Tätä arkeni oli usein vauva-aikana. Ahdistus oli kuin musta mörkö minun ja lapsen sekä minun ja muun maailman välillä. Se sai minut käpertymään kotiin ja kokemaan itseni maailman yksinäisimmäksi äidiksi.

Miltä ahdistus tuntuu?

Kun kysyin seuraajiltani, olivatko he kokeneet ahdistusta odotusaikana, 75 % yli 240:sta vastaajasta vastasi kyllä. Peräti 90 % lähes 200:sta vastaajasta oli kokenut ahdistusta vauva-aikana. Emme siis todellakaan ole yksin, vaikka koemme jäävämme yksin.

Miltä ahdistus sitten oikein tuntuu? Siihen kuuluu kimppu erilaisia oireita, tuntemuksia ja ajatuksia, jotka voivat olla esimerkiksi tällaisia:

1. Hermostuneisuuden tunne
2. Levottomuuden tunne
3. Ylivirittynyt olo
4. Jatkuva murehtiminen
5. Jännittyneisyys
6. Väsymys
7. Hengenahdistus
8. Sydämentykytys
9. Hikoilu
10. Vapina
11. Suun kuivuminen
12. Huimaus tai pyörryttävä olo
13. Pahoinvointi, ripulointi tai vatsavaivat
14. Kuumotus tai vilun väristykset
15. Nielemisvaikeudet tai ”pala kurkussa”
16. Keskittymisvaikeuksia
17. Univaikeuksia
18. Ärtyneisyys
19. Ahdistavien paikkojen välttäminen
20. Pelko- ja katastrofiajatukset

Mistä ahdistus voi johtua?

Olen sairastanut vajaa 10 vuotta sitten yleistyneen ahdistuneisuushäiriön, paniikkihäiriön, keskivaikean masennuksen sekä kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Aiemmat mielenterveyden ongelmat altistivat minut synnytyksen jälkeisille häiriöille. Minun synnytykseni oli traumaattinen. Sen seurauksena minulle diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), johon sairastuu 1-3 % synnyttäjistä. Noin 10 % synnyttäjistä kokee synnytyksen traumaattisena.

PTSD:n takia koin muun muassa voimakasta ahdistusta. Myöhemmin minulle diagnosoitiinkin lisäksi yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, jotka puhkesivat synnytyksen seurauksena uudelleen.

Ahdistukseni taustalla oli syvä turvattomuuden kokemus, joka on saanut alkunsa omasta varhaislapsuudestani ja vahvistunut myöhempien vaikeiden elämänkokemusten, kuten puolisoni itsemurhan ja vaikean kohdunulkoisen raskauden myötä.

Vanhemmuus nosti uudella tapaa pintaan nuo aiemmat kokemukset.

Lapsuuden kodissani oli epävakaa ympäristö, joka juonsi juurensa ylisukupolvisista traumoista. Mietin pitkään, millainen vanhempi minusta tulee. Toimisinko, kuten oma vanhempi. Pelkäsin, millaisia tyydyttämättömiä tarpeita vanhemmuus voisi tuoda esiin. Halusin, että sukupolvien taakka päättyy minun kohdallani.

Sain 10 vuotta sitten vaikean kohdunulkoisen raskauden, jolloin en saanut terveydenhuollolta apua, kun hätä oli suurin. Vuosin sisäisestä 1,5 litraa verta, ja myöhemmin lääkäri sanoi, että hengenlähtö oli lähellä. Tämä kokemus lisäsi paitsi turvattomuutta mutta myös epäluottamusta terveydenhuoltoa kohtaan, joka toki vaikutti niin odotusaikaan, synnytykseen kuin sen jälkeiseen aikaan. En osannut luottaa, että saan apua.

Kannan ytimessäni myös voimakasta häpeän kokemusta. Minussa istuu tiukasti uskomus, että en ole riittävä. Janoan jatkuvaa varmistelua siitä, että kelpaan ja että minusta tykätään. Olen kompensoinut häpeää vaativuudella. Olen ollut kova ja armoton itseäni kohtaan. Tällaisella pohjalla olen imenyt itseeni kaikki vanhemmuuden vaateet, odotukset ja paineet. Verrannut itseäni muihin vanhempiin.

Minun ahdistukseni juurisyyt ovat aika yleisiä. Kun kysyin seuraajiltani, tunnistavatko he, mistä heidän ahdistus on peräisin, vastauksissa korostuivat eniten juuri oman lapsuuden vaikeat ja traumaattiset kokemukset. Myös vaikea odotusaika, synnytys sekä vanhemmuuden paineet näkyivät vastauksissa.

Äidit kertovat, mistä heidän ahdistus johtuu:

1. Lapsuuden traumat
2. Kohtukuolema
3. Ongelmat raskaudessa
4. Vauvan huono vointi, jota terveydenhuolto ei uskonut
5. Lapsen synnynnäinen sydänsairaus
6. Lapsen syntyminen hätäsektiolla. Tapahtuneen jälkeen ei saanut tukea käsittelyyn.
7. Vaikea synnytys
8. Tunteiden vähättely (lähipiiri ja terveydenhuolto)
9. OCD
10. Aiemmat traumakokemukset
11. Reippaan tytön lapsuus = täytyy olla reipas äiti
12. Yksin pärjäämisen eetos
13. Oman äidin kuolema
14. Hormonit
15. Vähäiset unet
16. Alhainen ferritiini
17. Jaksaminen ei riitä eikä saa apua

Tunnistatko sinä, mitä sinun ahdistuksen taustalla on? Mitkä ovat oireidesi juurisyyt?

Miten ahdistus voi näkyä vanhemmuudessa?

Voimakas menetyksen pelko

Minulla ahdistus heijastui niin odotusaikaan kuin äitiyteen. Pahimpana oli menetyksen pelko. Pelkäsin hysteerisesti, että lapsi viedään minulta pois ja hän kuolee, jos en ole valppaana. Saatoin mennä tolaltani vaikka siitä, että lapsella oli kylmät kädet. Sormiruokailu tuntui aivan järjen vastaiselta! Miksi tarkoituksella riskeeraisin lapseni henkeä?

Suhteen muodostuminen lapseen

Olin aluksi turta lasta kohtaan. Hän tuntui vieraalta. Tunteeni on tavallinen. Näin kertoo raskauksiin ja synnytyksiin erikoistunut psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Riikka Airo Ylen artikkelissa, joka käsittelee äitien synnytyksen jälkeisiä tunteita. Airon mukaan mieli ei ehkä ole ehtinyt mukaan tapahtuneeseen. Olo voi olla hämmentynyt, poissaoleva ja epätodellinen, jopa välinpitämätön.

Ylen artikkeli kertoo, että tutkimuksen mukaan noin puolet vastasynnyttäneistä äideistä voi tuntea vierastavansa vauvaansa. Minä kuuluin heihin. Minulle oli muodostunut mielikuva vauvasta raskauden aikana ja kun hän syntyi, hän tuntui vieraalle. Suhde ja yhteys lapseen muodostui hiljalleen.

Täytyy olla 110 % läsnä

Syytin itseäni epäonnistuneesta synnytyksestä ja pelkäsin niin paljon, että vanhempani toimintamallit aktivoituvat, että suoritin äitiyttä ja yritin olla läsnä koko ajan. En suostunut puhumaan edes puhelimessa ystävälleni, jos olin vauvan kanssa. Tämä eristi minua entisestään ja teki yksinäisemmäksi.

Hermot menivät herkästi

Olin täynnä vihaa. Pintaan puski käsittelemätöntä kiukkua omasta varhaislapsuudestani, jolloin en ollut voinut ilmaista aggression tunteita turvallisesti. Erityisesti ruokailu-, nukutus- ja siirtymätilanteet ovat olleet minulle vaikeita koko vanhemmuuden ajan. Hermoni saattavat mennä herkästi ja tunnen vihaa jopa lastani kohtaan. Se taas herättää syyllisyyttä.

Jatkuvana vertailu muihin vanhempiin 

Vastasyntyneen vanhempana olin epävarma enkä luottanut itseeni. Vertailin jatkuvasti itseäni muihin. Minua ahdisti mennä leikkipuistoon tai vauvauintiin muiden tarkkailtavaksi. Koin kaikki muut äidit paljon rennompina, itsevarmempina ja parempina äiteinä.

Käperryin neljän seinän sisälle

Ahdistus sai minut jäämään neljän seinän sisälle. Jossain kohtaa vauvavuotta olin niin ahdistunut, että jännitin jopa läheisimpien ystävieni tapaamista. Kädet hikosivat ja takeltelin sanoissani. Sosiaalisten tilanteiden pelko iski aivan uudella voimalla. Pahimmillaan en uskaltanut mennä edes lähikauppaan, saati lähteä vauvan kanssa bussiin tai kaupungille.

Ahdistus ahdistuksesta

Aloin lopulta ahdistua ahdistuksestani. Pelkäsin ja pelkään edelleen sitä, millaiset vaikutukset minun ahdistuneisuudellani on lapseeni. Miten vauvavuosi on vaikuttanut häneen? Hän on herkkä lapsi, joka esimerkiksi pelkää lukuisia ääniä ja on uusissa tilanteissa hyvin vetäytyvä ja arka. Ruoskin tästä itseäni ja mietin, että minä olen aiheuttanut lapseni pelot ja jännitykset synnytyksessä ja vauvavuotena omalla pahoinvoinnillani.

Myönteisten tunteiden kokemisen vaikeus

Ahdistuksen takia on vaikea heittäytyä hyvään. Ahdistus pitää jatkuvasti virittyneenä ja takaraivossa nakuttavat kaikki mahdolliset uhkakuvat ja ajatus, että jos nyt höllään, mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu, kun en ole valppaana. Tämä jatkuva virittyneisyys voi haitata kiintymyssuhdetta. Pelko kiintymyssuhteen vaarantumisesta taas lisää ahdistusta ja syyllisyyttä. Kielteinen kehä on valmis.

Mitä ahdistuksen käsittely on minulle antanut?

Ahdistus sai oloni niin sietämättömäksi, että hain siihen apua heti vauvavuoden alussa. Pääsin psykoterapiaan ja löysin vertaistukea. Aloin kyseenalaistaa uskomuksiani ja ymmärtää ahdistukseni syitä. Vahvistin kehon ja mielen yhteyttä, opettelin tunnistamaan, kokemaan ja ilmaisemaan tunteitani ja tarpeitani. Harjoittelen yhä sitä, että niissä ei ole mitään hävettävää.

Olen saanut korjaavia kokemuksia ja löytänyt myötätuntoa itseäni kohtaan. Useimmiten uskon, että olen riittävän hyvä vanhempi. Olen hyväksynyt, että välillä teen virheitä ja yhteys lapsen kanssa katkeaa, mutta sen voi sitten korjata.

Lisäksi olen harjoitellut itsehoitokeinoja. Osa niistä on vakauttanut, lisännyt turvaa ja luottamusta helpottaen pidempiaikaista ahdistuksen kokemusta, kun osa taas on auttanut akuuttiin ahdistukseen esimerkiksi paniikkikohtauksen tai jännityksen aikana. Olen kokenut, että erityisesti keholliset työkalut toimivat minulle. Kun keho rauhoittuu, mielessä kierrokset laskevat ja maadoitun nykyhetkeen.

Kun olen löytänyt keinoja käsitellä ahdistustani, vanhemmuuteen on tullut enemmän tilaa ilolle, onnelle, turvalle, rakkaudelle. Uskaltaudun pysähtymään hyvän äärelle.

Mikä minun ahdistukseeni auttaa?

Turvapaikka

Kun minua ahdistaa, kohtaan itseni kuin parhaan ystäväni. Laitan käden rinnalleni, suljen silmät ja kuvittelen mieleeni turvapaikkani. Sanon itselleni, että minulla ei ole mitään hätää, olen turvassa. Voit kuunnella turvapaikkaharjoituksen täältä.

Hengitys

Yksinkertaisin hengitysharjoitus on pidentää uloshengitystä.

Voimakas aistiärsyke

Paniikkikohtauksen aikana hengityksen lisäksi minua maadoittaa nykyhetkeen voimakkaat aistiärsykkeet. Voin huuhdella kasvot kylmällä vedellä tai laittaa pastillin suuhun.

5-4-3-2-1-harjoitus

Tämä harjoitus vie huomion pois itsestä. Nimeän ensin viisi asiaa, jotka näen ympärilläni. Sitten nimeän neljä asiaa, jotka voin tuntea. Esimerkiksi tuolin, jolla istun. Seuraavaksi nimeän kolme asiaa, jotka voin kuulla. Kaksi asiaa, jotka voin haistaa. Lopuksi nimeän yhden asian, jonka voin maistaa. Jos lähettyvillä ei ole mitään maistettavaa (kuten sitä pastillia), mietin jotain tuttua makua.

Koskettaminen

Silitän tai kevyesti taputtelen kehoni rajat läpi. Se kertoo minulle, että olen tässä, en ole hajoamassa. Tai sitten silitän koiraani tai halaan puolisoani.

Kehon jännitys

Tämä on tämän hetken suosikkiharjoitukseni ja tehoaa nopeasti! Vedän henkeä sisään, pidätän hengitystä ja samalla yritän jännittää jokaisen lihaksen kehossani. Muutaman sekunnin päästä hengitän rauhallisesti suun kautta ulos, vapautan jännityksen, ravistelen kehoa ja kävelen muutaman askeleen. Toistan tämän yleensä kolme kertaa.

Perhoshalaus

Varsinkin ennen jännittäviä tilanteita tykkään rauhoittaa kehoa perhoshalauksella. Ristin käteni rintakehälle ja taputtelen rintakehää vuorotellen rauhalliseen tahtiin.

Voit katsoa videon harjoituksesta täältä.

Ahdistuksen hyväksyminen

Tunne menee ohi. Mikään tunne ei jää päälle ja tiedän, että sen välttely ei auta, se vain kasvaa ja lisää ongelmia. Kohdatessa tunne hetkeksi kasvaa, istun sen kanssa ja lopulta se laimenee. Yksikään paniikkikohtaus ei ole koskaan jäänyt päälle. Sen pois työntäminen tuo yleensä paljon enemmän ja pidempiaikaista tuskaa. En kuole ahdistukseen, vaikka se saattaisi sillä hetkellä tuntua siltä. Muistutan tästä itseäni tunteen pyörityksessä.

Mielenterveystalolla on ahdistuksen omahoito-ohjelma, jossa on lisää erilaisia työkaluja.

Mistä ahdistukseen saa apua?

Ethän jää ahdistuksen kanssa yksin. Apua kannattaa hakea ajoissa, jotta voit myös nauttia ja iloita vanhemmuudesta ja rakentaa rauhallisesti suhdetta vauvaan.

Puhu kumppanille, läheisille ja ystäville. Mutta joskus voi olla helpompi puhua jonkun ulkopuolisen kanssa. Ensi- ja turvakotien liiton palvelut tarjoavat matalan kynnyksen apua, kuten vauvaperheille suunnatun chatin. Juttelu chatissa voi jo riittää ja tuoda kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulosta.

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa muun muassa seuraavia palveluita, joista sinulle voisi olla apua:

1. Vauvaperhe.fi-sivustolta löydät monipuolisesti tietoa vauvaperheen arkeen ja elämään sekä palveluita, joissa voit puhua kokemuksistasi ja tavata samassa elämäntilanteessa olevia vanhempia.
2. Vauvaperhe-chatissa voit keskustella ammattilaisen kanssa luottamuksellisesti ja saada tarvittaessa ohjausta oman paikkakuntasi vauvaperheille suunnattuihin palveluihin. Chat on auki arkisin klo 12-18 ja lauantaisin klo 14-17. Löydät sen osoitteesta vauvaperhe.fi.
3. Jos ahdistus pitää sinua otteessaan ja/tai vauva ei nuku, liiton Baby blues -työntekijä voi auttaa esimerkiksi katkaisemaan unettomuuden kierteen tai tuoda helpotusta vauvan itkuisuuteen. Voit puhua työntekijän kanssa puhelimitse tai tavata kasvotusten. Palvelu on maksutonta ja yhteyttä voi ottaa nimettömänä.

Lähteet: Integrum Institute for Cognitive Therapies Finlandin opintomateriaalit, Duodecim: Traumaattisesta synnytyksestä toipuminen

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Olen onnellinen lapsesta, mutta olo on myös epätodellinen, yksinäinen ja irrallinen. Lähipiiri antaa meille rauhan pesiä, ja se lisää ulkopuolisuuden tunnetta. Tuntuu, että kukaan ei voi ymmärtää minua tai antaa sellaista tukea, jota tarvitsen. 

Haluaisin puhua jonkun vertaisen kanssa synnytyksestä, identiteettikriisistä, epävarmuudesta ja riittämättömyydestä vauvan kanssa ja muista vanhemmuuden myötä heränneistä vaikeista tunteista, kuivasta alapäästä, muuttuneesta kehosta, tunnekylmyydestä kumppaniani kohtaan, mutta olen huolissani siitä, että pelottelen muita. Tai että olisin heidän silmissä outo. Mietin, saako näistä asioista edes puhua? Kokeeko kukaan muu samaa kuin minä?

Kun kotiuduimme synnytyssairaalasta, olin epävarma, miten pärjäisin vastasyntyneen kanssa.

Miten vauva-ajan yksinäisyys näkyi?

Tulin äidiksi helteisenä heinäkuun päivänä reilu kaksi vuotta sitten. Synnytykseni oli pitkä ja päättyi hengenvaarallisiin ja harvinaisiin komplikaatioihin. Fyysinen toipuminen vei kauan, henkinen vielä pidempään. Sairastuin traumaperäiseen stressihäiriöön (PTSD), jonka vuoksi koin muun muassa kovaa ahdistusta, vireystilojen voimakkaita vaihteluita ja tapahtuman uudelleenkokemista. PTSD vaikutti vuorovaikutussuhteen kehittymiseen vauvaan, etäännytti kumppanista ja heikensi merkittävästi elämänlaatua.

Psyykkiset haasteet ja uusi elämäntilanne saivat minut käpertymään itseeni ja kotiini. Olin niin epävarma itsestäni vanhempana enkä luottanut siihen, että pärjäisin hauraan, uuden elämän kanssa, etten uskaltanut mennä vauvan kanssa edes lähikauppaan. Kaupungille lähteminen tai bussiin nouseminen ei tullut kuulonkaan.

Ensimmäinen julki-imetys, jota jännitin hurjasti. Olo oli niin paljas.

Olen oppinut lapsena selviytymisstrategian, jonka tiedän olevan aika yleistä: vaativuuden ja ankaruuden. Vaativuus on näkynyt esimerkiksi tarpeena hallita ja kontrolloida itseäni ja tilanteita, ja se on tuonut minulle turvaa. Ennakoimattomuus on myrkkyä. Ja mitäpä muuta vauvan, erityisesti esikoisen, kanssa oleminen on kuin ennakoimattomuutta? Koska tilanteet ja niihin reagoiminen oli minulle uutta, en halunnut muiden silmäpareja tarkkailemaan ja mahdollisesti tuomitsemaan minua. Vaativuuden takia myös vertailin itseäni jatkuvasti muihin vanhempiin. Teenkö oikein vai väärin? Siksi en uskaltanut mennä vauvamuskariin tai perhekahvilaan. Vauvauintiin rohkaistuin menemään lopulta ystäväni kanssa, muuten en olisi mennyt.

Jännitin kaikkein pahimpana aikana jopa lähimpien ystävieni tapaamista niin, että kädet tärisivät ja ääni takelteli. Kerran olin kahden äitikaverini kanssa lounaalla ja koin äkisti niin voimakasta ulkopuolisuutta, että aloin saada paniikkioireilua. Näin heidät itsevarmoina ja rentoina äiteinä ja itseni hysteerisenä rauniona. Minun oli pakko pakata lapsi ripeästi vaunuihin ja rynnätä ulos kahvilasta, koska muuten olisin räjähtänyt itkemään. 

Mitä sitten, joku voi ajatella. Mutta kammosin niin paljon todellisten tunteideni näyttämistä ja mahdollista pettymystä siitä, että minua ei ymmärrettäisi.

Ikuistin hetken, kun olimme lähdössä ensimmäistä kertaa kaupungille kahdestaan.

Ensimmäisiä kertoja kun olin uskaltautunut vauvan kanssa kaupungille ystävää tapaamaan.

Kun yhteys pelottaa

Elämänkokemuksistani johtuen olen pelännyt koko ikäni hylätyksi tulemista, minkä takia yhteyden muodostaminen on vaikeaa. On helpompi olla yrittämättä kuin näyttää todellinen itsensä ja asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan. Mitä jos he eivät tykkää minusta? Olen hävennyt itseäni ja pelännyt tulevani nolatuksi. Tämä on johtanut emotionaaliseen yksinäisyyteen ihmisten seurassa. On tuntunut, että yhteistä tarttumapintaa ei välttämättä ole. 

Vauva-ajan yksinäisyys nosti pintaan joukon muita tunteita, jotka olivat kaikki kietoutuneita toisiinsa: häpeää, surua, pelkoa, vihaa, katkeruutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja turvattomuutta. Mitä yksinäisempi olin, sitä enemmän kannoin sisälläni häpeää. Mitä enemmän koin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä vanhempana, sitä käpertyneempi olin. Saatoin ärsyyntyä ihmisiin ja olla kateellinen huolettoman iloiselta vaikuttavista lattemammaporukoista.

Tämä kuva on päivältä, kun puolisoni palasi isyysvapaan jälkeen töihin. Koin oloni turvattomaksi.

En ole tuntemusteni kanssa yksin, vaikka siltä se tuolloin vauva-aikana tuntui. Kun tätä postausta varten kysyin Instagramissa, kuinka moni on kokenut yksinäisyyttä vauva-aikana, yli 90 prosenttia vastasi kokeneensa. Vastaajia oli satoja.

Tein myös vuosi sitten Instagramissa kyselyn vanhemmille odotus- ja vauva-ajan ahdistuksesta, josta pidin myöhemmin puheenvuoron Ensi- ja turvakotien liiton ja Perinataalimielenterveys ry:n järjestämässä webinaarissa. Kyselyyn vastasi satoja vanhempia ja vastauksissa korostui se, että en ollut ainoa kotiinsa lukittautunut. Moni koki sosiaaliset tilanteet stressaavina, joten oli helpompi jäädä yksin tuttuun ympäristöön.

Mistä yksinäisyys johtuu?

Eristäytyminen aiheuttaa väistämättä yksinäisyyttä. Yksinäisyys on kylmäävä, mutta tärkeä tunne, jolla on viesti. Se kertoo, että laumaan kuuluminen on lajillemme elinehto. Ilman muita emme selviä.

Yksinäisyyden kokemuksen juurisyinä voi olla hankalia elämänkokemuksia, kuten koulukiusaamista tai lapsuuden kaltoinkohtelua. Myös mielenterveyden ongelmat, kuten masennus, voi aiheuttaa yksinäisyyttä.

PTSD ja kova kuormitus laukaisi enemmän paniikkikohtauksia kuin koskaan aiemmin. Silloin ahdistus tuntui niin tuskaiselta, että pelkäsin sen kuristavan minusta hengen.

Olin vauvavuoden hyvin takertunut vauvaan. Yksi kamalimpia öitä oli, kun vauva siirrettiin omaan huoneeseen. Katsoin vieressäni olevaa tyhjää sivuvaunusänkyä. Tuntui kuin minusta olisi revitty raaja irti. Uskoin, että kukaan ei voi ymmärtää tunnettani.

Mutta kokemusta voi aiheuttaa muutkin syyt, kuten kulttuurimme yksin pärjäämisen eetos ja turvaverkkojen puute. Isovanhemmat ehkä asuvat toisella paikkakunnalla tai välit heihin saattavat olla haastavat. Entinen sosiaalinen ympäristö, joka on koostunut esimerkiksi työkavereista, kaventuu lapsen syntymän myötä. Lähipiiristä ei välttämättä löydy samassa elämäntilanteessa olevia. 

Näin se oli meilläkin alkuun. Arjessamme ei ollut muita lapsellisia. Muistan, kuinka puolisoni vauvavuoden alussa kertoikin murheellisena, että hänellä ei ole ketään, kenelle puhua, joka olisi samassa tilanteessa kuin hän. Yhteistä jaettavaa ja aikaa ystävien kanssa olikin entistä vähemmän. 

Myös parisuhteemme muuttui vauvan synnyttyä, kun dynamiikka ja roolit muuttuivat. Kokemuksemme poikkesivat toisistaan, ja muutosten ja kuormituksen takia riidat syttyivät herkemmin. Etäännyin puolisostani ja yhteytemme rakoili. Väliimme tuli kateutta ja katkeruutta. Minä olin katkera, siitä miten vähällä mieheni oli selvinnyt ja kuinka hän pystyi jatkamaan töissä käymistä ja elämää kodin ulkopuolella.

Yksinäisimpiä olivat yöt, kun tuntui, että koko muu maailma nukkuu ja minä valvon vauvan kanssa.

Mitä yksinäisyydelle voi tehdä?

Yksikin ystävä riittää, jotta saa kokemuksen turvallisesta yhteydestä. Vauvavuonna löysimme vanhan ystäväni kanssa toisemme uudelleen. Hän tuli äidiksi hieman minun jälkeeni ja vaikka kokemuksemme olivat erilaiset, hänen myötätunto ja lämpö auttoivat minua avautumaan. Hänen kanssaan koin, etten ollut yksin. Jaoimme kipeät tunteet, mutta myös nauroimme lasten hassutuksille. Hän oli se, joka rohkaisi minut vauvauintiin. Ennen ensimmäistä kertaa hän selosti minulle pyytämättä yksityiskohtaisesti, mitä minun pitää tehdä vauvauintiin tullessani ja mistä löydän mitäkin. Niin uusi paikka ja tilanne eivät tuntuneet enää yhtään niin pelottavilta. Hän aisti tarpeeni. Olen hänestä ikuisesti kiitollinen. 

Ymmärsin myös, että tarvitsen synnytyksen käsittelyyn vertaistukea. Terapeuttini löysi minulle äidin, joka oli kokenut myös traumaattisen synnytyksen. Hän on ollut ainoa ihminen, jonka olen kokenut todella ymmärtäneen synnytyksen aiheuttaneita tunteita.

Vertaisten ohella ammattiapu on ollut äärimmäisen tärkeää. EMDR-silmänliiketerapia auttoi ymmärtämään, että juuri yksin jäämisen kokemus yhdistää vaikeita elämänkokemuksiani ja on aiheuttanut turvattomuutta. Terapiassa ymmärsin, että käpertyminen on suojamekanismi, jonka pystyn halutessani tietoisesti muuttamaan. TRE eli trauma- ja stressinpurkuliikkeet ovat opettaneet, että voin olla itseäni kohtaan myötätuntoinen ja siten turvassa yhteydessä.

Kun vauva nukahti syliini, ei ollut kiire mihinkään. Se oli hoivaavaa myös minulle, koska tällöin tunsin kaikkein voimakkainta yhteyttä häneen. Kun on tarpeeksi kauan lähekkäin, iho vasten ihoa, ei enää erota, mihin oma ääriviiva päättyy ja mistä toisen alkaa. Sulaudumme yhteen.

Itsemyötätunto lääkkeeksi yksinäisyyteen

Myös Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntijat antavat itsemyötätunnon lääkkeeksi yksinäisyyteen. Itsemyötätunnon vahvistaminen auttaa suhtautumaan realistisesti siihen, että ihmisten kanssa ollessa kaikki ei ole itsestä kiinni. Voimme vastata vain omasta käytöksestämme ja suhtautumisestamme. 

Olen tänä syksynä huomannut sen, miten itsemyötätunnon lisääntyessä odotukset ja vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat vähentyneet. Uskallan jo hieman paremmin olla sosiaalisissa tilanteissa juuri sellainen kuin sillä hetkellä olen. Jos minua on jännittänyt, olen voinut tarjota itselleni lämpöä ja turvaa. Rohkaista, että se menee hyvin. Ja vaikka mokaisi, ei ole mitään hätää. 

Jos haluat tutustua itsemyötätuntoon, ota lukuun esimerkiksi Ronnie Grandellin tai Kristin Neffin Itsemyötätunto-teos.

Alan hiljalleen löytää paikkani muiden vanhempien rinnalla. Edelleen minun on vaikea mennä leikkipuistoon, jos siellä on muita vanhempia. Mutta ei se haittaa. Etenen omalla tahdillani ja tavallani. Ja se on ihan OK.

Vauvavuoden lopulla aloin löytää tavan olla äiti ja epävarmuus oli hälvennyt. Oli niin paljon helpompi hengittää.

Mistä apua yksinäisyyteen?

Omista tuntemuksista on tärkeä puhua ääneen ja se voi olla alkuun helpompaa jonkun ulkopuolisen kanssa.

Ensi- ja turvakotien liiton palvelut voivat tuoda sinulle turvaa ja kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulosta ja auttaa murtamaan yksinäisyyttä.

Vauvaperhe.fi-sivustolta löydät monipuolisesti tietoa vauvaperheen arkeen ja elämään sekä palveluita, joissa voit puhua yksinäisyyden kokemuksista ja tavata samassa elämäntilanteessa olevia vanhempia.

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa muun muassa seuraavia palveluita, joista sinulle voisi olla apua:

1. Vauvaperhe-chatissa voit keskustella ammattilaisen kanssa luottamuksellisesti ja saada ohjausta oman paikkakuntasi vauvaperheille suunnattuihin palveluihin. Chat on auki arkisin klo 12-18 ja lauantaisin klo 14-17. Löydät sen osoitteesta vauvaperhe.fi. 
2. Jos väsymys ja matala mieliala pitää sinua otteessaan ja/tai vauva ei nuku, liiton Baby blues -työntekijä voi auttaa esimerkiksi katkaisemaan unettomuuden kierteen tai tuoda helpotusta vauvan itkuisuuteen. Voit puhua työntekijän kanssa puhelimitse tai tavata kasvotusten. Palvelu on maksutonta ja yhteyttä voi ottaa nimettömänä.
3. Vauvaperheiden kohtaamispaikassa vanhemmat tapaavat muita vauvaa odottavia ja pikkulasten vanhempia. Kohtaamispaikka mahdollistaa pienen hengähdystauon arjessa ja muiden vanhempien kanssa kokemusten vaihdon. Toiminta sisältää yhdessäoloa, keskustelua perhearjesta ja vanhemmuudesta sekä lasten leikkiä. Muodoltaan vaihteleva toiminta on ammattilaisen ohjaamaa ja se on perheille maksutonta.
4. Päiväryhmissä perheet saavat vertaistukea ja ammattiapua pienryhmissä. Ryhmään osallistuu kerralla noin viisi perhettä vauvoineen. Ryhmä kokoontuu puolen vuoden ajan, 2-3 päivänä viikossa. Päiväryhmässä harjoitellaan yhdessä ammattilaisen tukemana vauvan hoitoa, säännöllistä vuorokausirytmiä ja kasvetaan vanhemmiksi kunkin perheet vahvuudet huomioiden. Pienryhmä on turvallinen ja tuttu paikka puhua vaikeistakin asioista ja saada ammattiavun lisäksi vertaistukea toisilta vanhemmilta.
5. Edellisten palveluiden lisäksi Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhteisöissä on perheille tarjolla ammatillisesti ohjattua ryhmätoimintaa, kuten Vauvapysäkki, Hoivaa ja leiki -ryhmät sekä ICDP Kannustavan vuorovaikutuksen -ryhmä joko osana edellä mainittuja palveluja tai erillisinä ryhmätoimintoina. Tutustu palveluihin lisää vauvaperhe.fi-sivustolla.

Kun vauvavuosi päättyi, olo oli haikea. Se oli ollut elämäni raskain mutta samalla merkityksellisin vuosi. On ollut kuitenkin kutkuttavaa huomata, että taaperoaika on aivan uudella tavalla ihanaa, onnellista, merkityksellistä ja raskasta. Eikä ehkä enää niin yksinäistä.

Kaipaatko kaveria? Tutustu Ensi- ja turvakotien liiton kaverihakuun

Kaipaatko kaveria? Ensi- ja turvakotien liitto haluaa auttaa vanhempia löytämään kaverin, jonka kanssa voi jakaa intensiivisen vauva-arjen tuntemuksia. Kaverihaku on käynnissä liiton Instagram– ja Facebook-tilillä. Käy kirjoittamassa kommenttisi. Sinun ei tarvitse jäädä yksin. 

Vaikka siltä tuntuisi, emme tosiaan ole yksin tunteidemme kanssa. Sen osoittaa Instagram-tililläni julkaisemani video, jossa minä ja 21 vanhempaa kerromme, mitä me haluaisimme sanoa yksinäiselle vanhemmalle. Katso video täältä. 

Blogipostausta varten on haastateltu Ensi- ja turvakotien liiton vaativan vauvatyön tiimin asiantuntija Niina Neuvosta, erityisasiantuntija Tanja Henttosta sekä Stressistä säätelyyn -hankkeen hanketyöntekijä Satu Vesisenahoa Kokkolan ensi- ja turvakodista, hanketyöntekijä Jaana Laukkasta Lapin ensikodista ja projektipäällikkö Jonna Lehikoista.

Tämä on varmasti nyt syöpä!

Miksi puolisoni ei vastaa puhelimeen. Hän on varmaan joutunut auto-onnettomuuteen ja makaa jossain ojassa.

Apua, nyt se lapsi kompastuu tuohon kiveen, kaatuu, lyö päänsä ja kuolee. Tai tuohon käpyyn. Tai kääääk, tuohon monttuun. Ei kai tuo auto aja nyt tänne. Ajaa se ja varmaan meidän päälle.

Miksi isoäitini on soittanut? Kuka on kuollut?

Hengittääkö lapsi? Entä koira? Tai minä?

Huoli- tai katastrofiajatuksistani heijastuvat pahimmat pelkoni ja tärkeimmät arvoni: terveys ja perhe. 

Olen menettänyt terveyteni hetkellisesti monta kertaa täysin yllättäen ja se on jättänyt jälkensä, niin fyysiset kuin psyykkiset. 

Olen ollut niin pelottavissa, turvattomissa ja haitallisista ihmissuhteissa, että sekin on jättänyt syvät arvet. Sisäiset opitut mallit lapsuudessa, haavat sisimpään nuoruudessa ja aikuisuudessa.

Mottoni on ollut aina, että kaikki hyvä viedään pois. Tavalla tai toisella. Älä tuudittaudu siis siihen. Ole valppaana toimimaan, kun alkaa tapahtua. Saatat kuolla, läheisesi saattavat kuolla tai sitten he pettävät, jättävät, satuttavat.

On vaatinut vuosien työn, että olen tullut mallieni ja ajatusteni haitallisuudesta tietoiseksi ja että osaan haastaa niitä. Mutta silti mieleni kuvittelee joka tilanteessa ensin sen pahimman skenaarion.

Katastrofiajatukset liittyvät usein terveyteeni

Viime kesästä saakka kainalooni on sattunut ajoittain. Aluksi ajattelin sen olevan k-rokotteesta. Kun kipu oli jatkunut kuukausia, huolestuin. Tätini kuollessa keväällä rintasyöpään (jälleen yllättävä läheisen menetys), aloin uskoa, että kainalossani on syöpä. Onhan se kai jokseenkin perinnöllistä. Vatvoin lääkäriin menemistä, mutta järkeni sanoi, ettei kipu ole mitään. Saattoi se pelkokin olla, joka vain naamioitui järjeksi. Jos en menisi lääkäriin, minun ei tarvitsisi tietää, että se todella on syöpä. Ja kuinka paljon olen vuoden aikana käyttänyt tämän huoliajatuksen murehtimiseen aikaa? PALJON. Ainakin 1 000 kertaa enemmän kuin että olisin vain heti mennyt lääkäriin. 

Kun tulimme Mallorcalta kotiin, rintaani alkoi pistää. Ensimmäinen ajatus: keuhkoveritulppa. Se tuli ensimmäiselläkin kerralla täysin varoittamatta. Nyt altistavina tekijöinä oli lento ja helle. Järki jälleen rauhoitteli. Suostuin seuraamaan tilannetta. Kun mieheni lähti parin päivän työmatkalle ja henkeäni alkoi ahdistaa, laskeskelin, että jos nyt selviäisin hengissä vielä huomiseen. Kaikkein kamalintahan olisi se, että kuolen, kun olen lapsen kanssa kahdestaan kotona. Mitä 2-vuotias sitten tekisi? Ei, kyllä minun on elettävä huomiseen. Sitten voin hengähtää ja vaikka kuollakin. 

Miettikää! Tällaiset kelat ovat minulle ihan arkipäivää. Että jospa nyt huomiseen asti elää saisi. Kuinka helvetin kuormittavaa?!?! Mihin kaikkeen voisin tuon ajan ja energian käyttää, jos minun ei tarvitsi varoa joka kulman takana vaanivaa kuolemaa?

Mikä katastrofiajatuksiin auttaa?

Puhuin aiheesta Instagramissa ja kysyin seuraajien peloista. Suurin osa pelkäsi omaa tai läheistensä, erityisesti lastensa, kuolemaa tai terveyden menettämistä. Mun mielestä se kertoo meidän ydinarvoista. Pelot paljastavat paljon. 

Kysyin myös, mikä teillä on auttanut pelkoihin. Te kerroitte saaneenne apua terapiasta, hengitysharjoituksista, lääkityksestä, ajatusten ja tunteiden tunnistamisesta ja hyväksynnästä, vahvistavista kokemuksista, meditoinnista ja itsemyötätunnosta.

Minä olen saanut apua samoista asioista ja tiedättekö mistä muusta – ääneen puhumisesta. Möröt kasvavat pään sisällä käsittämättömiin mittoihin, mutta kun ne uskaltaa vapauttaa ilmoille, pelko pienenee. Sen järjettömyys paljastuu. Jos ei ole ketään kenelle puhua, olen kirjoittanut huolipäiväkirjaa. Jo se haastaa näkemään huolien läpi.

Isona apuna on ollut myös turvallisuuden tunteen löytäminen (en tiennyt aiemmin, mitä se on tai miltä se tuntuu) ja vahvistaminen psykoterapiassa hypnoosin, turvapaikkaharjoitusten ja emdr:n avulla.

Ja ehkä voimme huolen hetkellä muistuttaa itseämme, että kaikkeen emme voi vaikuttaa, mutta omiin valintoihin voimme. Siispä rakastetaan, hellitään, kiitetään ja rutistetaan. Niin itseämme kuin rakkaitamme.

Mitä sinä pelkäät? Mikä katastrofiajatuksiisi on auttanut? 

Lue lisää kirjoittamiani artikkeleita ahdistuksesta ja masennuksesta täältä. Instagramissa voit lukea seuraajieni kommentteja ja kokemuksia aiheesta.

Päässä koneisto jauhaa täysillä noin sataa eri kelaa samaan aikaan. Niska tuntuu jännittyneeltä ja kipeältä. Rintaa puristaa. Sydän hakkaa. Tuntuu, etten saa happea. Ahdistaa. Epätoivon kyyneleet alkavat kivuta silmiin.

Olen paria tuntia aiemmin ottanut nukahtamislääkkeen. Se iskee kuin pesäpallomaila otsaan ja tainnuttaa minut – mutta vain pariksi tunniksi.

Käyn yön aikana läpi kaikki mahdolliset nukahtamiskeinot. Kuuntelen puhelimeni appista meren kohinaa, teen YouTubesta rentoutumisharjoituksia, keskityn hengittämiseen rauhoittaen ajatuksiani, katson Netflixistä sarjoja, siirryn sängystä sohvalle. Ja ei merkkiäkään unesta!

Muutaman tunnin valvomisen jälkeen purskahdan itkuun. En enää kestä.

Kuinka minusta tuli uneton?

Aloin kärsiä uniongelmista nelisen vuotta sitten. Työuupumus vei yöunet ja heräsin öisin siihen, kun sydän hakkaa ja päässä laukkaa villihevoslauma. Aloin napsia joka ilta melatoniinia.

Mietin koko ajan, kuinka pitkäaikainen melatoniinin käyttö vaikuttaisi kehooni, mutta lääkärit huolettomasti määräsivät sitä sanoen, että onhan se kehon oma hormoni.

Kun työuupumuksen seurauksena vaihdoin työpaikkaa, hetken aikaa nukuin paremmin. Kunnes aiempaa vastuullisempi tehtävä ja haastava työympäristö veivät yöunet taas. Jouduin turvautumaan tällä kertaa jo astetta vahvempiin lääkkeisiin.

Vuosien aikana on ollut helpompia kausia ja olen voinut nukkua ilman lääkitystä, mutta nyt on koko alkuvuosi ryvetty pohjalla. Kerroin aiemmin, että viime aikoina olen saanut useita potkuja päähän. Niistä kovin oli rakkaan isoisäni menetys. Toinen taistelu on ollut tämä unettomuus, joka on tälläkin kertaa johtunut pääasiassa stressistä.

Unettomuus vie hengen

Pahimpina hetkinä on ollut sellainen olo, että tämä vie minulta hengen tai vähintään järjen. Alan vaipua epätoivoon ja pelätä sitä, ettei tämä koskaan lopu.

Nukkumaanmenoa alkaa kammota. Onko tämäkin yö taas edellisen kaltainen? Olenko jälleen huomenna hidas zombi?  Lääkkeiden avulla saan nukahdettua, mutta viimeistään parin tunnin jälkeen herään pirteänä kuin peipponen.

Kun on valvonut monta yötä putkeen, päivät ovat tahmeita. Sydän jyskyttää rinnassa, happi ei kulje ja keho tuntuu painavalta. Kaikki pienetkin asiat saavat käsittämättömät mittasuhteet. Ongelmat paisuvat väsyneessä päässä. Elämä tuntuu helvetiltä.

Luin Ellestä Miia Rantosen haastattelun, jossa hän kertoi valvoneensa kolme viikkoa putkeen ja lopulta joutuneensa sairaalaan. Hän pelkäsi, ettei pääse sieltä pois. Miian tarina pysäytti. Entä jos unettomuus vie minutkin tuohon pisteeseen?

Mikä enää auttaa?

Kun unettomuus on näin pitkällä, ei siihen paljoa auta, ettei käytä illalla kännykkää tai kirjoittaa päivän murheet huolikirjaan. Olen yrittänyt tehdä kaiken oppikirjan mukaan.

Lääkärin ja psykiatrin kanssa olen testannut liudan erilaisia lääkkeitä ja hiljalleen oikea alkaa löytyä. Tällä hetkellä minulla on lääkitys, jonka ei pitäisi koukuttaa kuten varsinainen nukahtamislääke. Olen alistunut kohtalooni ja syön lääkkeitä mukisematta. Koska nyt minulle tärkeintä on vain saada tämä kierre katki keinolla millä hyvänsä. Se on fakta, että ilman unta ihminen ei pärjää.

Kunhan saan nukuttua hyvin edes viikon putkeen, voin miettiä, puranko lääkitystä. Lisäksi olen löytänyt muutaman lisäkeinon, jotka auttavat rentoutumaan ennen nukahtamista. Kerron niistä lisää piakkoin.

Olen puhunut vaivastani melko avoimesti ja huomannut, että todella moni kärsii myös jonkinasteisista uniongelmista. Taustalta löytyy monesti stressiä, joka aiheutuu työelämästä ja hektisestä tai vaikeasta elämäntilanteesta. Onko työelämä muuttunut liikaa, ettei päämme tahdo pysyä perässä? Vai teenkö jotain väärin?

Kärsitkö sinä uniongelmista? Mikä sinulla on auttanut?

Kuvat: Char and the city

Lue myös:

Unettomuus riesana? Katso parhaat vinkkini, joista yksi on ylitse muiden!

Suru, joka vei pohjan kaikelta

]]> https://inka-i.com/2018/04/09/unettomuus-tekee-elamasta-helvettia/feed/ 7