Olo on turhankin tuttu masennusajoilta. Alan pelätä sitä, mihin olotila pitkittyessään johtaa. Masennunko taas?

Tiedostan kyllä, että ruokin itse pahan olon kierrettä. Minun pitäisi nyt entistä enemmän huolehtia rutiineista ja terveellisistä elämäntavoista. MUTTA KUN EI HUVITA. Haluan vain maata ja itkeä.

Maratonväsymys iskee

Ensimmäisen kuukauden eristäytymisen jaksoin hyvin. Keskityin ottamaan päivän kerrallaan enkä antanut itselleni lupaa miettiä kauhuskenaarioita tai kuinka kauan tilanne voisi jatkua. Vähensin uutisia, somea ja koronakeskusteluja, jos koin niiden alkavan ahdistaa. Uppouduin vauvakuplaan ja suunnittelin hankintoja ja lastenhuoneen sisustusta.

Mutta ei sitä tsemppausta loputtomiin jaksanut. Töiden peruuntumiset ja siirrot, rajoitusten tiukentamiset ja maratonväsymys iskivät lujaa. Epävarma tilanne ruokki perusturvattomuuden tunnettani. Alkoi iskeä epätoivo ja pääni täyttyi kielteisistä ajatuksista.

Päässäni risteili kysymyksiä: Milloin tämä päättyy? Saisinko synnyttää tukihenkilön kanssa? Jos sairastun, voiko vauva saada koronan (tämän hetkisen tiedon mukaan raskaus ei ole riskitekijä koronaan sairastumiselle eikä korona ole riski vauvalle)? Olisiko minulla yritystä enää tämän kaiken jälkeen? Kuinka maailma nousee tästä taloudellisesta romahduksesta? Mitä käy hyvinvointivaltiolle?

Ahdistavia kysymyksiä yksi toisensa perään, joihin ei vain ole vastauksia.

Samalla mietin sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen. Ensinnäkin asun Suomessa. Voin tehdä työt täysin kotoa käsin ja välttää sosiaalisia kontakteja. Olen hyvätuloinen. Vaikka yritykseni nyt ottikin jonkin verran osumaa ja tulevaisuus on epävarma, minun tilanteeni ei ole mitään verrattuna monien muiden yrittäjien ahdinkoon. Minulla ei ole vielä lapsia. Olen ambivertti ja viihdyn kotona muutenkin omissa oloissani. Tosin, korona on auttanut oivaltamaan sen, kuinka paljon arvostan läheisiä ympärilläni. Kuinka paljon kaipaan kosketusta ja läsnäoloa. Onneksi minulla on puoliso enkä ole yksin.

Kirkon toteuttaman kyselytutkimuksen mukaan korona kuormittaa erityisesti alle 30-vuotiaita. Jotkut kärsivät yksinäisyydestä. Toisia huolettaa läheisten terveys tai he ovat menettäneet läheisensä koronalle. Moni on menettänyt työnsä tai on lomautettuna. Useat pelkäävät toimeentulonsa ja yrityksensä puolesta. Yksinhuoltaja kamppailee etätöiden ja lasten kotikoulun kanssa. Osa joutuu paiskimaan töitä etulinjassa. Joillekin kotiin jättäytyminen tuntuu kahlitsevalta. Osalle koti on vankila. Turvaton ja pelottava. Osa heistä on lapsia, jotka eivät saa välttämättä päivässä nyt ainoatakaan lämmintä ruokaa tai ystävällistä sanaa. Kukaan ei pidä heistä huolta. Kotihälytykset ovat yleistyneet.

Mitä tämä tekee ihmisille, jotka jo valmiiksi kärsivät mielenterveysongelmista? Miten tämä vaikuttaa kansallisella tasolla – kuinka kovaa mielenterveysongelmaisten määrä kasvaa epidemian edetessä? Poikkeustilanne kuormittaa voimavarojamme ja pelkään, kuinka jo olemassa olevat ongelmat pahenevat tai kasaantuvat, kun apua saa nyt entistä huonommin. Kun tulemme ulos kriisistä, onko käsissämme velkaisen valtion lisäksi mielenterveyspommi? Kun verotulot pienenevät taantuman takia, miten kunnilla riittää resursseja perusterveydenhuoltoon? Eriarvoistuuko avun saaminen työttömien, perusterveydenhuollon piirissä olevien ja työterveyshuollon piirissä olevien välillä entisestään?

Mistä saa apua?

Asia ahdisti minua niin paljon, että otin yhteyttä kolmeen mielenterveyspalveluita tarjoavaan tahoon: MIELI Suomen Mielenterveys ry:een, Mielenterveyden keskusliittoon ja HUS:in ylläpitämään Mielenterveystaloon. Vetosin heihin, että he avaisivat kaikille avointa etäterapiaa. Terapian voisi toteuttaa verkkokurssina tai livelähetyksinä somessa tai avata olemassa olevia omahoito-ohjelmia ja nettiterapioita kansalaisten käyttöön ilman lähetettä.

Mielenterveystalo oli ainoa, joka vastasi. He ovat avanneet nyt verkkosivuilleen chatin, jossa tekoälyrobotti Milli vastailee erityisesti kysymyksiin nuorten ahdistuksesta ja masennuksesta sekä koronatilanteesta. Chat on ilmainen ja anonyymi. Siellä voi jutella robotin lisäksi ihan oikean ammattilaisen kanssa. Chatissa päivystävät HUS Psykiatrian ammattilaiset, jotka antavat neuvoja ja työkaluja tilanteessa pärjäämiseen.

Kasasin myös tähän liudan paikkoja, joista saa apua:

• Voit yhä ottaa yhteyttä oman kunnan terveydenhuoltoon.
• Valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää vuorokauden ympäri numerossa 09 2525 0111.
• Valtakunnallinen mielenterveysneuvonta päivystää arkisin numerossa 0203 91920.
• MIELI ry:n kriisikeskusverkosto tarjoaa maksuttomia vastaanottoaikoja etäyhteydellä.
• Sekasin-chat tarjoaa keskusteluapua nuorille.
• Helsingillä on Nuorten chatti -palvelu 16-29-vuotiaille nuorille. Chatissa voi keskustella anonyymisti.
• Solmussa-chat palvelee aikuisia anonyymisti ja maksutta.
• Verkkokriisikeskus Tukinet tarjoaa erilaisia palveluita, kuten chat-keskusteluita.
• Mielenterveystalolla on omahoito-ohjelma koronaviruksen aiheuttamaan epävarmuuteen.
• Mielenterveyden keskusliitolla on useita puhelin- ja verkkopalveluita.
• Jos taloudellinen ahdinko uhkaa, voit saada maksutonta talous- ja velkaneuvontaa.
• Myös Takuusäätiö auttaa taloudellisessa kriisitilanteessa.
• Suomen Yrittäjät tarjoavat paljon myös maksutonta tietoa ja apua yritysten ahdinkoon. Esimerkiksi Facebookin #ostapieneltä-ryhmästä voi päivittäin kysyä lakineuvoja tai jutella psykoterapeutin kanssa.
• Nettiturvakoti palvelee verkossa, jos tilanne kotona käy uhkaavaksi. Turvakodit ovat auki ympäri Suomen.
• Nollalinja on maksuton puhelinpalvelu lähisuhdeväkivaltaan liittyvissä kysymyksissä. Numero on 080 005 005

Muista nämä!

1. Yksi meistä käsittelee ahdistusta lamaantumalla, toinen touhuamalla. Kaikki tunteet on tässä tilanteessa sallittuja. Mikään tapa ei ole väärin. Mutta muista, että kaikilla tunteilla on merkitys. Älä pakene tai patoa niitä. Pysähdy ja yritä tunnistaa tunteesi. Mieti, mistä ne johtuvat.
2. Älä pura tunteita vahingoittamalla itseäsi tai muita. Vältä päihteitä, koska ne vain pahentavat oloa.
3. Käsittele tunteita puhumalla, kirjoittamalla tai vaikka luonnossa hengittelemällä. Ole itseäsi ja muita kohtaan armollinen ja lempeä.
4. Vaali elämässäsi niitä asioita, jotka ovat yhä hyvin ja joihin voit vaikuttaa.
5. Pidä kiinni arkirutiineista.
6. Vaali turvaverkkoasi.
7. Ota etäisyyttä mediaan ja sosiaalisen median kanaviin.
8. Yritä muistaa, että kaikki paska päättyy joskus. Tämäkin tilanne on vain väliaikainen.
9. Etsi keinoja, joilla rauhoitat mieltäsi. Tee käsitöitä, kuuntele musiikkia, katso Netflixiä, liiku, leivo.
10. Mutta muista, että on ihan ok olla myös tekemättä mitään. Olla vain. Itse ainakin aion sallia satunnaiset lamaantumiset olkkarin matolle. Nousen siitä kyllä jossain vaiheessa.

Katso MIELI ry:n sivuilta lisää vinkkejä mielenterveydestä huolehtimiseen koronakriisin aikana.

Lähteet: THL, Kirkon tiedote, Ensi- ja turvakotien liiton perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyön asiantuntija Johanna Linner Matikan haastattelu, MIELI ry:n asiantuntijapsykologin Juho Mertasen haastattelu Duunitorille

Kuvat: Albert Romppanen

Joku voisi sanoa käsivarsieni olevan ihan ok mutta en minä. Sen sijaan alkaa vihapuhe: Hyi, mitkä löllykät! Mikä läski käsi. Pidä piilossa ne!

Seuraavaksi käännän selän peiliin päin ja jännitän selkälihakseni. Olen aina saanut kehuja lihaksikkaasta ja vahvasta selästäni. Mutta minä: Yök, mitkä kylkiläskit! Miten noista pääsee eroon?

Sama vihapuhe jatkuu koko kropan läpi. Kovimmat haukut saavat vatsa ja reidet: Mikä toi sun makkara on alavatsassa? Entäs noi ratapölkky-reidet?

Tulipa kurja olo. Miksi ruoskin ja sätin omaa kehoani näin? Ajattelisinko ystävästäni näin? Haukkuisinko häntä näin – tai ketään?

Vuosien mittaan sisälläni on kasvanut ankara rouva Arvostelija. Hänen suosikkipuuhaansa on sättiä ja halveksua. Näen hänet silmissäni nirppanokkaisena kuivana akkana, joka aina kipristää nenäänsä ja mutristaa suutaan nähdessään minut ja makkarani. Hänellä on nahkainen raippa, jolla hän aina ruoskii minut syvään, pimeään kuoppaan.

Sättiminen on noidankehä: mitä pahemmin itseäni haukun ja halveksun, sitä kovemmin ruoskin itseäni muun muassa treenaamaan ja syömään kaiken grammalleen vaa’an kautta. Sitten kun ”repsahdan” älyttömistä vaatimuksistani, sättiminen käynnistyy jälleen.

Mistä itseinho kumpuaa?

Tämä pieni Inka sai kuulla olevansa pullukka.

Rouva Arvostelija on saanut alkunsa lapsuudessa, jolloin minua koulukiusattiin ylipainostani. Omaksuin pullukan roolin jo ala-asteella. Kun läskittely ei kiusaajille riittänyt, olin myös huora. Vaikken edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Tuskin tiesivät kiusaajatkaan. Olin se tyttö, joka jäi koulun diskossa kiusaantuneena nurkkaan istumaan, kun ystävät hävisivät ympäriltä poikien pyytäessä heitä tanssimaan hitaita.

Kukaan kiusaajista ei varmasti ymmärtänyt, millaiset jäljet he sanoillaan jättivät. Olen yhä epävarma itsestäni. Herkkä ja pelokas lapsi minussa piiloutuu ronskin ja kovan naisen taakse. Vielä tänä päivänäkin ollessani julkisella paikalla syömässä, koen ajoittain häpeää. Mietin muiden ajattelevan, että kylläpä pullukalle ruoka näyttää maistuvan.

Osallistuin pari vuotta sitten suosittuun #kutsumua-kampanjaan, jonka tarkoituksena oli vähentää kiusaamista. 

Päivä, jolloin minua kehuttiin henkeäsalpaavan kauniiksi. Arvatkaa vaan uskoinko? No en. 

Itseinho tappaa muiden kehut

En usko, jos minua kehutaan kauniiksi. Sisäisen sättijän takia kehut valuvat pois kuin vesi hanhen selästä.

Syksyinen kohtaaminen on jäänyt mieleeni: entisessä työpaikassani ruokalan työntekijä tuli juttelemaan mulle. Hän sanoi ujosti mun olevan henkeäsalpaavan kaunis. Ja pyysi sen jälkeen anteeksi, että tuli nyt tuolla tavalla puhumaan. Häkellyin tuntemattoman ihmisen spontaaneista kehuista. Pieni murunen niistä jäi itämään sisälläni.

Viime viikolla puhuin itseinhostani miespuoliselle kollegalleni. Hän ei ollut uskoa, millaista epävarmuutta koen kehostani. Annan kuulemma niin vahvan vaikutelman itsestäni. Hän myös muistutti, että kauneus tai seksikkyys ei ole sidottuna kroppaan. Se lähtee sisältä. Se lähtee asenteesta. Jokin jälleen kolahti pääni sisällä.

Kuinka olla armollisempi?

Miksi sitten teemme tämän itsellemme? Miksi emme usko, miten kauniita olemme niin sisältä kuin ulkoa? Vaan aina on jotain arvosteltavaa ja parannettavaa. Yritämme olla hoikempia ja seksikkäämpiä. Olen varma, että tulee aika, kun olen pehmeä ja pyöreä mummo, katson taaksepäin ja mietin, että olisinpa ollut tyytyväinen itseeni. Olinhan niin kaunis ja ihana.

Joten fuck it. Nyt riittää itseinho, sättiminen, haukut ja halveksunta.

Muun muassa säännöllisellä terapialla ja itsetutkiskelulla olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, kuinka voin oppia suhtautumaan itseeni armollisemmin ja myötätuntoisemmin. Kuinka voisin suhtautua itseeni kuin ystävääni? Olla itseni paras ystävä?

Inspirouduin pohtimaan kehonkuvaani Ylen Vaakakapinan ansiosta ja luettuani Endorfiinikoukussa-bloggaaja Elina Hovisen haastattelun. Yllätyin! Tuo ihailemani sporttinen ja kaunis nainenkin on ruoskinut itseään ja voinut pahoin. En olekaan yksin! Ja hän on oppinut olemaan armollisempi. Ehkä minäkin opin. Ja sinä?

“We teach girls to shrink themselves
To make themselves smaller
We say to girls,
‘You can have ambition
But not too much
You should aim to be successful
But not too successful
Otherwise you will threaten the man.’

We raise girls to see each other as competitors
Not for jobs or for accomplishments
Which I think can be a good thing
But for the attention of men
We teach girls that they cannot be sexual beings
In the way that boys are
Feminist: the person who believes in the social
Political, and economic equality of the sexes”

– Chimamanda Ngozi Adichie, Flawless by Beyoncé

Lue myös:

Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui – näetkö sen kuvissa?

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut

Miksi inhoan kehoani?

Miksi et laihdu?