En kuitenkaan kuuntele viestiä, vaan jatkan paahtamista. Sen seurauksena valvon öisin monta tuntia, kunnes olen niin väsynyt, että katsettani verhoaa väsymyksen syvä sumu. Mieli maassa, rintaa painaa raskas ahdistuksen kivi ja kotona kireä tunnelma.

Olen ollut yrittäjänä vasta muutaman kuukauden ja tuntuu, että koko elämäni on kriisiytynyt. Joka tasolla vavahtelee.

Selitän ystävilleni, että nyt se kolmenkympin kriisi sitten iski. Yhtäkkiä kyseenalaistan identiteettini, osaamiseni, toiveeni, tulevaisuuteni, parisuhteeni.

Elämä vie minua enkä minä sitä. Tämä ei ole enää hallinnassani, ajattelen pimeimpinä tunteina.

Kyllä, kyllä, kyllä

Noista pahimmista epätoivon hetkistä on nyt muutamia viikkoja aikaa. Nyt tiedän, että syynä kriiseilylle oli oma helmasyntini: vaativuus. Se sai minut sanomaan kaikelle kyllä, piiskaamaan itseltäni jatkuvasti täydellistä jälkeä. Se sai minut väsymään ja ilon tekemisestä katoamaan.

Mutta ennen kuin puhutaan siitä enempää, palataan hieman taaksepäin.

Olin unelmoinut yrittäjyydestä vuosia, mutta lopulta ratkaiseva askel tuli otettua nopeasti, kun ilmoittauduin vapaaehtoiseksi lähtijäksi työpaikkani yt-neuvotteluissa viime syksynä. Vaikka lähdin omasta toiveestani, olisin saanut potkut joka tapauksessa. En jäänyt juurikaan käsittelemään potkuista johtuvaa hylkäämisen kokemusta tai yt-neuvottelujen raskautta.

Halusin vain päästä unelmani kimppuun.

Kun lähdin yrittäjäksi, minulla oli hyvin kirkas ja yksinkertainen strategia: halusin tehdä merkityksellisiä ja vaikuttavia sisältöjä erityisesti terveydestä ja hyvinvoinnista. Tehdä pääosin töitä toimittajana ja lisäksi blogata, kouluttaa ja konsultoida.

Minulla oli viestintäalan yrittäjyydelle hyvät valmiudet, vaikken sitä tuossa muutoksen rytäkässä aivan ymmärtänytkään. Olen ollut töissä monessa mediatalossa, mulla on hyvät verkostot ja sellaista digitaalisten sisältöjen erityisosaamista, joka on nyt hot.

Valmiuksista huolimatta pelkäsin, että pärjäisinkö. Riittäisikö minulle töitä?

Epävarmuus ja pelko huomisesta ajoi minut siihen pisteeseen, että sanoin kaikelle kyllä. Fokus alkuperäisestä strategiastani katosi, minulle tärkeän blogin kirjoittaminen on jäänyt enkä ole ehtinyt juurikaan miettiä konsultointi- ja koulutuspalveluiden tarjoamista.

Olen tähän asti tehnyt pääosin toimittajan töitä ja se on ollut ihanaa! Olen päässyt tekemään sisältöjä laajasti eri aihepiireistä terveydestä autoiluun. Se on ollut todella antoisaa ja kaikki asiakkaani ovat huippuja.

Olen onnellisessa asemassa ja minun pitää varmasti olla yrittäjänä kiitollinen siitä, että töitä riittää. Voihan tulla hiljaisempia kausia.

Saisinko edes valittaa?

Mutta kyllä kaikelle ei ole kestävä ratkaisu, sen nyt ymmärtää varmasti jokainen.

Ei ei ole ei

Todella paska väliotsikko, mutta antakaapas kun selitän. Minulle on ollut aina todella vaikeaa sanoa EI. Olen miellyttäjä, joka haluaa hyväksyntää kaikilta. Haluan kaikkien pitävän minusta. En halua pahoittaa kenenkään mieltä.

Se on ajanut minut ongelmiin työ- kuin yksityiselämässä. Siitä yksityisestä lisää vaikka myöhemmin. Työelämässä olen kahminut töitä, töitä ja lisää töitä, koska olen vaativa ja kunnianhimoinen ja toisaalta en ole uskaltanut kieltäytyä.

Kaikki tietävät, mitä siitä seuraa – no, ongelmia.

Työt kasaantuvat, deadlinet venyvät, kiireettömät hommat jäävät roikkumaan. Viimeisessä palkkatyössäni toimituspäällikkönä minulla oli esimiesvastuu. Laaja tehtävänkuva ja isot vastuut, jotka olin itselleni kahminut, veivät huomiota tiimin hyvinvoinnilta ja sulkeuduin omaan päänsisäiseen kaaokseeni.

En ole myöskään maailman pitkäjänteisin ihminen. Innostun helposti ja alan toimia. Silloin ne roikkuvat hommat painuvat to do -listalla vieläkin alemmas.

Nyt yrittäjänä kieltäytyminen on ollut vielä vaikeampaa, koska epävarmuus. Jos nyt sanon ei, asiakas ei varmaan enää koskaan tilaa minulta mitään. Minulla ei ehkä olekaan ensi kuussa töitä. Asiakas pitää minua hankalana – tai vielä pahempaa, hän ei pidä minusta!

Voi terve, Inka!

Nyt olenkin harjoitellut sanomaan ei erityisesti itselleni. Sovitut hommat on hoidettava ajallaan pois alta ennen kuin alan sykkiä uusien kimppuun. Ensinnäkin niin ammattimainen yrittäjä tekee.

Ja kun sanon asiakkaille ei, sanon ei tälle kyseiselle projektille, jutulle tai tehtävälle. Sanoessani ei, en tarkoita, että ei on ei ikuisesti. Saatan kertoa asiakkaalle, että haluaisin kyllä ottaa työn vastaan, mutta minulla on seuraavan kerroin tilaa tällöin uusille projekteille.

Kappas, paljon helpompaa ja reilua asiakkaalle. En minäkään ostajana haluaisi ostaa työtä, jota en saa ajallaan, koska tekijä on mahdollisesti ylikuormittunut eikä ole osannut kertoa aikatauluistaan realistisesti.

4 tärkeää muutosta

Työn rajaamisen lisäksi tarvitsin vielä neljä konkreettista muutosta arkeeni. Niiden hahmottamisessa minua auttoi hypnoterapeuttiSerafiina Sainion, jonka vastaanotolla kävin tehdäkseni juttua elämäntapamuutosta tukevasta hypnoosihoidosta. Jämäkkä Serafiina sai minut tajuamaan oman hölmöyteni.

Yhdessä hänen kanssaan mietimme, kuinka voisin muuttaa arkeani vähemmän kuormittavaksi.

Tässä neljä selkeää muutosta:

1. Työpäivien rajaus

Olen tehnyt töitä yrittäjyyteni alusta eli joulukuusta asti vähintään kuusi päivää viikossa, useimmiten seitsemän. Tein töitä 12 tuntia päivässä – korjaan, olin koneella 12 tuntia päivässä.

Mutta niinhän kaikki yrittäjät tekevät. Kellon ympäri pitkää päivää. Näin ajattelin.

Ei vapaa-aikaa, ei ystäviä, ei harrastuksia.

Ei kovin kestävä ratkaisu.

Muutin työaikani välittömästi ja teen nyt töitä pääsääntöisesti kello 9-17.

Viiteen päivään viikossa en vielä pysty, mutten ota siitä stressiä. Minulla on kuitenkin yrittäjänä vapaus joustaa eli voin esimerkiksi arkipäivisin hoitaa asioita keskellä päivää. Jos nyt viikonloppuisin teen muutaman tunnin töitä, ei se minua haittaa.

2. Höhhelöinnille stop!

Niin, enhän minä tee 12 tuntia töitä päivässä tehokkaasti. Ei kukaan tee, ainakaan kauaa. Väsymyksen takia minun on ollut hankala keskittyä, jolloin ajatukseni ovat lähteneet harhailemaan. Yleensä se tarkoittaa sitä, että alan selailla somea tai verkkokauppoja.

Teen töitä suurimmaksi osaksi kotona, joten alan myös herkästi tehdä kotitöitä. Vähän tässä vain järjestelen, selitän itselleni.

Höhhelöintiin menee yllättävän paljon aikaa. Nyt tiedostan paremmin ne tilanteet, kun mieleni alkaa harhailla ja pidän ennemmin järkevän tauon. Eli nousen koneelta, venyttelen tai teen vatsalihasharjoituksia. Viiden minsan tauon jälkeen palaan hommiin enkä jää harhailemaan (onnistuu tällä hetkellä noin 65 % ajasta).

3. Ulos!

Rakastan sulkeutua kodin kuplaan. Olla hiljaisuudessa ja omissa oloissani. Se on minulle ambiverttinä ja herkkänä luontaista niin hyvässä kuin huonossa. Helposti napotan koko päivän kylpytakissani, ja olo on hieman nuhjuinen ja antisosiaalinen. Tilanne alkoi mennä jopa siihen, että tuntui vaivalloiselta lähteä kotoa yhtään mihinkään ja kohdata ihmisiä.

Nyt pyrin 1-2 kahtena päivänä viikossa tekemään töitä Töölön kirjastossa. Se piristää ja työt tulee hoidettua tehokkaammin, koska en erityisesti nauti verkkokauppojen selailusta puuduttavassa kirjaston lukusalissa.

Harkinnassa on myös oma työhuone tai -piste. Vinkatkaa, jos tiedätte hyviä mestoja! Tai sitten hankin hyvän sähköpöydän kotiin, että työergonomia olisi edes himpan parempi. Terveisiä sohvalta.

3. Tyhjäkäynti

Mitäpä veikkaatte, millainen tilanne nupissani on iltakymmeneltä, jos olen istunut päätteen ääressä 12 tuntia? Niin, aikamoinen surraus. Jännä, ettei uni ole tullut.

Nyt kun koneeni menee kiinni kello 17, lähden treeneihin tai ulos, ylipäätään teen jotain. Alkaa minun vapaa-aikani. Pää saa aikaa tyhjentyä.

4. Vaativuus

Eli nyt vielä paluu siihen juuriongelmaan eli vaativuuteeni. Olen viimeiset viisi vuotta harjoitellut sanaa riittävän hyvä, mutta se on mulle yhä lähes kirosana.

Tiedostan kyllä sen, että kaikkea ei voi tehdä – ei ainakaan samaan aikaan ja täydellisellä lopputuloksella.

Vaativa, pedantti, perfektionisti. Siinä sanoja, joilla olen luonnehtinut itseäni niin kauan kuin muistan. Nyt viimeistään yrittäjyyden myötä minun on pakko opetella uusia sanoja, kuten armollinen, salliva, lempeä. Muuten tällä yrityksellä ei pitkään laskuja maksella.

Olen pyrkinyt nyt parin viikon ajan noudattamaan näitä ohjeita. Ja kappas, uni on tullut! Ei joka yö, mutta suurimpana osana.

Eikä todellisuudessa kaikilla elämäni osa-alueilla vavahtele. Olen vain ollut väsynyt ja kuormittuneena alkanut turhaan epäillä asioita, jotka ovat todellisuudessa olleet hyvin.

Ennen kuin jatkossa kriiseilen mistään asiasta, aion kliseisesti ja niin todenmukaisesti sleep on it.

Millaisia virheitä sinä olet yrittäjyyden alkutaipaleella tehnyt? Mitä niistä oppinut?

Kuvat: Albert Romppanen

Lue myös:

Tätä olen salaillut koko syksyn: Toteutin yhden isoimmista unelmistani

Sain kahdet potkut peräkkäin – miltä irtosanominen tuntuu?

Unelma, jota häpeän eniten

Se laiskistaa, saa pelkäämään ja ahdistumaan, laittaa välttelemään asioita, pakoilemaan, valehtelemaan itselle ja muille.

Kirjoitin tuoreimpaan Elleen jutun Mikko Kuoppalasta eli Pyhimyksestä. Jutun teemana oli häpeä. Mikko kertoi muun muassa häpeävänsä unelmaansa, joka on ollut kiertyneenä sisuskaluihin lapsuudesta saakka.

Samaistun hänen kokemuksiinsa vahvasti – niin varmasti moni muukin teistä. Se oma, syvin unelma saa posket punehtumaan eikä sitä ilkeä sanoa ääneen.

Ajatuksissa pyörii: No, mutta enhän minä, eihän minusta…

Minä ja Mikko jaetaan sama hävettävä unelma: kirjan kirjoittaminen.

Häpeä tappaa unelman

Uh, että tuntuu pahalle edes nähdä nuo kaksi yllä olevaa sanaa. Heti alkaa kuumottaa poskia. Tekisi mieli painaa vain backspacea, deletoida tämä koko hemmetin postaus ja kaivautua sohvatyynyjen väliin.

Päässä huutaa sisäinen kriitikko ihan täböllä: Mitä sä oikein itsestäsi kuvittelet? Kuinka naiivia ja lapsellista. Herää todellisuuteen, urpo. Miksi sä onnistuisit, kun niin harva onnistuu? Ei sulla ole sitä, mitä se vaatii. Miksi siis edes yrittää?

Kustantamot saa keskimäärin 25 käsikirjoitusta joka päivä. Niistä kirjoiksi päätyy yksi prosentti. Ja vaikka onnistuisi saamaan kustannussopimuksen, mitään kovin rahakasta kirjailijan elämä ei ole. Vuositulot, siis vuositulot, ovat ilman apurahoja 2 000 euroa. Että sellaiset lähtökohdat.

Kadehtien kuitenkin ihailen lähipiirissäni olevia ihmisiä, jotka saavat kustannussopimuksia. Yksi tuntemistani tietokirjailijoista antoi minulle jo kustannustoimittajan yhteystiedot ja sanoi tämän etsivän uusia nimiä. Aikaa tästä on nyt reilu vuosi ja arvaatteko, mitä olen tehnyt? Aivan niin. En yhtään mitään.

Lapsen unelma

Kun minulta kysyttiin lapsena, että mikä haluaisin olla isona, vastasin milloin mitäkin: floristi, Indiana Jones, prinsessa, poliisi, laulaja. Mutta heti kun opin kirjoittamaan, kirjoitin tarinoita ja runoja. Haaveilin jo nassikkana työstä sanojen parissa. Olen siis enemmän kuin onnellinen siitä, että saan tehdä töitä toimittajana ja bloggaajana, mutta kun ei se kuitenkaan ole ihan sama asia.

Se ei aivan täysin tyydytä sitä sisällä olevaa paloa.

Koska haave on istunut sisälläni lapsuusvuosista asti, pidän sitä todella lapsellisena. Sama kuin sanoisin, että haluan olla yksisarvinen. Lapsellista ja mahdotonta.

Tarttuako toimeen?

On jotenkin niin lohduttavaa, että vuoden myydyin artisti Pyhimys käsittelee aivan samoja epävarmuuksia kuin tavallinen tallaaja. Vaikka kustantamot ovat lähestyneet häntä ja pyytäneet tekstiä näytille, Mikko epäröi. Kun hän sanoi syyn, nyökyttelin vimmatusti.

”Jos lähetän jotain, mikä ei mielestäni ole riittävän hyvää, ja saan vastauksen, ettei tämä ole riittävän hyvää, ajattelen, että kyllä minä sen tiesin, mutta nyt sä murskasit mun unelman”, Mikko sanoi Ellen haastattelussa.

Sepä se. Jos otan yhteyttä kustantamoon ja saan vastaukseksi ei kiitos, yli 20-vuotias unelmani heittää veivit ja minä hanskat. Tai se on mun ennakkopelko.

Paljastan salaisuuden

Olen istunut terapeutin vastaanotolla ja pinnistellyt monta minuuttia saadakseni unelmani sanottua ääneen. Kun sain kuiskattua lauseen Minä haluaisin olla kirjailija, purskahdin itkuun. Terapeuttini kallisti päätään ja kysyi, miksi reagoin niin. Hänestä unelmani ei ollut mitenkään kummallinen. Ihan toteutettavissa, hän sanoi.

Just joo, sanoin ja pyöräytin silmiäni.

Noin neljä ja puoli läheistäni tietää unelmastani ennen tätä postausta. Ensimmäisen kerran paljastin asian ystävälleni umpikännissä baarissa. Hän innostui siitä oitis ja potkii minua edelleen perseelle.

Toinen, jolle olen asiasta kertonut, on oma mieheni. Hänen lähestymistapansa on ollut ratkaisukeskeinen: hän on antanut kirjoitustehtäviä ja pyytänyt lukemattomat kerrat tekemään suunnitelman unelman toteuttamiseen.

Lopetat nyt sen selittelyn ja alat hommiin, hän on haastanut.

Silloinkin kun olen asiasta jollekin kertonut, olen vihjaillut nieleskellen, että haluaisin kirjoittaa joskus ehkä mahdollisesti vaikkapa jotain muutakin kuin journalistista tekstiä. Mahdollisimman epäselvästi, etten vain paljasta lapsellista unelmaani ja kuulija pääsisi sanomaan, että herää todellisuuteen.

Ja onhan se osin sisäsyntyistä, ettei lähdetä keulimaan tällaisilla jutuilla. Olisi jotenkin todella vierasta vain kailottaa maailmalle, että hei, tätä mä haluaisin tehdä. Tai no siis, nythän mä teen sen.

Näkisittepä mun posket nyt.

Pilko unelma

Minulla on mielessäni jo kirjan alkusanat ja ensimmäinen kohtaus, olen kirjoittanut synopsiksenkin moneen kertaan. Olen selaillut luovan kirjoittamisen kursseja, mutta on tuntunut vastenmieliseltä ajatukselta lukea omaa pyhää tekstiäni ääneen. Entä jos he ovat sitä mieltä, että ei vee mitä tuubaa?

Olen miettinyt kirjoittavani sitten kun olen käynyt riittävästi kursseja, olen henkisesti kypsä aprikoosi ja minulla on unelmieni pitsihuvila autiolla kilometrin mittaisella rannalla, jossa on valkoista hiekkaa ja pitkiä korsia.

Jostain syystä mielikuvassani mulla on myös tummanvihreä vanhanajan kirjoituskone. Näpyttelen sitä ilmavaan pellavaan puketuneena ja katson ikkunasta rannalla peuhaavaa perhettäni. Naurahdan heidän ilakoinnilleen. Siemaisen teetä ja olen, että ah, onpas tämä kirjailijan elämä yhtä autuutta. Mielikuvan muija on muuten ihan erinäköinenkin kuin minä.

Kun pidin kiinni tästä mielikuvasta, pystyin aina vakuuttamaan itselleni, että nyt ei kato ole hyvä hetki. Et ehdi, pitää tehdä työtä, josta saa rahaa. Sulla ei ole aikaa puolta vuotta vain siemailla teetä, huokailla ja näpytellä jorinoitasi. (Koska sellaistahan kirjoittaminen just on…)

Tympäännyin tuohon romanttiseen sitten kun -ajatteluun ja tekosyihin. Olen purkanut unelmani osiin (tästä Mikko puhuu muuten mun Instagram Storyssa).

Aloitin blogin sen takia, etten enää töissä ehtinyt kirjoittaa mutta salaa myös siksi, että etsin omaa kirjoitustapaani, testaan, miten juttuni kiinnostavat yleisöä ja onko minulla oikeasti mitään sanottavaa.

No, blogi on onnistunut yllättävän hyvin.

Seuraava askel oli lähteä yrittäjäksi. Näin voin vaikuttaa enemmän aikatauluihini ja halutessani raivata kirjoitusaikaa.

Sitten asiasta pitäisi pystyä vielä puhumaan häpeilemättä.

Mutta tässä nyt suuri paljastus: häpeä menettää voimaansa, kun siitä puhuu. Olen hävennyt lukemattomia asioita, mutta joka ikinen kerta, kun olen sanonut, että nyt hei hävettää, kohta ei ole hävettänyt. Ei ainakaan niin paljoa. Paradoksaalista. Mutta toimii.

Toivottavasti tässäkin asiassa.

Mistä sä unelmoit?

Kuvat: Albert Romppanen

Lue myös:

#metoo – salakuvauksen uhrin syvä häpeä

Häpeän jälkeen – Tämä #MeToo-kampanjasta seurasi

Näin aloitat terapiakirjoittamisen

Olen lähtenyt viestintäalan yrittäjäksi!

Työllistän itseni toimittajana, bloggaajana, konsulttina ja kouluttajana – ja ties mitä vielä keksin! Olen päässyt jo tekemään lukuisia minulle henkilökohtaisesti hyvin merkityksellisiä juttuja ja muistanut jälleen, miksi alun perin hakeuduin tälle alalle: rakastan kirjoittamista, vaikuttavien sisältöjen tekoa ja antoisia kohtaamisia. Ja onhan se nyt siistiä olla oman itsensä pomo.

Olen niin innoissani, että halkean <3

Kohta siitä halkeamisesta lisää, mutta kerron teille ensin, kuinka päädyin ratkaisuun.

Ne kolme tärkeintä kysymystä

Kirjoitinkin viime viikolla lääkäri Aki Hintsasta ja hänen filosofiastaan kertovasta kirjasta. Teos pisti minut pohtimaan kolmea perimmäistä kysymystä: kuka olen, mitä haluan ja hallitsenko omaa elämääni.

Määrittelin itseni vahvasti ulkoisten seikkojen, etenkin työni kautta. Aloin kaivella syvemmältä identideettiäni ja arvojani.

Tämän jälkeen mietin, mistä unelmoin. Kuljenko tavoitteitani ja unelmiani kohti? Pohdin sitä, mihin käytän aikani ja olenko siihen tyytyväinen.

Palasin arvojeni pariin ja huomasin, etteivät arvoni olleet linjassa ajankäyttöni kanssa. Aika kului suurimmaksi osaksi töihin eli päivätyöhöni Aller Median digisisältöjen toimituspäällikkönä ja ”iltatyöhöni” bloggaajana. Vietin eniten aikaa läppärin ja kännykän kanssa, vaikka arvojeni puolesta haluaisin viettää sitä eniten lähimmäisteni kanssa.

Elämäni eri osa-alueet eivät olleet tasapainossa. Kun työ haukkasi isoimman osan päivistäni, hyvinvointi kärsi. Kimpolin puolisolleni, kärsin pahasta unettomuudesta ja tuntui, että olin kovaa vauhtia polttamassa itseäni loppuun. Se on minulle valitettavan tuttu tunne.

Riittävän hyvä

Persoonaltani olen hyvin vaativa, pedantti ja uhrautuvainen. Olen kiitollinen siitä, että olen tunnistanut nämä piirteet ja yrittänyt niin itse kuin terapian avulla alentaa korkealle kurottuvaa rimaani.

Olen opetellut riittävyyttä, joka on ollut minulle kuin kirosana. Riittävän hyvä kuulostaa tyytymiseltä. Enkä halua tyytyä elämässäni.

Mutta jos KAIKKI pitää tehdä aina täydellisesti, seinä tulee enemmin tai myöhemmin vastaan eikä silloin kykene edes siihen riittävän hyvään. Ei kykene mihinkään. Tiedän, sillä olen maannut kahteen otteeseen sängyn pohjalla välittämättä mistään paskaakaan. Matka takaisin on pitkä.

Halusin viheltää pelin poikki ennen kuin kamelin selkä jälleen katkeaisi. Otin melkoisesti takapakkia, kun isoisäni menehtyi helmikuussa. Hän oli minulle kuin isä. Hyvin läheinen tukipylväs.

Hänen poismenonsa mursi maailmani.

Yritin vain selvitä päivästä toiseen. Olin menettänyt merkityksellisyyden tunteen ja suuntani hävisi. En tiennyt, mihin olin menossa.

Mutta otin menetyksestä myös oppia: kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti, voin tukehtua huomenna pullaan. Käytänkö aikani siis todella niihin minun arvojeni mukaisiin asioihin?

Unelma toteen

Uskokaa tai älkää, rakas TFW-sali ja sen mielettömät koutsit rohkaisivat, auttoivat uskomaan itseeni, motivoivat tekemään päätöksiä ja kysymään itseltäni, teenkö asioita unelmieni eteen?

Kirjoitin kiitollisuuspäiväkirjaani arvojeni viereen unelmani. Yksi unelma minulla on ollut jo vuosia: yrittäjyys. 

Se on kuplinut takaraivossa ja olen ajatellut, että joku päivä vielä. Päässäni pyöri tekosyitä täynnä oleva kela: sitku, mutku, voiku, eiku…

Aloin kuitenkin tehdä pieniä muutoksia kohti itsenäisempää elämää. Irtisanoin Idealista-sivuston alla olleen blogini ja siirryin oman domainin alla. Minun sääntöni, minun arvoni. Päätös oli hyvin vapauttava ja tuntui, että olen vihdoin menossa oikeaan suuntaan.

Tsekkasin alkuvuodesta päivätyön osalta muita vaihtoehtoja, mutta jokainen ovi sulkeutui. Ja uskon, että niillä oli tarkoituksensa.

Kesäkuun lopulla hetki oli kypsä ja päätin että nyt perkele, mä toteutan tän unelman. Eihän kukaan muu tee muutosta tai päätöstä puolestani enkä voi ulkopuolistaa elämääni muiden hallittavaksi. Olin yhtäkkiä niin varma päätöksestäni. Minusta tulisi yrittäjä!

Toimintasuunnitelma

Toki mulla oli epäilyksiä kaiken suhteen: mistä asiakkaat, mitä yrittäisin, tekisinkö vain toimittajan hommia, miten pärjäisin, miten osaisin…

Mutten jäänyt voivottelemaan.

Ensimmäisenä aloitin säästämisen. Olen ollut erittäin höveli rahankäyttäjä (tästä lisää myöhemmin), joten halusin nyt kasata vähintään 5 000 euron puskurikassan, jonka turvin uskaltaisin luopua säännöllisistä kuukausituloista. Laitoin sivuun lomarahat ja noin 500 euron siivun jokaisesta kuukausipalkasta. Maksoin pois luottokorttivelat. Tein budjettia.

Kävin te-toimiston järjestämän yrittäjäkurssin ja aloin miettiä yrityksen perustamiseen liittyviä käytännön asioita, kuten yhtiömuotoa, kirjanpitäjää, veroja, vakuutuksia, alveja… this list goes on and on an on. :D

Aloin myös kartoittaa asiakkaita ja kysellä kiinnostusta osaamiselleni. Aloin avustaa päivätyön ohessa työelämäsivusto Duunitoria.

Päätin, että loppuvuoteen mennessä olisin saanut hommat hyvin alulle ja irtisanoisin itseni.

YT-pommi

Yhtäkkiä niskaani tippuikin pommi, johon en ollut osannut varautua. Aller Media aloitti isot yt:t ja uhkasi lakkauttaa osastoni toiminnan. Minulle uutinen tuli sinällään otolliseen kohtaan, koska säästäisin rahaa saamalla potkut, mutta kolaus oli silti yllättävän kova ja nosti esiin erilaisia tunteita.

Koin itseni hylätyksi ja surua rakkaiden Idealista– ja Baana-sivustojen mahdollisesta lopettamisesta ja työkavereista luopumisesta. Pinnan alta puski paljon vihaa.

Ilmoitin luottamusmiehellemme olevani vapaaehtoinen lähtijä, mutta ilmoitukseni ei pelastanut ketään kollegaani, koska kuuden viikon neuvottelujen jälkeen koko osastomme todella lakkautettiin ja sivustot päätettiin sulkea.

Toivuin pitkästä ja raskaasta syksystä sekä irtisanomisesta kuukauden irtisanomisajan. Nuolin haavojani ja purin sisälläni vellovaa tunnemyrskyä. Kehoni oli stressireaktiossa: sydän hakkasi yötä päivää, en nukkunut ja itkin herkästi.

Kun palautin kuukauden jälkeen työpaikan avaimet ja tavarat, sain suljettua lopullisesti oven takanani ja oloni keveni tonneittain.

Tiedän, mitä haluan

Olin erään aikakauslehden kuvauksissa, jossa minun tehtäväni oli olla vitsiä heittävä ihmispylväs. Olin tehnyt kuvattavasta jo laajan henkilöhaastattelun. Kuvaaja neuvoi minut seisomaan aina siihen kohtaan, mihin halusi kuvattavan katsovan. Sitten kerroin huonoja vitsejä, joita muistin ulkoa noin kolme.

Kuvattava rentoutui, meillä oli hauskaa.

Kun lähdin kuvauksista, olin lähellä alkaa itkeä. Lähetin ääniviestin tyttökavereilleni, että nyt, NYT mä olen löytänyt sen olon, joka on ollut kadoksissa jo vuosia. Sellainen fiilis, kun olet aivan liekeissä, innosta ja onnesta soikeana ja niin vahvasti juuri siellä, missä haluan.

Täällä voi lukea jo julkaistuja juttujani:

YLE: ”Mieheni uhkaili itsemurhalla ja lopulta toteutti sen” – Mitä tehdä, jos läheinen uhkaa tappaa itsensä?

YLE: ”Ei se sitä kuitenkaan” – itsemurhaan liittyy vaarallisia vääriä käsityksiä

Duunitori: Aseta tavoite oikein ja saavutat sen, mitä haluat

Duunitori: Johannes Laineen, 29, suurin unelma on jättäytyä töistä vuoden päästä – näin tavoite on mahdollinen

Duunitori: Tuntuuko, ettet saa tarpeeksi aikaan? Ota nämä neljä keinoa käyttöön

Kuvat: Albert Romppanen

Lue myös:

3 elämäsi tärkeintä kysymystä, jotka jokaisen pitäisi kysyä itseltään

Elämäni isoin muutos käynnistyi näin