Isoisäni menehtymisen takia tämä tekee erityisen kipeää, mutta olen inhonnut tätä päivää niin kauan kuin muistan. Koen voimakasta ulkopuolisuuden ja tyhjyyden tunnetta. Tänäänkin katselin, kuinka perheet vaelsivat iloisesti höpötellen ravintola Eliteen juhlalounaalle. Puolisoni lähti viemään kirjalahjaa omalle isälleen.

Isoisäni oli lähimpänä isähahmoa, mitä minulla on ollut. En nimittäin tunne biologista isääni.

Lapsuus isättömänä

Päiväkodissa ja ala-asteella askarreltiin isänpäiväkortteja. Inhosin niitä hetkiä, sillä en voinut kirjoittaa korttiin Paljon onnea, isä. Paikkasin sanan isoisälläni tai isäpuolellani, joka oli minulle toki tärkeä läheinen, muttei kuitenkaan se minun isäni. Minua hävetti isättömyyteni. Se oli 90-luvun alussa vielä tabu.

Äitini on puhunut biologisesta isästäni lapsuudesta saakka. Suhde oli lyhyt ja isäni tietoinen äitini raskaudesta. Mutta hän pysyi poissa.

Pitkään halusin sulkea koko ihmisen pois, mutta sisukaluissani ammottanut aukko alkoi tuntua lamauttavalta.

Haaveilin salaa siitä, että joku päivä löytäisimme toisemme ja hän hukuttaisi minut syleilyynsä, pyytäisi anteeksi elämänsä isointa virhettä ja menetettyjä vuosia. Hän esittelisi minut perheelleen ja toisille isovanhemmilleni, jotka hymyillen toivottaisivat minut tervetulleeksi.

Teini-iässä halusin tietää isäni henkilöllisyyden mutta pelkäsin niin paljon haaveeni särkymistä, etten uskaltanut tehdä asialle mitään vuosiin.

Ei vastausta

Mutta aukko, tyhjyys, kasvoi kasvamistaan.

Kuusi vuotta sitten puhuimme äitini kanssa asiasta. Hän kertoi lisää tästä tuntemattomasta miehestä, jota niin kipeästi kaipasin. Äiti oli selvittänyt, missä hän asuu ja työskentelee.

Keräsin kauan rohkeuttani, kunnes laitoin hänelle sähköpostin hänen työmeiliinsä. Sanoin, kuka olen ja jotta voisin jatkaa eteenpäin, haluaisin vain varmistuksen siitä, että hän on se, ketä etsin. En vaatinut mitään.

Odotin pitkään. Ei vastausta.

Pyörittelin päässäni lukemattomia vaihtoehtoja: Hän ei ole se, keneksi häntä luulen, mutta hän päätti olla välittämättä hädästäni ja olla vastaamatta. Hän on todella isäni, muttei halua olla kanssani tekemisissä. Hän pelkää. Hänellä on perhe. Tai häntä ei vain kiinnosta. Hän on lukenut viestin ja poistanut sen heti.

Keräsin vielä rohkeuteni rippeet ja soitin hänen työpaikkansa vaihteeseen. Kun vaihteesta kysyttiin, kenelle yhdistetään, suljin luurin.

Parempi isätön kuin huono isä?

Moni ystäväni on yrittänyt rohkaista minua ottamaan häneen uudelleen yhteyttä, marssimaan hänen kotiovelleen. Mutta mitä sitten tapahtuisi? Lapsuudesta asti mukana kantamani haavekuva isäni lämpimästä halauksesta voisi lopullisesti rikkoontua. Se on saanut jo pahoja säröjä ja on enää juuri ja juuri kasassa. Pidän siitä silti väkisin kiinni, koska haave tuo turvaa.

Ehkä naiivia ja muutamat ovat sanoneet minulle, että saisin olla kiitollinen, kun minulla ei ole ristinäni huonoa isää. Mutta onko se pahempi kuin tämä tyhjyys?

En tiedä. Mutta ei niitä ole mielestäni tarvetta arvottaa.

Huom. Tällä kirjoituksella en missään nimessä halua sanoa, että lapsella kuuluu olla isä ja äiti. Perhemuoto voi olla mikä vain, kunhan lapsella on turvalliset ja rakastavat aikuiset ympärillään. 

Lue myös:

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?

Kun suru yllättää

Suru, joka vei pohjan kaikelta

Hymyilen takaisin samalla nieleskellen kurkkuun kipuavaa itkua. Nousen pyörän selkään ja tuuli pyyhkii kyyneleet kasvoiltani.

Sama tilanne on tapahtunut täysin samassa kohdassa kuukauden sisään kahdesti. Tosin minuun katsahtanut vanhus on ollut eri. Minun tunteeni samat. Pohjaton, syvältä repivä suru.

Nyt jälkimmäisellä kerralla, pyöräilessäni loppumatkan kotiin, uusi ajatus iskee tajuntaani. Se on lamauttava. Tajuan, etten näe häntä enää koskaan. Hän on oikeasti poissa.

Isoisäni kuoli helmikuussa. Kirjoitin tuolloin siitä, miten kallio jalkojeni alta pirstoitui palasiksi. Siltä se tuntuu edelleen. Olo on juureton. Hän oli minulle yksi läheisimmistä aikuisista. Se, jolta pyysin neuvoa. Nyt listallani on monta kysymystä, mutten saa niihin enää häneltä vastauksia.

Näinhän moni kuvailee suruaan menetettyään läheisensä. Olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä, mutta moni on myös tuntunut vähättelevän kokemustani. Tai jopa yllättyvän, että suren näin paljon isoisääni.

Isoisäni oli sairas ja saanut elää pitkän elämän. Kuolema on luonnollista ja olen helpottunut, ettei hänen tarvinnut kärsiä kauempaa. Mutta vaikka kuinka puhun sydämelleni järkeä, suru on murskaava.

Muutamat vanhemmat ihmiset ovat sanoneet, että tuolta se tuntuu, kun ei ole menettänyt läheisiään. Kun on nuori. On tehnyt mieli huutaa, että olenhan menettänyt. Mistä suruni vähättely johtuu? Eikö yhteiskunnassamme arvosteta enää samalla tavalla muita kuin ydinperheen välisiä suhteita? Vai olenko vain tosiaan nuori ja herkkä?

Ennen meitä oli kolme

Päästyäni kotiin puran pahaa mieltäni paiskoitumalla ja kiukkuilemalla puolisolleni. Kunnes lopulta pysähdän hetkeksi ja itku alkaa vavisuttaa kehoani. Mieheni sulkee minut syliinsä. Ikävä on niin kova, että se tuntuu puristavan sisuskaluni kouraansa.

Olen parin viikon päästä menossa ensimmäistä kertaa hänen hautajaistensa jälkeen isovanhempieni tai siis mummoni luokse. Jännittää. Näen hautakiven, johon on kirjailtu hänen nimensä. Istumme ensimmäistä kertaa mummoni kanssa kahdestaan ruokapöytään. Ennen meitä oli kolme.

Valmistaudun tulevaan karaisemalla itseäni ja luen vanhoja sähköpostiviestittelyjämme. Kykenen lukemaan yhden. Sen hän on lähettänyt minulle, kun olin muutama vuosi sitten Kambodzassa. Olin ollut reissussa seitsemän kuukautta ja palaamassa Suomeen muutaman viikon kuluttua. Hän päätti viestinsä lauseeseen ”Tervetuloa kotiin”. Nyt tuntuu, etten enää tiedä, missä se on.

Isoisäni Osmo 1970-luvulla.

Lue myös:

Suru, joka vei pohjan kaikelta

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?

Mistä se johtukaan, että usein vastoinkäymiset tulevat könttänä? Ihan kuin yksi isku päin pläsiä ei riittäisi, vaan mieli on saatava aivan vereslihalle.

Yksi iskuista ja ehdottomasti se kovin tapahtui 5. päivä helmikuuta. Olin osannut odottaa puhelua, mutta kun se tuli, maailmani romahti. Suru salpasi henkeni. Isoisäni oli kuollut.

Muistisairautta sairastanut isoisäni oli kolme päivää aiemmin joutunut saattohoitoon. Olin tuolloin juuri lähdössä perhetutun lapsen syntymäpäiviltä mieli kevyenä, kun äitini soitti. Yhtäkkiä pappani elintoiminnot olivat romahtaneet ja hänet oli siirretty saattohoitoon.

PAM! Matto viuhahti jalkojeni alta niin nopeasti, että meinasin kaatua.

Henkinen yhteys katkesi

Viime kesänä isoisäni sai aivoinfarktin, jonka jälkeen menetimme henkisen yhteyden. Surutyöni alkoi silloin. Yhtäkkiä ihminen, jolta olin kysynyt neuvoa aina elämän suuriin kysymyksiin, ei enää tiennyt, kuka olen. Hän oli puheissaan milloin Englannissa, milloin entisen työpaikkansa kokouksessa. Emme olleet enää samassa maailmassa. Se oli murskaavaa.

Syksyllä hän sai keuhkoveritulpan ja lääkäri ohjeisti varautumaan siihen, että milloin vain voi tulla lähtö. Ei siihen silti osannut valmistautua.

Viimeinen ottamani yhteiskuva isovanhemmistani. Kävimme viime kesänä tutustumassa Monolan aittaan, jossa Jean ja Aino Sibelius kävivät häämatkallaan.

Vakaana seissyt honka

Kun hänen lähtönsä sitten tuli, tuntui kuin perusta, kallio jalkojeni alla, olisi räjähtänyt pienen pieniksi murusiksi. Isoisäni oli ristiriitainen persoona, mutta minulle vahva ja viisas aikuinen, johon turvauduin. Olen kasvanut ilman biologista isää ja hän oli minulle lähempänä isähahmoa kuin isoisää.

Isoisäni on tukenut minua aina unelmissani ja puskenut kovaa eteenpäin. Nyt minulla ei yhtäkkiä olekaan olekaan kirittäjää. Tyyppiä, kenen kanssa jakaa mielipiteitäni, ajatuksiani, toiveitani. Rakasta läheistä, jolle olen soittanut ensimmäisenä, kun jotain suurta on tapahtunut.

Hän on ollut minulle vakaana seisova honka. Kehen minä nyt nojaudun? Itseeni? Eräs tuttavani sanoi minulle hiljattain, että jokainen meistä on täällä loppujen lopuksi yksin ja voi turvautua vain itseensä. Hän myös sanoi, että oppisin ymmärtämään elämän rajallisuuden.

Pysähtyminen

Ja sitä tämä kuolema on tehnyt. Pistänyt pysähtymään ja pakottanut pohtimaan, mihin suuntaan olen menossa. Ovatko tärkeimmät arvoni prioriteettilistani kärjessä? Toiminko niiden mukaan? Käytänkö sitä aikani tällä pallolla niin kuin haluan?

Toisaalta olen jopa helpottunut ja kiitollinen, että pappani sai lähteä näin nopeasti. Muistisairaus todettiin hänellä vain joitakin vuosia sitten ja viimeinen vuosi toi hänen kuntonsa rytinällä alas. Olen helpottunut siitä, että hän sai mennä eikä hänen tarvinnut jäädä tänne laitteisiin kytkettynä kitumaan.

Kun isoäitini oli ollut pukemassa miestään arkkuun, kertoi hän, kuinka levolliselta isoisäni näytti. Hänen suupielissään oli pieni hymynkare. Isoäidilleni tämä toi lohdun. Hänen miehensä on nyt saanut rauhan.

Hautajaiset tekivät kuoleman todeksi

Kuten sen jo entuudestani tiesin, hautajaiset ovat paikka, jossa kuolema tulee todeksi. Annoin itseni romahtaa ja itkun tulla. Laskin valkoisen ruusun arkun päälle ja silitin arkun kylkeä. Hyvästi, pappa. Muistotilaisuudessa rohkaistuin kertomaan minun ja serkkujeni lapsuudenkesistä ja millainen minun suhteeni oli pappaan. Mitä hän minulle merkitsi. Se tuntui hyvältä.

Hautajaisten jälkeen olin viikon kuin zombi. Halusin vain käpertyä kuoreeni ja toivoin ihmisten jättävän minut rauhaan. Nyt kuukausi hautajaisten jälkeen pahin tunne on hiljalleen helpottanut. Olo on edelleen hyvin aaltoileva. Yhtenä hetkenä tuntuu kuin kuolemaa ei olisikaan tapahtunut ja unohdan asian. Toisena hetkenä itku iskee aivan puskista. Viimeksi äsken, kun katsoin Siskot-sarjaa, jossa laulaja Diandra Flores lauloi isoisänsä kanssa. Näen harva se yö unta isoisästäni ja mummolasta.

Vanha suru nousi pintaan

Kuolema toi myös vanhat, tutut kivut pintaan. Sydämessä puristi suru kahdeksan vuotta sitten kuolleesta avopuolisostani. Tuntui kuin ne vanhat arvet olisi revitty väkisin auki.

Mutta olen toistellut itselleni, että kaikki tunteet ovat luonnollisia ja sallittuja. Suru vie sen aikaa kuin vie. Pääni käsittelee surua siinä tahdissa kuin se pystyy. En pakota sitä tai hautaa sitä.

Niin tein avopuolisoni kuoleman kohdalla ja se päättyi huonosti. Lopulta olin täysin loppuunpalanut ja masentunut. Toki aiemmat kokemukseni myös pelottavat. Olen kerran sukeltanut pimeyteen menetettyäni läheiseni, mikä estää, ettei niin kävisi myös nyt.

Uskon kuitenkin, että minulla on paremmat työkalut käsitellä surua. Lisäksi minulle on läheiset, jotka jakavat saman surun.

Ja ehkä hiljalleen alan itsekin juurtua tiukemmin kiinni maahan. Kasvan itse vakaana seisovaksi hongaksi, johon voin nojata.

Kuvat ovat viime heinäkuulta. Se oli viimeinen kerta, kun vielä kohtasimme tässä maailmassa isoisäni kanssa.

Lue myös:

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?

Olin vasta hiljalleen alkanut ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun isoisälläni on alzheimer tai muistisairaus ja sitten tapahtuu jotakin odottamatonta.

Isoisäni eli pappa sai viime viikon lopulla aivoinfarktin ja on yhä edelleen sairaalassa toipumassa. Hän on jalkeilla, mutta sekava. Ei ollut tunnistanut isoäitiäni vaan luullut tätä isoäitini edesmenneeksi veljenvaimoksi. Vielä ei osata sanoa, toipuuko hän. Tästä kuultuani jouduin kai jonkinlaiseen shokkiin, koska en tuntenut oikein mitään. Olin toki surullinen isoäitini puolesta, joka sanoi puhelimessa, ettei tiedä, tuleeko isoisästäni enää koskaan normaalia. Kun äitini sanoi, että on varauduttava pahimpaan, en reagoinut oikein mitenkään. Olin ihan ontto, kylmä sisältä.

Parin päivän jälkeen mieleni sitten koki, että nyt on aika ottaa tilanne käsittelyyn. Romahdin. Päässä alkoi pyöriä ajatukset siitä, miltä isoäidistäni eli mammasta tuntuu, kun hänen puolisonsa tulevaisuudesta ei tiedetä ja että oliko heinäkuinen tapaamisemme viimeinen, voimmeko jutella normaalisti enää koskaan?

Barbien villatakki on yksi salaisen lelukauppareissumme saalis.

Yhteiset muistot

En tunne biologista isääni, joten isoisäni on ollut minulle isähahmo. Lapsuudessani vietin lukuisat kesät, lomat ja viikonloput isovanhempieni luona. Kesäisin leikin mummolassa serkkujeni kanssa. Pidimme leikkimökissä kauppaa. Myimme aikuisille isoäitini kaapeista tongittuja keksejä ja keräämiämme kukkia. Ja he maksoivat niistä mukisematta pyytämämme kiskurihinnat, vaikka olisivat hölmöt niitä ilmaiseksikin saaneet. Pidimme myös leikkimökin terassilla kivinäyttelyä kaikkein hienoimmista keräämistämme kivistä. Serkkujeni kanssa uimme ja kylvimme rantasaunalla tuntikaupalla. Ruoan jälkeen saimme herkutella Ville Vallaton -jäätelöillä.

Meitä ei meinannut saada vedestä pois kuin väkisin.

Silloin kuin olimme isovanhempieni kanssaan kolmestaan, nukuimme kaikki kolme vierekkäin. Reissasimme asuntoautolla, kävimme golffaamassa ja matkustimmepa kerran Espanjaankin. Olin silloin 10-vuotias ja se oli ensimmäinen ulkomaanmatkani. Jos satuin olemaan mummolassa arkena, keskiviikkoisin katsoimme Yleltä mustavalkoelokuvaa. Tai katsotaan me vieläkin.

Varsinainen señorita.

Me juomme isoäitini kanssa sherryä – yleensä montakin lasia – ja hän kertoo papan kanssa tarinoita sota-ajoilta. Niitä tarinoita rakastan. Millaista elämä onkaan ollut ennen sotaa Karjalassa, miten sieltä jouduttiin lähtemään kahdesti evakkoon ja kuinka sitten lopulta asetuttiin Pohjois-Karjalaan. Ja miten isovanhempani tapasivat koulumatkalla junassa. Isoisäni ystävä oli iskenyt silmänsä mammaani, muttei hän kiinnostanut tästä. Mamma kiinnostui papastani, koska hän oli mammani sanoja lainatakseni ”niin salaperäinen”. Yhteistä taivalta on sitten kuljettu yli 50 vuotta.

Tuki ja turva

Isovanhempani ovat olleet minulle se tuki ja turva, jota lapsuudessani – ja aikuisenakin – kaipasin.

Isoäitini on aina ollut viisas ja huolehtivainen nainen, jota olen ihaillut. Hänen kanssaan olemme bonganneet lintuja, paistaneet karjalanpiirakoita, tehneet puutarhahommia ja neuloneet lapasia. Hänen kaltaisensa haluan mummona ja naisena olla. Lämmin ja pehmeä, sisältä ja ulkoa. Olla suvaitsevainen ja ymmärtäväinen ihmisiä ja luontoa kohtaan. Rakastaa ehdoitta.

Mummolassa autonpesuhommissa.

Isoisäni kanssa taas olen heittänyt hurttiakin huumoria – hän rakastaa muun muassa sananmuunnoksia – mutta myös keskustellut historiasta, ajankohtaisista tapahtumista ja politiikasta ja arvoistamme. Välillä otettu kovastikin yhteen. Mutta aina hän on halunnut ymmärtää minun maailmaani. Halunnut tietää, kuinka uusin iPhone toimii ja miten Facebookin rekisteröidytään. Hän on ollut se aikuinen, jonka neuvoja olen kysynyt ja joka on potkinut minua eteenpäin. Se, jolle olen ensimmäisenä soittanut saamastani työpaikasta. Hänen kanssaan kävimme aina isoäidiltäni salaa lelukaupassa, josta sain valita käsintehtyjä nukenvaatteita ja joskus uuden Barbien. Kotona saimme mummoltani nuhtelut törsäilyistämme.

Mamma syöttää marjasosetta pikku-Inkalle. 

Alzheimer kadottaa yhteyden

Nyt olen uuden edessä. Viimeisen 28 vuoden aikana rakentuneet perustukseni alkavat horjua. Roolit alkavat muuttua. Isoisäni ei ole enää se vakaana seisova honka, johon voin turvautua. Hän on nyt se, jolle autan kengät jalkaan. Kenet nappaan käsikynkkään ja talutan rappuset alas. Autettavasta tulee auttaja.

Vaikka isoisäni palautuisi entiselleen aivoinfarktin jälkeen, on hänellä se hiivatin muistisairaus. Lääkärit jo kertalleen diagnosoivat sairauden ja sanoivat, että se on alzheimer, mutteivät nyt olekaan varmoja. Voi se olla jokin muukin muistisairaus. Yhtä kaikki, se niin rakas ihminen alkaa muuttua. Loitota. Kadota. Sairaus todettiin hänelle muutama vuosi sitten ja se on edennyt rajusti viimeisen vuoden aikana. Hänen lähimuistinsa on huonontunut, fysikkaansa heikentynyt ja persoonansa on alkanut muuttua. Se ihminen, joka on ollut minulle se yksi ja sama 28 vuotta, alkaa muuttua ihan toiseksi.

Sanotaan, että muistisairaan omaiset tekevät pahimman surutyön ennen tämän kuolemaa. Surraan yhteyden menettämistä. Sillä sen jälkeen se ihminen ei ole enää sama. Teidän välinen suhde ei ole enää sama. Olet hänelle lopulta ventovieras. Teidän väliset muistot ja tarinat ovat haalistuneet ja jääneet taakse. Olet menettänyt läheisen, vaikka hän fyysisesti on vielä siinä.

Keväällä isoisäni antoi minulle luettavaksi lehtijutun, jossa oli haastateltu naista, jonka äiti oli sairastunut yllättävän nuorena alzheimeriin. Isoisäni pyysi, että luen jutun hänen vieressään heti. Nielin kyyneleitä lukiessani siitä, miltä naisesta on tuntunut, kun äiti ei enää muista häntä.

Mietin lukiessani vain sitä, miltä isoisästäni mahtaa tuntua katsellessaan minua. Hän tiedostaa sairautensa. Hän tietää, että hänestä tulee samanlainen kuin jutussa olevan naisen äidistä. Ettei hän enää yksi päivä muista minua tai ketään meistä. Miltä voi tuntua tiedostaa sairaus, joka vie sinun muistosi, läheisesi, persoonasi, ajatuksesi, tunteesi, tietosi ja taitosi? En osaa kuvitellakaan.

Asuntovaunuilemassa.

Tuska siitä, ettei aikaa voi pysäyttää

Muutama viikko sitten kysyin papaltani, että oletko hyväksynyt sairauden. Hän vastasi heti, että ei. Hän sanoi maksavansa vaikka miljoona euroa, että joku kykenisi hänet parantamaan. Mutta ei ole sellaista määrää rahaa, joka voi pysäyttää ajan. Silloin kun sain tietää hänen sairaudestaan, luin kaiken mahdollisen alzhaimerista. Mitä pitää syödä, kuinka jumpata aivoja, miten pysyä aktiivisena. Miten omilla toimillaan voi hidastaa aikaa. Liimasin heidän jääkaappinsa oveen listan mind-ruokavaliosta: vältä rasvaa, sokeria, alkoholia, punaista lihaa ja suosi kalaa, vihanneksia, pähkinöitä.

Mutta alzheimer ja muistisairaus ylipäätään on siitä paska, että se ei sano, että okei, okei. Pelaa sudokua ja syö lohta niin voidaan odotella tässä nyt vielä muutama vuosi. Jokaisen sairaus on yksilöllinen eikä voi sanoa, kuinka kauan kenelläkin on aikaa.

Olen menettänyt aiemminkin läheisiäni, viimeksi oman avopuolisoni seitsemän vuotta sitten. Mutta vuosien mittaan olen etääntynyt kuolemasta. Unohtanut sen olemassaolon. Tai halunnut unohtaa. Toivonut, ettei joutuisi kokemaan enää sellaista kipua, jonka puolisoni kuolema aiheutti.

Isoisäni alzheimer on muistuttanut jälleen elämän rajallisuudesta. Kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti ja kuolema on luonnollista. Pelottavaa toki, mutta luonnollista. Itsestäänselviä asioita, jotka jokapäiväisessä arjessa unohtaa. Jokainen meistä kohtaa oman kuolemansa jossain vaiheessa elämää. Se on vain helvetin vaikea hyväksyä. Kun äitini sanoi, että nyt pitää varautua pahimaan, mietin, miten ihmeessä siihen varaudun. Tapahtui se pahin nyt tai myöhemmin, en ole siihen valmis tai varautunut.

Mutta kai sen hiljalleen ymmärtää, että toisesta on luovuttava. Ja jäähän minulle toistaiseksi ne muistot salaisista lelukaupparetkistämme ja shakinpeluuhetkistämme.

Onko siellä muita muistisairaiden omaisia? Kuinka te olette käsitelleet sairautta? Mikä teille tuo lohtua?

Lue myös:

Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut

12 tärkeintä asiaa parisuhteessa, jotka olen oppinut vasta nyt

8 arkista asiaa, joista parisuhteen onnellisuus rakentuu