Isoisäni menehtymisen takia tämä tekee erityisen kipeää, mutta olen inhonnut tätä päivää niin kauan kuin muistan. Koen voimakasta ulkopuolisuuden ja tyhjyyden tunnetta. Tänäänkin katselin, kuinka perheet vaelsivat iloisesti höpötellen ravintola Eliteen juhlalounaalle. Puolisoni lähti viemään kirjalahjaa omalle isälleen.

Isoisäni oli lähimpänä isähahmoa, mitä minulla on ollut. En nimittäin tunne biologista isääni.

Lapsuus isättömänä

Päiväkodissa ja ala-asteella askarreltiin isänpäiväkortteja. Inhosin niitä hetkiä, sillä en voinut kirjoittaa korttiin Paljon onnea, isä. Paikkasin sanan isoisälläni tai isäpuolellani, joka oli minulle toki tärkeä läheinen, muttei kuitenkaan se minun isäni. Minua hävetti isättömyyteni. Se oli 90-luvun alussa vielä tabu.

Äitini on puhunut biologisesta isästäni lapsuudesta saakka. Suhde oli lyhyt ja isäni tietoinen äitini raskaudesta. Mutta hän pysyi poissa.

Pitkään halusin sulkea koko ihmisen pois, mutta sisukaluissani ammottanut aukko alkoi tuntua lamauttavalta.

Haaveilin salaa siitä, että joku päivä löytäisimme toisemme ja hän hukuttaisi minut syleilyynsä, pyytäisi anteeksi elämänsä isointa virhettä ja menetettyjä vuosia. Hän esittelisi minut perheelleen ja toisille isovanhemmilleni, jotka hymyillen toivottaisivat minut tervetulleeksi.

Teini-iässä halusin tietää isäni henkilöllisyyden mutta pelkäsin niin paljon haaveeni särkymistä, etten uskaltanut tehdä asialle mitään vuosiin.

Ei vastausta

Mutta aukko, tyhjyys, kasvoi kasvamistaan.

Kuusi vuotta sitten puhuimme äitini kanssa asiasta. Hän kertoi lisää tästä tuntemattomasta miehestä, jota niin kipeästi kaipasin. Äiti oli selvittänyt, missä hän asuu ja työskentelee.

Keräsin kauan rohkeuttani, kunnes laitoin hänelle sähköpostin hänen työmeiliinsä. Sanoin, kuka olen ja jotta voisin jatkaa eteenpäin, haluaisin vain varmistuksen siitä, että hän on se, ketä etsin. En vaatinut mitään.

Odotin pitkään. Ei vastausta.

Pyörittelin päässäni lukemattomia vaihtoehtoja: Hän ei ole se, keneksi häntä luulen, mutta hän päätti olla välittämättä hädästäni ja olla vastaamatta. Hän on todella isäni, muttei halua olla kanssani tekemisissä. Hän pelkää. Hänellä on perhe. Tai häntä ei vain kiinnosta. Hän on lukenut viestin ja poistanut sen heti.

Keräsin vielä rohkeuteni rippeet ja soitin hänen työpaikkansa vaihteeseen. Kun vaihteesta kysyttiin, kenelle yhdistetään, suljin luurin.

Parempi isätön kuin huono isä?

Moni ystäväni on yrittänyt rohkaista minua ottamaan häneen uudelleen yhteyttä, marssimaan hänen kotiovelleen. Mutta mitä sitten tapahtuisi? Lapsuudesta asti mukana kantamani haavekuva isäni lämpimästä halauksesta voisi lopullisesti rikkoontua. Se on saanut jo pahoja säröjä ja on enää juuri ja juuri kasassa. Pidän siitä silti väkisin kiinni, koska haave tuo turvaa.

Ehkä naiivia ja muutamat ovat sanoneet minulle, että saisin olla kiitollinen, kun minulla ei ole ristinäni huonoa isää. Mutta onko se pahempi kuin tämä tyhjyys?

En tiedä. Mutta ei niitä ole mielestäni tarvetta arvottaa.

Huom. Tällä kirjoituksella en missään nimessä halua sanoa, että lapsella kuuluu olla isä ja äiti. Perhemuoto voi olla mikä vain, kunhan lapsella on turvalliset ja rakastavat aikuiset ympärillään. 

Lue myös:

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?

Kun suru yllättää

Suru, joka vei pohjan kaikelta

Hymyilen takaisin samalla nieleskellen kurkkuun kipuavaa itkua. Nousen pyörän selkään ja tuuli pyyhkii kyyneleet kasvoiltani.

Sama tilanne on tapahtunut täysin samassa kohdassa kuukauden sisään kahdesti. Tosin minuun katsahtanut vanhus on ollut eri. Minun tunteeni samat. Pohjaton, syvältä repivä suru.

Nyt jälkimmäisellä kerralla, pyöräilessäni loppumatkan kotiin, uusi ajatus iskee tajuntaani. Se on lamauttava. Tajuan, etten näe häntä enää koskaan. Hän on oikeasti poissa.

Isoisäni kuoli helmikuussa. Kirjoitin tuolloin siitä, miten kallio jalkojeni alta pirstoitui palasiksi. Siltä se tuntuu edelleen. Olo on juureton. Hän oli minulle yksi läheisimmistä aikuisista. Se, jolta pyysin neuvoa. Nyt listallani on monta kysymystä, mutten saa niihin enää häneltä vastauksia.

Näinhän moni kuvailee suruaan menetettyään läheisensä. Olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä, mutta moni on myös tuntunut vähättelevän kokemustani. Tai jopa yllättyvän, että suren näin paljon isoisääni.

Isoisäni oli sairas ja saanut elää pitkän elämän. Kuolema on luonnollista ja olen helpottunut, ettei hänen tarvinnut kärsiä kauempaa. Mutta vaikka kuinka puhun sydämelleni järkeä, suru on murskaava.

Muutamat vanhemmat ihmiset ovat sanoneet, että tuolta se tuntuu, kun ei ole menettänyt läheisiään. Kun on nuori. On tehnyt mieli huutaa, että olenhan menettänyt. Mistä suruni vähättely johtuu? Eikö yhteiskunnassamme arvosteta enää samalla tavalla muita kuin ydinperheen välisiä suhteita? Vai olenko vain tosiaan nuori ja herkkä?

Ennen meitä oli kolme

Päästyäni kotiin puran pahaa mieltäni paiskoitumalla ja kiukkuilemalla puolisolleni. Kunnes lopulta pysähdän hetkeksi ja itku alkaa vavisuttaa kehoani. Mieheni sulkee minut syliinsä. Ikävä on niin kova, että se tuntuu puristavan sisuskaluni kouraansa.

Olen parin viikon päästä menossa ensimmäistä kertaa hänen hautajaistensa jälkeen isovanhempieni tai siis mummoni luokse. Jännittää. Näen hautakiven, johon on kirjailtu hänen nimensä. Istumme ensimmäistä kertaa mummoni kanssa kahdestaan ruokapöytään. Ennen meitä oli kolme.

Valmistaudun tulevaan karaisemalla itseäni ja luen vanhoja sähköpostiviestittelyjämme. Kykenen lukemaan yhden. Sen hän on lähettänyt minulle, kun olin muutama vuosi sitten Kambodzassa. Olin ollut reissussa seitsemän kuukautta ja palaamassa Suomeen muutaman viikon kuluttua. Hän päätti viestinsä lauseeseen ”Tervetuloa kotiin”. Nyt tuntuu, etten enää tiedä, missä se on.

Isoisäni Osmo 1970-luvulla.

Lue myös:

Suru, joka vei pohjan kaikelta

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?

Mistä se johtukaan, että usein vastoinkäymiset tulevat könttänä? Ihan kuin yksi isku päin pläsiä ei riittäisi, vaan mieli on saatava aivan vereslihalle.

Yksi iskuista ja ehdottomasti se kovin tapahtui 5. päivä helmikuuta. Olin osannut odottaa puhelua, mutta kun se tuli, maailmani romahti. Suru salpasi henkeni. Isoisäni oli kuollut.

Muistisairautta sairastanut isoisäni oli kolme päivää aiemmin joutunut saattohoitoon. Olin tuolloin juuri lähdössä perhetutun lapsen syntymäpäiviltä mieli kevyenä, kun äitini soitti. Yhtäkkiä pappani elintoiminnot olivat romahtaneet ja hänet oli siirretty saattohoitoon.

PAM! Matto viuhahti jalkojeni alta niin nopeasti, että meinasin kaatua.

Henkinen yhteys katkesi

Viime kesänä isoisäni sai aivoinfarktin, jonka jälkeen menetimme henkisen yhteyden. Surutyöni alkoi silloin. Yhtäkkiä ihminen, jolta olin kysynyt neuvoa aina elämän suuriin kysymyksiin, ei enää tiennyt, kuka olen. Hän oli puheissaan milloin Englannissa, milloin entisen työpaikkansa kokouksessa. Emme olleet enää samassa maailmassa. Se oli murskaavaa.

Syksyllä hän sai keuhkoveritulpan ja lääkäri ohjeisti varautumaan siihen, että milloin vain voi tulla lähtö. Ei siihen silti osannut valmistautua.

Viimeinen ottamani yhteiskuva isovanhemmistani. Kävimme viime kesänä tutustumassa Monolan aittaan, jossa Jean ja Aino Sibelius kävivät häämatkallaan.

Vakaana seissyt honka

Kun hänen lähtönsä sitten tuli, tuntui kuin perusta, kallio jalkojeni alla, olisi räjähtänyt pienen pieniksi murusiksi. Isoisäni oli ristiriitainen persoona, mutta minulle vahva ja viisas aikuinen, johon turvauduin. Olen kasvanut ilman biologista isää ja hän oli minulle lähempänä isähahmoa kuin isoisää.

Isoisäni on tukenut minua aina unelmissani ja puskenut kovaa eteenpäin. Nyt minulla ei yhtäkkiä olekaan olekaan kirittäjää. Tyyppiä, kenen kanssa jakaa mielipiteitäni, ajatuksiani, toiveitani. Rakasta läheistä, jolle olen soittanut ensimmäisenä, kun jotain suurta on tapahtunut.

Hän on ollut minulle vakaana seisova honka. Kehen minä nyt nojaudun? Itseeni? Eräs tuttavani sanoi minulle hiljattain, että jokainen meistä on täällä loppujen lopuksi yksin ja voi turvautua vain itseensä. Hän myös sanoi, että oppisin ymmärtämään elämän rajallisuuden.

Pysähtyminen

Ja sitä tämä kuolema on tehnyt. Pistänyt pysähtymään ja pakottanut pohtimaan, mihin suuntaan olen menossa. Ovatko tärkeimmät arvoni prioriteettilistani kärjessä? Toiminko niiden mukaan? Käytänkö sitä aikani tällä pallolla niin kuin haluan?

Toisaalta olen jopa helpottunut ja kiitollinen, että pappani sai lähteä näin nopeasti. Muistisairaus todettiin hänellä vain joitakin vuosia sitten ja viimeinen vuosi toi hänen kuntonsa rytinällä alas. Olen helpottunut siitä, että hän sai mennä eikä hänen tarvinnut jäädä tänne laitteisiin kytkettynä kitumaan.

Kun isoäitini oli ollut pukemassa miestään arkkuun, kertoi hän, kuinka levolliselta isoisäni näytti. Hänen suupielissään oli pieni hymynkare. Isoäidilleni tämä toi lohdun. Hänen miehensä on nyt saanut rauhan.

Hautajaiset tekivät kuoleman todeksi

Kuten sen jo entuudestani tiesin, hautajaiset ovat paikka, jossa kuolema tulee todeksi. Annoin itseni romahtaa ja itkun tulla. Laskin valkoisen ruusun arkun päälle ja silitin arkun kylkeä. Hyvästi, pappa. Muistotilaisuudessa rohkaistuin kertomaan minun ja serkkujeni lapsuudenkesistä ja millainen minun suhteeni oli pappaan. Mitä hän minulle merkitsi. Se tuntui hyvältä.

Hautajaisten jälkeen olin viikon kuin zombi. Halusin vain käpertyä kuoreeni ja toivoin ihmisten jättävän minut rauhaan. Nyt kuukausi hautajaisten jälkeen pahin tunne on hiljalleen helpottanut. Olo on edelleen hyvin aaltoileva. Yhtenä hetkenä tuntuu kuin kuolemaa ei olisikaan tapahtunut ja unohdan asian. Toisena hetkenä itku iskee aivan puskista. Viimeksi äsken, kun katsoin Siskot-sarjaa, jossa laulaja Diandra Flores lauloi isoisänsä kanssa. Näen harva se yö unta isoisästäni ja mummolasta.

Vanha suru nousi pintaan

Kuolema toi myös vanhat, tutut kivut pintaan. Sydämessä puristi suru kahdeksan vuotta sitten kuolleesta avopuolisostani. Tuntui kuin ne vanhat arvet olisi revitty väkisin auki.

Mutta olen toistellut itselleni, että kaikki tunteet ovat luonnollisia ja sallittuja. Suru vie sen aikaa kuin vie. Pääni käsittelee surua siinä tahdissa kuin se pystyy. En pakota sitä tai hautaa sitä.

Niin tein avopuolisoni kuoleman kohdalla ja se päättyi huonosti. Lopulta olin täysin loppuunpalanut ja masentunut. Toki aiemmat kokemukseni myös pelottavat. Olen kerran sukeltanut pimeyteen menetettyäni läheiseni, mikä estää, ettei niin kävisi myös nyt.

Uskon kuitenkin, että minulla on paremmat työkalut käsitellä surua. Lisäksi minulle on läheiset, jotka jakavat saman surun.

Ja ehkä hiljalleen alan itsekin juurtua tiukemmin kiinni maahan. Kasvan itse vakaana seisovaksi hongaksi, johon voin nojata.

Kuvat ovat viime heinäkuulta. Se oli viimeinen kerta, kun vielä kohtasimme tässä maailmassa isoisäni kanssa.

Lue myös:

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?