Mitä tunteiden säätely on?

Tunteiden säätely on kykyä havainnoida, ilmaista ja kohdata omia tunteitaan.

Me emme synny tunnetaitojen kanssa, vaan saamme jonkinlaiset eväät lapsuudessa.

Minä elin lapsuuteni epävakaassa, turvattomassa ympäristössä. Suojakeinona olin katkaissut yhteyden tunteisiini enkä vanhemmaksi tullessani tiennyt, miltä tunteet tuntuvat.

Olin siihenastisen elämäni älyllistänyt tunteitani ja pitänyt niihin siten etäisyyttä. Opettelin tunteiden tunnistamista yhtä aikaa lapseni kanssa. En ollut tiennyt, miltä esimerkiksi viha tai häpeä tuntuvat kehossa. Oman sokeuteni näkeminen on antanut ymmärrystä edellisille sukupolville. Ei heillä ollut sen enempää tietoa ja keinoja.

Lapsen ja vanhemman väliseen tunneyhteyteen voi itse vaikuttaa. Vaikka siirrämme joitakin asenteitamme ja haavojamme osin tiedostamatta lapsillemme, on usein hyödyllisempää keskittyä siihen, että löytää keinoja säädellä ja käsitellä tunteitaan. Oma hyvinvointi vaikuttaa myönteisesti myös tunneyhteyteen lapsen kanssa.

Missä tilanteissa tunteiden säätely on vaikeaa?

Minulle selkeästi kivuliainta on tähän mennessä ollut kolmevuotiaan tahtoikä. Voimakkailla oman tahdon ilmauksillaan lapsi on kutitellut juuri niitä tarpeita, jotka ovat jääneet minulla täyttymättä. Turvattoman on vaikea sietää hallitsematonta, eikä lasta voi hallita ja saada toimimaan oman itsensä jatkeena. Lapsi on minusta irrallinen ihminen, oma persoonansa omine tarpeineen, tunteineen ja toiveineen. Hänen käytöksessään ja tunnereaktiossaan ei ole välillä mielestäni mitään järkeä tai logiikkaa, ja se on kaikkein vaikeinta.

Muun muassa väsymys, yksinäisyys, kivut ja stressi voivat haastaa meidän vanhempien omaa tunteiden säätelykykyä, jolloin omat kiintymyssuhdemallit ja haitalliset toimintamallit aktivoituvat.

Lapsen voimakkaissa tunnereaktioissa minun on kannateltava ja siedettävä, autettava säätelemään. Se tuntuu välillä turhauttavalta tehtävältä. Lapsen tunteet ottaa helposti henkilökohtaisina loukkauksina ja mielessään uhriutuu. Olen kokenut epäreiluutta siitä, että hän ilmaisee minua kohtaan vihaa.

3 vinkkiä, kuinka tunteiden säätely toimii

Tilanteessa

Kun lapsi osoittaa voimakkaasti tahtoaan, minussa saattaa laueta taistele tai pakene -reaktio. Vireystilani nousee, sydän tykyttää, kädet hikoavat, raivo kuplii sisälläni. Valmistaudun hyökkäämään. Mieleni tekee huutaa hänelle, kertoa, kuinka kohtuuton hän on ja väkisin saada lapsi toimimaan haluamallani tavalla.

Tällöin vanha, oppimani tunteiden säätelykeino rientää avuksi ja tipun alivireyteen. Olen lamautunut enkä jaksa liikkua. En ole emotionaalisesti lapselleni läsnä. Tunnen itseni täysin turraksi ja tunteettomaksi. Aivan kuin olisin jonkun oman kuplani sisällä. Minun on todella taisteltava itseni kuopasta takaisin ylös, jotta palaan takaisin nykyhetkeen.

Tässä vireystilan sahaamisen vakauttamisessa on auttanut kolme asiaa: tietoinen läsnäolo, myötätunto ja mentalisaatio.

Tietoinen läsnäolo

Kun lapsen kanssa tulee vaikea tilanne, yritän hetki hetkeltä seurata itsessäni viriäviä tunteita, kehon reaktioita ja ajatuksia. Sanon mielessäni tai ääneen lapselle, että nyt huomaan, että alan hermostua. Tunteiden sanoittaminen rauhoittaa jo itsessään ja opettaa meille molemmille niiden tunnistamista. Vihan noustessa yritän hengittää. Rentoutan jännittyneet leukaperät, lasken hartiat alas. Pyrin noissa hetkissä jarruttamaan ja kysyn itseltäni, mitä minussa oikein tapahtuu ja miksi.

Myötätunto

Mitä enemmän löydän myötätuntoa itseäni kohtaan, sitä paremmin pystyn olemaan läsnä lapselleni, sitä syvemmässä yhteydessä hänen kanssaan ja sitä myötätuntoisempi häntä kohtaan. Vaikeassa tilanteessa hengitän sisään hänen hankalaa oloaan ja ulos myötätuntoa.

Mentalisaatio

Lisäksi vanhemmuudessa tarvitaan mentalisaatiota. Se tarkoittaa sitä, että pystyy pitämään oman ja toisen mielen mielessään. Olen siis kiinnostunut lapseni ajatuksista, toiveista, tunteista ja kokemuksista ja ymmärrän, miten erottaa ne omistani. Osaan miettiä, miten minun ja lapseni mielentilat vaikuttavat meidän käytökseemme, ja katson niiden taakse. Pohdin esimerkiksi, mikä saattaa aiheuttaa lapsen raivon tai itkun.

Tilanteen jälkeen

Vaikean tilanteen jälkeen puran tapahtuneen heti lapsen kanssa. Kerron, mistä minun tunnereaktioni johtui, ja pyydän anteeksi. Avaan sylini ja sydämeni lapseni tunteille ja tarpeille.

Tilanteiden läpikäynti lisää ymmärrystä itsestäni ja lapsestani. Mietin, mitä tilanteessa tapahtui, mikä laukaisi oloni ja mitä ajattelin ja tunsin ja mitä tunteeni taustalla oli.

Toki tunnen silti epäonnistumista ja syyllisyyttä. Hermojen menettäminen ei kuitenkaan tarkoita, että olisin täysin kelvoton vanhempi. Aina vihan terve säätely ei onnistu. Olemme inhimillisiä vanhempia.

Lue Oppi&ilo-blogista kirjoitukseni, jossa kerron, miten me olemme harjoitelleet lapsen kanssa tunnetaitoja.

Arvonta

Arvon kolme Siirtotarrat Miltä minusta tuntuu? -puuhakirjaa. Kommentoi postausta 18.6. mennessä ja olet mukana arvonnassa. Voit osallistua arvontaan myös Instagramissa, jossa arvon toiset kolme puuhakirjaa. Yhden puuhakirjan arvo on 10,90 euroa.

EDIT: Arvonta on päättynyt. Voiton veivät Janina, Johanna ja Nina. Onnea voittajille!

Päässä napsahtaa. Viha pulpahtaa pintaan. Huudan lapselle, että nyt jumalauta tottelet. Lapsi jähmettyy. Näen hänen katseestaan hädän ja pelon. Syyllisyys ja katumus iskee välittömästi, kun lapsi alkaa lohduttomasti itkeä.

Miksi menetin taas hermoni? Mistä tämä viha oikein kumpuaa?

Mistä viha johtuu?

“Lapsi ei ole tulos vanhempiensa ajatuksista, haaveista ja odotuksista, vaan häneen vaikuttaa vääjäämättömästi tapa, jolla hänen isovanhempansa ovat käyttäytyneet hänen vanhempiensa lapsuudessa”, kirjoitti ranskalainen lasten psykoanalyytikko Didier Dumas.

Kasvoin turvattomuudessa ja epävakaudessa enkä tiennyt muusta. Elin ylisukupolvisen henkisen ja fyysisen väkivallan keskellä ja opin, että sen käyttö on hyväksyttyä. Niin minunkin vanhempani ja heidän vanhempansa olivat oppineet omassa lapsuudessaan. 

Olemme saaneet edellisiltä polvilta paljon arvokasta, mutta myös taakkoja, jotka ovat siirtyneet sukupolvilta toisille. Sotien jälkeen karmeista kokemuksista vaiettiin ja oli vain pakko pärjätä ja selviytyä. Tunteille ei ole ollut tilaa. Niitä tukahdutettiin, kiellettiin tai ilmaistiin epäsuorasti.

Minulle ei syntynyt sisäistä turvan kokemusta siitä, että maailma on turvallinen, ennustettava ja luottamuksen arvoinen. Myöhemmät kokemukset koulukiusaamisesta ja parisuhdeväkivallasta vahvistivat tätä kokemusta.

Hylkäsin itseni, rajani, tunteeni, tarpeeni, toiveeni ja tahtoni. Nielin vaikeat tunteet, kuten vihan, ja olin kiltti, reipas ja ahkera tyttö. Opin mukautumaan ja miellyttämään. Olen saanut turvaa hallinnan tunteesta ja kontrollista. Pitää tulla toimeen itse, koska muihin ei ole luottamista. Ehkä seuraavan pinnistyksen jälkeen saan arvostusta, hyväksyntää – rakkauttakin jopa? Loputon riittämättömyyden tunne on tehnyt minusta vaativan, kovan ja armottoman.

Viha kääntyi sisäänpäin muun muassa itseinhoksi ja tuli myöhemmin esiin seurustelusuhteissa epäterveellä tavalla. Minuun kohdistunut aggressio ja oma, padottu aggressio, jota en ollut koskaan uskaltanut ilmaista, kääntyi sisäänpäin itsetuhoisuutena ja itseinhona ja tuli seurustelusuhteissa ulos epäterveillä tavoilla, kuten raivokohtauksilla ja mykkäkoululla.

Turvattomuus on turhan tuttua liian monelle meistä. Väestötutkimuksen mukaan 16–74-vuotiaista suomalaisista lapsuusajan lähisuhdeväkivaltaa on kokenut 65 prosenttia. Lähisuhdeväkivaltaa kohdanneet lapset voivat kärsiä traumaperäisestä stressihäiriöstä, ahdistuksesta, masennuksesta ja käyttäytymisen häiriöistä. Sillä on myös havaittu olevan yhteys itsetuhoiselle käyttäytymiselle myöhemmin nuoruudessa ja aikuisiässä.

Miten lapsuus heijastuu vanhemmuuteen?

Vaikka olin, kuinka päättänyt, että toimin täysin eri tavalla kuin aiempi sukupolvi, se ei mennyt ihan niin. 

Ensi- ja turvakotien liiton vauvaperhetyön asiantuntija Jonna Lehikoinen kertoo, että muun muassa väsymys, yksinäisyys, kivut ja stressi voivat haastaa vanhemman säätelykykyä, jolloin omat kiintymyssuhdemallit ja haitalliset toimintamallit aktivoituvat.

Liiton väkivaltatyön asiantuntija Niina Remsu puolestaan kertoo, että jos vanhemmalla on omia lapsuuden aikaisia kokemuksia kaltoinkohtelusta ja laiminlyönnistä, hänen voi olla vaikea vastaanottaa lapsen kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta tai kiukkua, ja sen seurauksena vanhemman omat kielteiset tunteet saattavat päästä hallitsemaan eikä hän pysty olemaan turvallisesti saatavilla lapselleen. Vihainen nainen -kirjan mukaan 40 prosenttia niistä vanhemmista, jotka on itse lapsena kokeneet väkivaltaa kaltoinkohtelevat myöhemmin omia lapsiaan.

Taustani ja synnytystraumani takia minussa laukesi herkästi taistele-pakene-reaktio. Silloin lapselle saattaa esimerkiksi huutaa, joka aiheuttaa häpeää ja syyllisyyttä. Juuri tätähän minä en halunnut!

Lapsi myös kutitteli niitä kohtia minussa, jotka olivat jääneet täyttymättä. Koin epäreiluutta siitä, että hän ilmaisee minua kohtaan vihaa. Enhän minäkään ollut saanut tehdä niin? Miksi sinä saat?

Mutta terve aggressio on tärkeä myös vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa. Kun osaan ilmaista sitä terveellä tavalla, osoitan lapselleni, missä minun rajani kulkevat ja hän saa mahdollisuuden oppia omistaan. Hän myös ymmärtää, että viha on sallittu tunne, jota me kaikki koemme. Hän oppii tunnistamaan ja ilmaisemaan sitä. Aggressio on tärkeää lapsen kehitykselle, kun hän oppii sen voiman avulla omista rajoistaan, tarpeistaan ja irtautumisestaan. Eihän muuten olisi tahto- tai murrosikää.

Mitkä ovat vihan riskipaikat?

Siirtymät

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun meillä on ollut kiire lähteä, lapsi on venkoillut vastaan ja olen yrittänyt pukea häntä, ja silmissäni on sumentunut. Olen heittänyt kengät eteisen nurkkaan ja ollut paniikki- ja raivokohtauksen rajamailla. Itken ahdistusta, pettymystä ja ihan vain puhdasta vihaa.

Nukutukset

Nukutuksissa koen olevani kaikkein eniten hukassa, nurkkaan ajettu, yksin. Lapsi oli alusta asti huono nukkumaan. Minun oli vaikea sietää lapsen itkua nukutuksen yhteydessä. Se sai minussa aikaan paitsi hätää mutta myös epätoivosta kumpuavaa vihaa. Nuku nyt! 

Tahtoikäisen kanssa nuppi menee jumiin temppuilusta ja pitkistä nukutuksista. Myös omat odotukseni ja lapseni tarpeet ovat ristiriidassa, ja se aiheuttaa turhautumista. Oma aika jää olemattomiin.

Ruokailut

En tiedä epäkiitollisempaa hommaa kuin se, kun valmistan lapselle ruoan, laitan sen hänen eteensä ja joko hän ilmein ja elein, myöhemmin sanoin, ilmaisee, että hyi, en syö tai heittää lautasen lattialle. Katsoo minua ilkikurisesti, kun kiellän, ja tiputtaa sitten pastat maahan. Sekoilun aikana ahdistun siitä, miten lapsi voi pysyä hengissä kahdella leivänmurulla. Samalla minun tekisi mieli itkien huutaa hänelle, että miksi kidutat minua näin. 

Lapsen voimakkaan tunnereaktiot

Turvattoman on vaikea sietää hallitsematonta, eikä lasta voi hallita ja saada toimimaan oman itsensä jatkeena. Lapsi on minusta irrallinen ihminen, oma persoonansa, omine tarpeineen, tunteineen, toiveineen. Hänen käytöksessään tai tunnereaktiossaan ei ole välillä mielestäni mitään logiikkaa, ja se on kaikkein vaikeinta ja epäreiluinta. Tunteet ottaa henkilökohtaisina loukkauksina ja mielessään uhriutuu. Miksi teet minulle näin? Mitä minä olen sinulle tehnyt ansaitakseni tämän?

Miten katkaista ylisukupolviset mallit?

Itse vaille jääneiden vanhempien on vaikea antaa. Mutta se ei ole lopullinen tuomio. Tapahtuneita ei voi muuttaa, mutta niille antamiaan merkityksiä voi, kertovat psykoterapeutit Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen kirjassaan Vihainen nainen.

Ylisukupolvisuuden voi katkaista opettelemalla tunnistamaan omia tunteitaan ja tarpeitaan. Voi löytää myötätuntoa itseä, aiempia ja tulevia sukupolvia kohtaan. Kuten Pruuki ja Hiilamo sanovat, silloin kykenee ajattelemaan myös muiden hyvinvointia ja ottamaan vastuuta yhteisistä asioista. Voi antaa itsestään ilman, että valuu tyhjiin.

Voin kasvaa turvattomasta lapsesta turvalliseksi vanhemmaksi.

Nämä 5 keinoa auttavat vaikeissa tilanteissa:

Tunteiden tunnistaminen

Koska olin jo lapsuudessa katkaissut yhteyden tunteisiini, en vanhemmaksi tullessa tiennyt, miltä tunteet tuntuvat. Olin 30 vuotta älyllistänyt tunteita ja pitänyt niihin siten etäisyyttä. Opettelin tunteiden tunnistamista yhtä aikaa lapseni kanssa (kiitos Fanni-kirjat!) ja psykoterapiassa. En ollut tiennyt, miltä esimerkiksi viha tai häpeä tuntuvat kehossa.

Kun lapsen kanssa tulee vaikea tilanne, yritän hetki hetkeltä seurata itsessäni viriäviä tunteita, kehon reaktioita ja ajatuksia. Useimmiten vihani taustalla on esimerkiksi pelkoa. Sanon mielessäni (tai ääneen lapselle), että nyt huomaan, että alan hermostua. Tunteen sanoittaminen rauhoittaa jo itsessään ja opettaa meille molemmille niiden tunnistamista.

Tunteiden säätely

Minulla oli ollut tunteiden ilmaisun suhteen kaksi vaihetta: joko ne tulivat ulos melko hallitsemattomina tai sitten nielin ne kokonaan. Nyt vihan noustessa yritän hengittää. Rentoutan jännittyneet leukaperät, lasken hartiat alas. 

Viha ei ole yhtä kuin vihainen käytös. Jos minulla tulee impulssi purkaa viha epäterveellä tavalla lapseeni, poistun hetkeksi paikalta tai pyydän puolisoani apuun. Menen laskemaan kymmeneen. Toivotan tunteen tervetulleeksi, istahdan sen kanssa hetkeksi alas ja teen kohtaamiselle tilaa.

Turvan tarjoaminen

Laitan käden rinnalleni ja sanon mahdollisimman myötätuntoisesti mielessäni, että ei ole mitään hätää, olet turvassa. Tunteeni ei ole väärä tai kielletty. Se saa olla. Samaa myötätuntoa annan lapselle. Tarjoan syliä ja rauhoitan. Sanon samat asiat kuin itselleni ja että rakastan sinua, olet tärkeä ja ihana noin. Anna tunteidesi vain tulla, äiti on tässä.

Mentalisaatio

Mentalisaatio tarkoittaa sitä, että pidämme mielen mielessämme. Vaikeassa tilanteessa yritän muistuttaa itselleni, että lapsi ei tee tätä tahallaan. Hän vasta harjoittelee tunteitaan. Hän voi olla voimakkaasta reaktiostaan hätääntynyt ja peloissaan. 

Hengitän sisään hänen vaikeaa tunnetta ja ulos myötätuntoa häntä kohtaan. Muistutan myös itseäni, että minun reaktioni ei kerro välttämättä nykyhetkestä, vaan voi kummuta joko jostain päivän aikana aiemmin sattuneesta tai kaukaa menneestä. En halua, että lapseni joutuu kohtaamaan tai kannattelemaan hänelle kuulumattomia aikuisen tunteita. Minun vastuullani on kannatella meitä molempia ja tarvittaessa pyytää apua.

Tilanteiden käsittely lapsen kanssa

Jos räjähdän lapselle ja huudan tai käyttäydyn muuten ikävällä tavalla, puran sen heti lapsen kanssa. Olen tehnyt tätä vauvasta saakka psykoterapeuttini ohjeistuksesta. Kerron, mistä tunnereaktioni johtui ja pyydän anteeksi. 

Syyllisyys ja epäonnistunut olo nousee väistämättä pintaan. Ja toki niin kuuluukin nousta. Mutta se, että menetin hermoni, ei tarkoita, että olisin täysin kelvoton vanhempi. Olen inhimillinen ihminen.

Minulla on ollut muutama ylilyönti. Olen puristanut käsivarsista liian kovaa. Olen laittanut lapsen sänkyyn liian voimakkaasti. Silloin olen kertonut tapahtuneesta puolisolleni, ystävälleni ja psykoterapeutille. En halua hautoa niitä vain omassa mielessäni niin itseni kuin lapseni takia.

Mistä saa apua?

Älä jää tunteidesi ja ajatustesi kanssa yksin. Apua kannattaa pyytää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mutta koskaan se ei ole liian myöhäistä. Ethän anna häpeän eristää sinua <3

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa apua väkivallattomuuteen ja tukea turvalliseen vanhemmuuteen. Voit hakea heiltä matalalla kynnyksellä ja luottamuksellisesti apua, jos olet huolestunut omasta käytöksestäsi, pelkäät käyttäväsi väkivaltaa tai olet käyttänyt sitä.

1. Apua väkivaltaan -chat palvelee arkipäivisin klo 12–18.
2. Avopalveluissa on tarjolla palveluita muun muassa väkivaltaa käyttäneille tai sen käyttöä pelkääville. Löydät täältä listauksen Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten tarjoamista avopalveluista.
3. Nettiturvakoti.fistä löydät kattavasti tietoa muun muassa auttavista tahoista, väkivallan muodoista ja kuinka väkivallan voi tunnistaa. 
4. Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut lapsiasi? Täältä löydät apua väkivaltaa käyttäneille.

Postauksen asiantuntijoina Ensi- ja turvakotien liiton väkivaltatyön asiantuntijat Niina Remsu ja Jaana Autto.

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld