Yhteiskunta, jossa me naiset rämmitään, on edelleen miesten valtakunta ja voimakkaasti seksualisoitunut. Jo pikkutytöistä saakka naisten odotetaan olevan seksikkäitä. Meihin kohdistuu ristiriitaisia vaatimuksia: pitää olla hoikka, kaunis, onnistunut parisuhteessa ja työelämässä. Kaikessa pitää olla täydellinen.

Myös tätä painetta olen itse kokenut niin oman pääni sisältä kuin ulkoakin. Itsetunto on madellut pohjamudissa ja osaksi siihen ovat vaikuttaneet kovat odotukset ja täydellisyydentavoittelu. Kun en onnistu olemaan kaikessa hyvä, petyn itseeni. Näitä paineita olen käsitellyt paljon terapiassani.

Terapeuttini on erikoistunut kirjoittamiseen terapiamuotona, mutta hän on myös tuonut esiin valokuvien ja -kuvauksen terapeuttisen voiman.

Valokuvaterapia voi rakentaa naisena olemisen kokemusta myönteisempään ja vapauttavaan suuntaan. Se auttaa itsetutkiskeluun ja sisäiseen kasvuun. Lisäksi kuvat itsestä halutussa roolissa voivat luoda parempaa minäkuvaa ja nostaa sitä kautta itsetuntoa.

Valokuvauksen avulla tuodaan päivänvaloon sellaisia asioita, joihin sanat eivät riitä. Se avulla voi tiedostaa nykyhetken ja konkretisoida tulevaisuuden toiveet.

Ja hear me say: tämän kaiken valokuvaussessio sai minussa aikaan!

On valokuvataiteen muoto, jossa malli katsoo peiliin ja asettuu kuvaan nimenomaan tutkiakseen itseään. Yritin katsoa peiliin niin, että näkisin itseni lempeämmin. Näkisin kauneuden, arvostaisin vartaloani ja itseäni.

Paita: Hugo Boss, rintaliivit: Funky Lady, alushousut: Lindex

Itsetunto vahvistui alastonkuvilla

Viime viikolla jaoin kanssanne valokuvat, joissa näen itseni seksikkäänä asennenaisena. Sellaisena, joka uskoo itseensä ja tietää, mitä tahtoo. Mutta halusin tuoda kuviin kaksi erilaista roolia, jotka sisälläni kamppailevat. Halusin nostaa leukani ja näyttää sisälläni kipinöivän itsevarmuuden, mutta toisaalta riisua yltäni kaikki haarniskat. Olla kameran edessä herkkä, pehmeä ja haavoittuva.

Ennen kuvausta olin kauhuissani. En erityisemmin pidä kameran edessä olosta ja mietin, miten selviän haasteesta. Näyttäisinkö vain naurettavalta? Lihavalta, rumalta ja huomionkipeältä?

Mieheni sisko meikkasi minut kuvausta varten ja hän sai minut rentoutumaan. Hänen meikatessaan itsevarma rooli alkoi syntyä ja katsoessani peiliin häikästyin. Nyt näytin kasvoistani pelottomalta ja seksikkäältä, enää minun pitäisi vain tuntea se sisälläni.

Body: Funky Lady

Päästessäni kuvauspaikalle olin jännityksestä kankea. En pysty tähän, hoin mielessäni. Mutta ammattitaitoisen kuvaajan ohjeilla aloin vain toimia. En ehtinyt miettiä epävarmuuttani ja tilannetta liikaa.

Se sisälläni kupliva asenne alkoi piirtyä esiin ruutu ruudulta ja aloin jopa nauttia poseeraamisesta alusvaatteisillani. Aloin unohtaa selluliitit ja mahamakkarat. Vaikeampaa oli näyttäytyä kameralle täysin avoinna ja alastomana – kirjaimellisesti. Ilman kovaa kuorta. Mutta halusin tehdä sen, vaikken koskaan kuvia kenellekään edes näyttäisi. Kun hiljalleen päästin irti kontrollista, kantamistani kahleista ja itsekriittisyydestä, vapauduin.

Valokuvauksen jälkeen olo oli voimaantunut ja energinen. Pidättelin kyyneleitä. Pystyn mihin vain, ajattelin.

Iho: oma.

Häpeä puski pintaan

Kun sitten näin kuvat ensimmäistä kertaa, katsoin niitä kuluneiden kriittisten linssieni läpi. Kauhistuin ja häpesin kuvia. Apua, miten lihavalta näytän – ihan kuin olisin raskaana! Miten isot reidet jollain voi olla! Miksi näytät noin ankealta, mitä oikein yrität olla.

Ensireaktion jälkeen katsoin kuvia monta, monta kertaa ja yritin keksiä jokaisesta ruudusta jotain kaunista itsestäni. Näytin niitä läheisilleni ja tarkkailin heidän katseitaan. Ajatukseni alkoivat muuttua myönteisempään suuntaan.

Koen hiljalleen kuuluvani noiden kahden prosentin joukkoon, jotka kokevat itsensä kauniiksi. Mitä jos yhdessä nostaisimme tuon kaksi prosenttia nainen naiselta täyteen sataan?

Lähteenä käytetty: Ulla Halkola, Lauri Mannermaa, Tanja Koffert, Leena Kolu (toim.): Valokuvan terapeuttinen voima

Kuvat: Fabian Björk

Meikki ja hiukset: Elisa Sakki

Kuvauspaikka: Hotel F6

Lue myös:

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Miksi inhoan kehoani?

Miksi et laihdu?

Näin aloitat terapiakirjoittamisen

Luikin sovituskopista takaisin hyllylle ja plärään yhä isompia ja isompia kokoja. Piilottelen kanssashoppailijoilta ja jopa pukkarin ovella seisovalta puolisoltani housujen kokoja. Mitä ne nyt ajattelee! Että noin läski se O I K E A S T I on, kun ei mahdu pienempiin. Hävettää ja vituttaa. Paniikki alkaa hiipiä selkäpiihin. En löydä itselleni housuja, olen oksettava ja lihava, kukaan ei ole näin lihava. En löydä housuja ja vaellan ensi viikon Lapissa sukkahousuissa. Niihin ainakin mahdun.

Romahdus sovituskopissa

Olin vältellyt housujen ostoa, koska tiesin sen olevan ahdistava reissu. Minulla on paksut reidet, iso pylly ja kapeampi vyötärö. Sopivia housuja on lähes mahdoton löytää! Aina ne joko kinnaa reisistä tai perseestä ja lököttää vyötäröltä. Tai sitten ne housut eivät nouse pohkeita pidemmälle.

Vihaan sovituskoppeja! Niissä on lähes aina erittäin epäimarteleva valaistus ja ne ovat ahtaita. Yritä siellä nyt sulloa itseäsi erilaisiin makkarankuoriin.

Kun olin heittänyt sovarissa jälleen yhdet housut nurkkaan ja ilmoittanut puolisolleni, että nyt riitti, itku tuli. Koin olevani vastenmielinen. Pukukoppivaloissa selluliittireiteni näyttivät epämääräisiltä ihramöykyiltä. Maha pömpsötti. Pylly oli leveä kuin aitan ovi. Teki mieli laittaa se pukkari palasiksi.

Miksi romahdin näin paljon yksistä housuista? Eikö minun pitäisi olla jo tällaisen yläpuolella? Hyväksyä itseni jne.. Mutta kun ei se aina toimi niin. Vaikka olen jo tiedostanut kaipaavani itsemyötätuntoa ja armollisuutta ja kaunista sisäistä puhetta, välillä se huono itsetunto pulpahtaa pintaan ja tuntuu palauttavan prosessin lähtöpisteeseen. Ei minusta ole mihinkään, miksi minun pitäisi hyväksyä nämä läskit? Eihän läskiä pidä hyväksyä. Vanha kunnon ruoskija on jälleen päässyt vauhtiin ja käy kovilla kierroksilla.

Lähden kaupasta suivaantuneena kotiin. Ne yhdet housut ovat pilanneet päiväni täysin. Haluan vain kotiin vollottamaan omaa huonouttani.

Bikini + body = bikinibody

Mutta kotona selatessani parin viikon takaisen Italian matkan kuvia, pysähdyn katsomaan kuvaa itsestäni bikineissä (vau, mikä pylly!) – tai oikeastaan bikinien alaosassa, koska en juuri milloinkaan käytä rantsussa yläosaa. Suomessa kyllä, koska minuahan pidettäisiin siveettömänä tyrkkynä. Mutta ulkomailla en, varsinkaan Etelä-Euroopassa. Ja siellä kukaan ei katso minua rannalla oudosti.

Olin pakannut Italiaankin oman, rakkaan ruoskani ja vertailin aluksi itseäni rannalla muihin, upeisiin bikinikroppiin ja sätin ja häpesin itseäni. Mutta pari päivää aurinkoa, hieman päivetystä ja tuulettunut päänuppi ja yhtäkkiä olin rannalla ylpeänä selkä suorana ja rinnat rottingilla. Olin hyvällä tuulella, nautin flirttailusta ja koin itseni seksikkääksi.

Mistä muutos johtui? Onko suomalaisessa vesijohtovedessä jotain? Onko se yleinen suhtautuminen ja asenne vai onko vika vain omassa nupissa? Onko se vain arjen harmaus, joka purkautui pukukopissa?

Joka tapauksessa minusta alkaa tuntua, että minä ja minun perseeni sovitaan paremmin bikineihin Italiassa kuin retkeiluhousuihin Lapissa.

Lue myös:

Miksi inhoan kehoani?

Miksi olen ylipainoinen?

Täydelliset ja kestävät mustat farkut muodokkaille jaloille

Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut

Miksi et laihdu?