden tunne
3. Ylivirittynyt olo
4. Jatkuva murehtiminen
5. Jännittyneisyys
6. Väsymys
7. Hengenahdistus
8. Sydämentykytys
9. Hikoilu
10. Vapina
11. Suun kuivuminen
12. Huimaus tai pyörryttävä olo
13. Pahoinvointi, ripulointi tai vatsavaivat
14. Kuumotus tai vilun väristykset
15. Nielemisvaikeudet tai ”pala kurkussa”
16. Keskittymisvaikeuksia
17. Univaikeuksia
18. Ärtyneisyys
19. Ahdistavien paikkojen välttäminen
20. Pelko- ja katastrofiajatukset

Mistä ahdistus voi johtua?

Olen sairastanut vajaa 10 vuotta sitten yleistyneen ahdistuneisuushäiriön, paniikkihäiriön, keskivaikean masennuksen sekä kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Aiemmat mielenterveyden ongelmat altistivat minut synnytyksen jälkeisille häiriöille. Minun synnytykseni oli traumaattinen. Sen seurauksena minulle diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), johon sairastuu 1-3 % synnyttäjistä. Noin 10 % synnyttäjistä kokee synnytyksen traumaattisena.

PTSD:n takia koin muun muassa voimakasta ahdistusta. Myöhemmin minulle diagnosoitiinkin lisäksi yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, jotka puhkesivat synnytyksen seurauksena uudelleen.

Ahdistukseni taustalla oli syvä turvattomuuden kokemus, joka on saanut alkunsa omasta varhaislapsuudestani ja vahvistunut myöhempien vaikeiden elämänkokemusten, kuten puolisoni itsemurhan ja vaikean kohdunulkoisen raskauden myötä.

Vanhemmuus nosti uudella tapaa pintaan nuo aiemmat kokemukset.

Lapsuuden kodissani oli epävakaa ympäristö, joka juonsi juurensa ylisukupolvisista traumoista. Mietin pitkään, millainen vanhempi minusta tulee. Toimisinko, kuten oma vanhempi. Pelkäsin, millaisia tyydyttämättömiä tarpeita vanhemmuus voisi tuoda esiin. Halusin, että sukupolvien taakka päättyy minun kohdallani.

Sain 10 vuotta sitten vaikean kohdunulkoisen raskauden, jolloin en saanut terveydenhuollolta apua, kun hätä oli suurin. Vuosin sisäisestä 1,5 litraa verta, ja myöhemmin lääkäri sanoi, että hengenlähtö oli lähellä. Tämä kokemus lisäsi paitsi turvattomuutta mutta myös epäluottamusta terveydenhuoltoa kohtaan, joka toki vaikutti niin odotusaikaan, synnytykseen kuin sen jälkeiseen aikaan. En osannut luottaa, että saan apua.

Kannan ytimessäni myös voimakasta häpeän kokemusta. Minussa istuu tiukasti uskomus, että en ole riittävä. Janoan jatkuvaa varmistelua siitä, että kelpaan ja että minusta tykätään. Olen kompensoinut häpeää vaativuudella. Olen ollut kova ja armoton itseäni kohtaan. Tällaisella pohjalla olen imenyt itseeni kaikki vanhemmuuden vaateet, odotukset ja paineet. Verrannut itseäni muihin vanhempiin.

Minun ahdistukseni juurisyyt ovat aika yleisiä. Kun kysyin seuraajiltani, tunnistavatko he, mistä heidän ahdistus on peräisin, vastauksissa korostuivat eniten juuri oman lapsuuden vaikeat ja traumaattiset kokemukset. Myös vaikea odotusaika, synnytys sekä vanhemmuuden paineet näkyivät vastauksissa.

Äidit kertovat, mistä heidän ahdistus johtuu:

1. Lapsuuden traumat
2. Kohtukuolema
3. Ongelmat raskaudessa
4. Vauvan huono vointi, jota terveydenhuolto ei uskonut
5. Lapsen synnynnäinen sydänsairaus
6. Lapsen syntyminen hätäsektiolla. Tapahtuneen jälkeen ei saanut tukea käsittelyyn.
7. Vaikea synnytys
8. Tunteiden vähättely (lähipiiri ja terveydenhuolto)
9. OCD
10. Aiemmat traumakokemukset
11. Reippaan tytön lapsuus = täytyy olla reipas äiti
12. Yksin pärjäämisen eetos
13. Oman äidin kuolema
14. Hormonit
15. Vähäiset unet
16. Alhainen ferritiini
17. Jaksaminen ei riitä eikä saa apua

Tunnistatko sinä, mitä sinun ahdistuksen taustalla on? Mitkä ovat oireidesi juurisyyt?

Miten ahdistus voi näkyä vanhemmuudessa?

Voimakas menetyksen pelko

Minulla ahdistus heijastui niin odotusaikaan kuin äitiyteen. Pahimpana oli menetyksen pelko. Pelkäsin hysteerisesti, että lapsi viedään minulta pois ja hän kuolee, jos en ole valppaana. Saatoin mennä tolaltani vaikka siitä, että lapsella oli kylmät kädet. Sormiruokailu tuntui aivan järjen vastaiselta! Miksi tarkoituksella riskeeraisin lapseni henkeä?

Suhteen muodostuminen lapseen

Olin aluksi turta lasta kohtaan. Hän tuntui vieraalta. Tunteeni on tavallinen. Näin kertoo raskauksiin ja synnytyksiin erikoistunut psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Riikka Airo Ylen artikkelissa, joka käsittelee äitien synnytyksen jälkeisiä tunteita. Airon mukaan mieli ei ehkä ole ehtinyt mukaan tapahtuneeseen. Olo voi olla hämmentynyt, poissaoleva ja epätodellinen, jopa välinpitämätön.

Ylen artikkeli kertoo, että tutkimuksen mukaan noin puolet vastasynnyttäneistä äideistä voi tuntea vierastavansa vauvaansa. Minä kuuluin heihin. Minulle oli muodostunut mielikuva vauvasta raskauden aikana ja kun hän syntyi, hän tuntui vieraalle. Suhde ja yhteys lapseen muodostui hiljalleen.

Täytyy olla 110 % läsnä

Syytin itseäni epäonnistuneesta synnytyksestä ja pelkäsin niin paljon, että vanhempani toimintamallit aktivoituvat, että suoritin äitiyttä ja yritin olla läsnä koko ajan. En suostunut puhumaan edes puhelimessa ystävälleni, jos olin vauvan kanssa. Tämä eristi minua entisestään ja teki yksinäisemmäksi.

Hermot menivät herkästi

Olin täynnä vihaa. Pintaan puski käsittelemätöntä kiukkua omasta varhaislapsuudestani, jolloin en ollut voinut ilmaista aggression tunteita turvallisesti. Erityisesti ruokailu-, nukutus- ja siirtymätilanteet ovat olleet minulle vaikeita koko vanhemmuuden ajan. Hermoni saattavat mennä herkästi ja tunnen vihaa jopa lastani kohtaan. Se taas herättää syyllisyyttä.

Jatkuvana vertailu muihin vanhempiin 

Vastasyntyneen vanhempana olin epävarma enkä luottanut itseeni. Vertailin jatkuvasti itseäni muihin. Minua ahdisti mennä leikkipuistoon tai vauvauintiin muiden tarkkailtavaksi. Koin kaikki muut äidit paljon rennompina, itsevarmempina ja parempina äiteinä.

Käperryin neljän seinän sisälle

Ahdistus sai minut jäämään neljän seinän sisälle. Jossain kohtaa vauvavuotta olin niin ahdistunut, että jännitin jopa läheisimpien ystävieni tapaamista. Kädet hikosivat ja takeltelin sanoissani. Sosiaalisten tilanteiden pelko iski aivan uudella voimalla. Pahimmillaan en uskaltanut mennä edes lähikauppaan, saati lähteä vauvan kanssa bussiin tai kaupungille.

Ahdistus ahdistuksesta

Aloin lopulta ahdistua ahdistuksestani. Pelkäsin ja pelkään edelleen sitä, millaiset vaikutukset minun ahdistuneisuudellani on lapseeni. Miten vauvavuosi on vaikuttanut häneen? Hän on herkkä lapsi, joka esimerkiksi pelkää lukuisia ääniä ja on uusissa tilanteissa hyvin vetäytyvä ja arka. Ruoskin tästä itseäni ja mietin, että minä olen aiheuttanut lapseni pelot ja jännitykset synnytyksessä ja vauvavuotena omalla pahoinvoinnillani.

Myönteisten tunteiden kokemisen vaikeus

Ahdistuksen takia on vaikea heittäytyä hyvään. Ahdistus pitää jatkuvasti virittyneenä ja takaraivossa nakuttavat kaikki mahdolliset uhkakuvat ja ajatus, että jos nyt höllään, mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu, kun en ole valppaana. Tämä jatkuva virittyneisyys voi haitata kiintymyssuhdetta. Pelko kiintymyssuhteen vaarantumisesta taas lisää ahdistusta ja syyllisyyttä. Kielteinen kehä on valmis.

Mitä ahdistuksen käsittely on minulle antanut?

Ahdistus sai oloni niin sietämättömäksi, että hain siihen apua heti vauvavuoden alussa. Pääsin psykoterapiaan ja löysin vertaistukea. Aloin kyseenalaistaa uskomuksiani ja ymmärtää ahdistukseni syitä. Vahvistin kehon ja mielen yhteyttä, opettelin tunnistamaan, kokemaan ja ilmaisemaan tunteitani ja tarpeitani. Harjoittelen yhä sitä, että niissä ei ole mitään hävettävää.

Olen saanut korjaavia kokemuksia ja löytänyt myötätuntoa itseäni kohtaan. Useimmiten uskon, että olen riittävän hyvä vanhempi. Olen hyväksynyt, että välillä teen virheitä ja yhteys lapsen kanssa katkeaa, mutta sen voi sitten korjata.

Lisäksi olen harjoitellut itsehoitokeinoja. Osa niistä on vakauttanut, lisännyt turvaa ja luottamusta helpottaen pidempiaikaista ahdistuksen kokemusta, kun osa taas on auttanut akuuttiin ahdistukseen esimerkiksi paniikkikohtauksen tai jännityksen aikana. Olen kokenut, että erityisesti keholliset työkalut toimivat minulle. Kun keho rauhoittuu, mielessä kierrokset laskevat ja maadoitun nykyhetkeen.

Kun olen löytänyt keinoja käsitellä ahdistustani, vanhemmuuteen on tullut enemmän tilaa ilolle, onnelle, turvalle, rakkaudelle. Uskaltaudun pysähtymään hyvän äärelle.

Mikä minun ahdistukseeni auttaa?

Turvapaikka

Kun minua ahdistaa, kohtaan itseni kuin parhaan ystäväni. Laitan käden rinnalleni, suljen silmät ja kuvittelen mieleeni turvapaikkani. Sanon itselleni, että minulla ei ole mitään hätää, olen turvassa. Voit kuunnella turvapaikkaharjoituksen täältä.

Hengitys

Yksinkertaisin hengitysharjoitus on pidentää uloshengitystä.

Voimakas aistiärsyke

Paniikkikohtauksen aikana hengityksen lisäksi minua maadoittaa nykyhetkeen voimakkaat aistiärsykkeet. Voin huuhdella kasvot kylmällä vedellä tai laittaa pastillin suuhun.

5-4-3-2-1-harjoitus

Tämä harjoitus vie huomion pois itsestä. Nimeän ensin viisi asiaa, jotka näen ympärilläni. Sitten nimeän neljä asiaa, jotka voin tuntea. Esimerkiksi tuolin, jolla istun. Seuraavaksi nimeän kolme asiaa, jotka voin kuulla. Kaksi asiaa, jotka voin haistaa. Lopuksi nimeän yhden asian, jonka voin maistaa. Jos lähettyvillä ei ole mitään maistettavaa (kuten sitä pastillia), mietin jotain tuttua makua.

Koskettaminen

Silitän tai kevyesti taputtelen kehoni rajat läpi. Se kertoo minulle, että olen tässä, en ole hajoamassa. Tai sitten silitän koiraani tai halaan puolisoani.

Kehon jännitys

Tämä on tämän hetken suosikkiharjoitukseni ja tehoaa nopeasti! Vedän henkeä sisään, pidätän hengitystä ja samalla yritän jännittää jokaisen lihaksen kehossani. Muutaman sekunnin päästä hengitän rauhallisesti suun kautta ulos, vapautan jännityksen, ravistelen kehoa ja kävelen muutaman askeleen. Toistan tämän yleensä kolme kertaa.

Perhoshalaus

Varsinkin ennen jännittäviä tilanteita tykkään rauhoittaa kehoa perhoshalauksella. Ristin käteni rintakehälle ja taputtelen rintakehää vuorotellen rauhalliseen tahtiin.

Voit katsoa videon harjoituksesta täältä.

Ahdistuksen hyväksyminen

Tunne menee ohi. Mikään tunne ei jää päälle ja tiedän, että sen välttely ei auta, se vain kasvaa ja lisää ongelmia. Kohdatessa tunne hetkeksi kasvaa, istun sen kanssa ja lopulta se laimenee. Yksikään paniikkikohtaus ei ole koskaan jäänyt päälle. Sen pois työntäminen tuo yleensä paljon enemmän ja pidempiaikaista tuskaa. En kuole ahdistukseen, vaikka se saattaisi sillä hetkellä tuntua siltä. Muistutan tästä itseäni tunteen pyörityksessä.

Mielenterveystalolla on ahdistuksen omahoito-ohjelma, jossa on lisää erilaisia työkaluja.

Mistä ahdistukseen saa apua?

Ethän jää ahdistuksen kanssa yksin. Apua kannattaa hakea ajoissa, jotta voit myös nauttia ja iloita vanhemmuudesta ja rakentaa rauhallisesti suhdetta vauvaan.

Puhu kumppanille, läheisille ja ystäville. Mutta joskus voi olla helpompi puhua jonkun ulkopuolisen kanssa. Ensi- ja turvakotien liiton palvelut tarjoavat matalan kynnyksen apua, kuten vauvaperheille suunnatun chatin. Juttelu chatissa voi jo riittää ja tuoda kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulosta.

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa muun muassa seuraavia palveluita, joista sinulle voisi olla apua:

1. Vauvaperhe.fi-sivustolta löydät monipuolisesti tietoa vauvaperheen arkeen ja elämään sekä palveluita, joissa voit puhua kokemuksistasi ja tavata samassa elämäntilanteessa olevia vanhempia.
2. Vauvaperhe-chatissa voit keskustella ammattilaisen kanssa luottamuksellisesti ja saada tarvittaessa ohjausta oman paikkakuntasi vauvaperheille suunnattuihin palveluihin. Chat on auki arkisin klo 12-18 ja lauantaisin klo 14-17. Löydät sen osoitteesta vauvaperhe.fi.
3. Jos ahdistus pitää sinua otteessaan ja/tai vauva ei nuku, liiton Baby blues -työntekijä voi auttaa esimerkiksi katkaisemaan unettomuuden kierteen tai tuoda helpotusta vauvan itkuisuuteen. Voit puhua työntekijän kanssa puhelimitse tai tavata kasvotusten. Palvelu on maksutonta ja yhteyttä voi ottaa nimettömänä.

Lähteet: Integrum Institute for Cognitive Therapies Finlandin opintomateriaalit, Duodecim: Traumaattisesta synnytyksestä toipuminen

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Tämä on varmasti nyt syöpä!

Miksi puolisoni ei vastaa puhelimeen. Hän on varmaan joutunut auto-onnettomuuteen ja makaa jossain ojassa.

Apua, nyt se lapsi kompastuu tuohon kiveen, kaatuu, lyö päänsä ja kuolee. Tai tuohon käpyyn. Tai kääääk, tuohon monttuun. Ei kai tuo auto aja nyt tänne. Ajaa se ja varmaan meidän päälle.

Miksi isoäitini on soittanut? Kuka on kuollut?

Hengittääkö lapsi? Entä koira? Tai minä?

Huoli- tai katastrofiajatuksistani heijastuvat pahimmat pelkoni ja tärkeimmät arvoni: terveys ja perhe. 

Olen menettänyt terveyteni hetkellisesti monta kertaa täysin yllättäen ja se on jättänyt jälkensä, niin fyysiset kuin psyykkiset. 

Olen ollut niin pelottavissa, turvattomissa ja haitallisista ihmissuhteissa, että sekin on jättänyt syvät arvet. Sisäiset opitut mallit lapsuudessa, haavat sisimpään nuoruudessa ja aikuisuudessa.

Mottoni on ollut aina, että kaikki hyvä viedään pois. Tavalla tai toisella. Älä tuudittaudu siis siihen. Ole valppaana toimimaan, kun alkaa tapahtua. Saatat kuolla, läheisesi saattavat kuolla tai sitten he pettävät, jättävät, satuttavat.

On vaatinut vuosien työn, että olen tullut mallieni ja ajatusteni haitallisuudesta tietoiseksi ja että osaan haastaa niitä. Mutta silti mieleni kuvittelee joka tilanteessa ensin sen pahimman skenaarion.

Katastrofiajatukset liittyvät usein terveyteeni

Viime kesästä saakka kainalooni on sattunut ajoittain. Aluksi ajattelin sen olevan k-rokotteesta. Kun kipu oli jatkunut kuukausia, huolestuin. Tätini kuollessa keväällä rintasyöpään (jälleen yllättävä läheisen menetys), aloin uskoa, että kainalossani on syöpä. Onhan se kai jokseenkin perinnöllistä. Vatvoin lääkäriin menemistä, mutta järkeni sanoi, ettei kipu ole mitään. Saattoi se pelkokin olla, joka vain naamioitui järjeksi. Jos en menisi lääkäriin, minun ei tarvitsisi tietää, että se todella on syöpä. Ja kuinka paljon olen vuoden aikana käyttänyt tämän huoliajatuksen murehtimiseen aikaa? PALJON. Ainakin 1 000 kertaa enemmän kuin että olisin vain heti mennyt lääkäriin. 

Kun tulimme Mallorcalta kotiin, rintaani alkoi pistää. Ensimmäinen ajatus: keuhkoveritulppa. Se tuli ensimmäiselläkin kerralla täysin varoittamatta. Nyt altistavina tekijöinä oli lento ja helle. Järki jälleen rauhoitteli. Suostuin seuraamaan tilannetta. Kun mieheni lähti parin päivän työmatkalle ja henkeäni alkoi ahdistaa, laskeskelin, että jos nyt selviäisin hengissä vielä huomiseen. Kaikkein kamalintahan olisi se, että kuolen, kun olen lapsen kanssa kahdestaan kotona. Mitä 2-vuotias sitten tekisi? Ei, kyllä minun on elettävä huomiseen. Sitten voin hengähtää ja vaikka kuollakin. 

Miettikää! Tällaiset kelat ovat minulle ihan arkipäivää. Että jospa nyt huomiseen asti elää saisi. Kuinka helvetin kuormittavaa?!?! Mihin kaikkeen voisin tuon ajan ja energian käyttää, jos minun ei tarvitsi varoa joka kulman takana vaanivaa kuolemaa?

Mikä katastrofiajatuksiin auttaa?

Puhuin aiheesta Instagramissa ja kysyin seuraajien peloista. Suurin osa pelkäsi omaa tai läheistensä, erityisesti lastensa, kuolemaa tai terveyden menettämistä. Mun mielestä se kertoo meidän ydinarvoista. Pelot paljastavat paljon. 

Kysyin myös, mikä teillä on auttanut pelkoihin. Te kerroitte saaneenne apua terapiasta, hengitysharjoituksista, lääkityksestä, ajatusten ja tunteiden tunnistamisesta ja hyväksynnästä, vahvistavista kokemuksista, meditoinnista ja itsemyötätunnosta.

Minä olen saanut apua samoista asioista ja tiedättekö mistä muusta – ääneen puhumisesta. Möröt kasvavat pään sisällä käsittämättömiin mittoihin, mutta kun ne uskaltaa vapauttaa ilmoille, pelko pienenee. Sen järjettömyys paljastuu. Jos ei ole ketään kenelle puhua, olen kirjoittanut huolipäiväkirjaa. Jo se haastaa näkemään huolien läpi.

Isona apuna on ollut myös turvallisuuden tunteen löytäminen (en tiennyt aiemmin, mitä se on tai miltä se tuntuu) ja vahvistaminen psykoterapiassa hypnoosin, turvapaikkaharjoitusten ja emdr:n avulla.

Ja ehkä voimme huolen hetkellä muistuttaa itseämme, että kaikkeen emme voi vaikuttaa, mutta omiin valintoihin voimme. Siispä rakastetaan, hellitään, kiitetään ja rutistetaan. Niin itseämme kuin rakkaitamme.

Mitä sinä pelkäät? Mikä katastrofiajatuksiisi on auttanut? 

Lue lisää kirjoittamiani artikkeleita ahdistuksesta ja masennuksesta täältä. Instagramissa voit lukea seuraajieni kommentteja ja kokemuksia aiheesta.

Olo on turhankin tuttu masennusajoilta. Alan pelätä sitä, mihin olotila pitkittyessään johtaa. Masennunko taas?

Tiedostan kyllä, että ruokin itse pahan olon kierrettä. Minun pitäisi nyt entistä enemmän huolehtia rutiineista ja terveellisistä elämäntavoista. MUTTA KUN EI HUVITA. Haluan vain maata ja itkeä.

Maratonväsymys iskee

Ensimmäisen kuukauden eristäytymisen jaksoin hyvin. Keskityin ottamaan päivän kerrallaan enkä antanut itselleni lupaa miettiä kauhuskenaarioita tai kuinka kauan tilanne voisi jatkua. Vähensin uutisia, somea ja koronakeskusteluja, jos koin niiden alkavan ahdistaa. Uppouduin vauvakuplaan ja suunnittelin hankintoja ja lastenhuoneen sisustusta.

Mutta ei sitä tsemppausta loputtomiin jaksanut. Töiden peruuntumiset ja siirrot, rajoitusten tiukentamiset ja maratonväsymys iskivät lujaa. Epävarma tilanne ruokki perusturvattomuuden tunnettani. Alkoi iskeä epätoivo ja pääni täyttyi kielteisistä ajatuksista.

Päässäni risteili kysymyksiä: Milloin tämä päättyy? Saisinko synnyttää tukihenkilön kanssa? Jos sairastun, voiko vauva saada koronan (tämän hetkisen tiedon mukaan raskaus ei ole riskitekijä koronaan sairastumiselle eikä korona ole riski vauvalle)? Olisiko minulla yritystä enää tämän kaiken jälkeen? Kuinka maailma nousee tästä taloudellisesta romahduksesta? Mitä käy hyvinvointivaltiolle?

Ahdistavia kysymyksiä yksi toisensa perään, joihin ei vain ole vastauksia.

Samalla mietin sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen. Ensinnäkin asun Suomessa. Voin tehdä työt täysin kotoa käsin ja välttää sosiaalisia kontakteja. Olen hyvätuloinen. Vaikka yritykseni nyt ottikin jonkin verran osumaa ja tulevaisuus on epävarma, minun tilanteeni ei ole mitään verrattuna monien muiden yrittäjien ahdinkoon. Minulla ei ole vielä lapsia. Olen ambivertti ja viihdyn kotona muutenkin omissa oloissani. Tosin, korona on auttanut oivaltamaan sen, kuinka paljon arvostan läheisiä ympärilläni. Kuinka paljon kaipaan kosketusta ja läsnäoloa. Onneksi minulla on puoliso enkä ole yksin.

Kirkon toteuttaman kyselytutkimuksen mukaan korona kuormittaa erityisesti alle 30-vuotiaita. Jotkut kärsivät yksinäisyydestä. Toisia huolettaa läheisten terveys tai he ovat menettäneet läheisensä koronalle. Moni on menettänyt työnsä tai on lomautettuna. Useat pelkäävät toimeentulonsa ja yrityksensä puolesta. Yksinhuoltaja kamppailee etätöiden ja lasten kotikoulun kanssa. Osa joutuu paiskimaan töitä etulinjassa. Joillekin kotiin jättäytyminen tuntuu kahlitsevalta. Osalle koti on vankila. Turvaton ja pelottava. Osa heistä on lapsia, jotka eivät saa välttämättä päivässä nyt ainoatakaan lämmintä ruokaa tai ystävällistä sanaa. Kukaan ei pidä heistä huolta. Kotihälytykset ovat yleistyneet.

Mitä tämä tekee ihmisille, jotka jo valmiiksi kärsivät mielenterveysongelmista? Miten tämä vaikuttaa kansallisella tasolla – kuinka kovaa mielenterveysongelmaisten määrä kasvaa epidemian edetessä? Poikkeustilanne kuormittaa voimavarojamme ja pelkään, kuinka jo olemassa olevat ongelmat pahenevat tai kasaantuvat, kun apua saa nyt entistä huonommin. Kun tulemme ulos kriisistä, onko käsissämme velkaisen valtion lisäksi mielenterveyspommi? Kun verotulot pienenevät taantuman takia, miten kunnilla riittää resursseja perusterveydenhuoltoon? Eriarvoistuuko avun saaminen työttömien, perusterveydenhuollon piirissä olevien ja työterveyshuollon piirissä olevien välillä entisestään?

Mistä saa apua?

Asia ahdisti minua niin paljon, että otin yhteyttä kolmeen mielenterveyspalveluita tarjoavaan tahoon: MIELI Suomen Mielenterveys ry:een, Mielenterveyden keskusliittoon ja HUS:in ylläpitämään Mielenterveystaloon. Vetosin heihin, että he avaisivat kaikille avointa etäterapiaa. Terapian voisi toteuttaa verkkokurssina tai livelähetyksinä somessa tai avata olemassa olevia omahoito-ohjelmia ja nettiterapioita kansalaisten käyttöön ilman lähetettä.

Mielenterveystalo oli ainoa, joka vastasi. He ovat avanneet nyt verkkosivuilleen chatin, jossa tekoälyrobotti Milli vastailee erityisesti kysymyksiin nuorten ahdistuksesta ja masennuksesta sekä koronatilanteesta. Chat on ilmainen ja anonyymi. Siellä voi jutella robotin lisäksi ihan oikean ammattilaisen kanssa. Chatissa päivystävät HUS Psykiatrian ammattilaiset, jotka antavat neuvoja ja työkaluja tilanteessa pärjäämiseen.

Kasasin myös tähän liudan paikkoja, joista saa apua:

• Voit yhä ottaa yhteyttä oman kunnan terveydenhuoltoon.
• Valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää vuorokauden ympäri numerossa 09 2525 0111.
• Valtakunnallinen mielenterveysneuvonta päivystää arkisin numerossa 0203 91920.
• MIELI ry:n kriisikeskusverkosto tarjoaa maksuttomia vastaanottoaikoja etäyhteydellä.
• Sekasin-chat tarjoaa keskusteluapua nuorille.
• Helsingillä on Nuorten chatti -palvelu 16-29-vuotiaille nuorille. Chatissa voi keskustella anonyymisti.
• Solmussa-chat palvelee aikuisia anonyymisti ja maksutta.
• Verkkokriisikeskus Tukinet tarjoaa erilaisia palveluita, kuten chat-keskusteluita.
• Mielenterveystalolla on omahoito-ohjelma koronaviruksen aiheuttamaan epävarmuuteen.
• Mielenterveyden keskusliitolla on useita puhelin- ja verkkopalveluita.
• Jos taloudellinen ahdinko uhkaa, voit saada maksutonta talous- ja velkaneuvontaa.
• Myös Takuusäätiö auttaa taloudellisessa kriisitilanteessa.
• Suomen Yrittäjät tarjoavat paljon myös maksutonta tietoa ja apua yritysten ahdinkoon. Esimerkiksi Facebookin #ostapieneltä-ryhmästä voi päivittäin kysyä lakineuvoja tai jutella psykoterapeutin kanssa.
• Nettiturvakoti palvelee verkossa, jos tilanne kotona käy uhkaavaksi. Turvakodit ovat auki ympäri Suomen.
• Nollalinja on maksuton puhelinpalvelu lähisuhdeväkivaltaan liittyvissä kysymyksissä. Numero on 080 005 005

Muista nämä!

1. Yksi meistä käsittelee ahdistusta lamaantumalla, toinen touhuamalla. Kaikki tunteet on tässä tilanteessa sallittuja. Mikään tapa ei ole väärin. Mutta muista, että kaikilla tunteilla on merkitys. Älä pakene tai patoa niitä. Pysähdy ja yritä tunnistaa tunteesi. Mieti, mistä ne johtuvat.
2. Älä pura tunteita vahingoittamalla itseäsi tai muita. Vältä päihteitä, koska ne vain pahentavat oloa.
3. Käsittele tunteita puhumalla, kirjoittamalla tai vaikka luonnossa hengittelemällä. Ole itseäsi ja muita kohtaan armollinen ja lempeä.
4. Vaali elämässäsi niitä asioita, jotka ovat yhä hyvin ja joihin voit vaikuttaa.
5. Pidä kiinni arkirutiineista.
6. Vaali turvaverkkoasi.
7. Ota etäisyyttä mediaan ja sosiaalisen median kanaviin.
8. Yritä muistaa, että kaikki paska päättyy joskus. Tämäkin tilanne on vain väliaikainen.
9. Etsi keinoja, joilla rauhoitat mieltäsi. Tee käsitöitä, kuuntele musiikkia, katso Netflixiä, liiku, leivo.
10. Mutta muista, että on ihan ok olla myös tekemättä mitään. Olla vain. Itse ainakin aion sallia satunnaiset lamaantumiset olkkarin matolle. Nousen siitä kyllä jossain vaiheessa.

Katso MIELI ry:n sivuilta lisää vinkkejä mielenterveydestä huolehtimiseen koronakriisin aikana.

Lähteet: THL, Kirkon tiedote, Ensi- ja turvakotien liiton perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyön asiantuntija Johanna Linner Matikan haastattelu, MIELI ry:n asiantuntijapsykologin Juho Mertasen haastattelu Duunitorille

Kuvat: Albert Romppanen