Kuvaus ja kuvat voimauttivat ja kohottivat itsetuntoani. Näin itseni toisin.

Sitten aloin miettiä, mikä muu on vaikuttanut myönteisesti itsetuntooni. Vastaus oli aika selvä: tanssi ja viimeisimpänä twerkkaus.

Katso video!

Olen tanssinut koko elämäni parhaimmillaan 15 tuntia viikossa. Se on pitänyt niin pääni kuin kroppani kunnossa. Kun minua kiusattiin lähes koko peruskoulu, tanssi toi minulle voimaa ja toisenlaisen maailman, johon saatoin paeta. Siellä en ollut lihava, huora, epävarma tai onneton. Olin itsevarma ja osaava, voimakas.

Tanssi oli katosi elämästäni useaksi vuodeksi. Hullaannuin salilla treenaamiseen ja vastapainona piti tietysti lenkkeillä. Mekaanista, suorittavaa tekemistä, jossa luovuus ei juuri pääse valloilleen.

Tuntui, että kadotin sisältäni kumpuavan voiman: asenteeni ja naiseuteni.

Palasin tanssitunneilla noin puolitoista vuotta sitten. Kävin mieheni kanssa parisalsassa ja uskaltauduin uusien tanssilajien; twerkkauksen ja dancehall queenstylen vietäväksi. Vielä en ole kummassakaan kovin hyvä, mutta suunta on ylöspäin. Lajit ovat antaneet minulle jo tähän mennessä paljon. Vaikka niitä pidetään provosoivina ja naista esineellistävinä lajeina, uskallan olla eri mieltä. Koska ei mulle tanssiessa tule esineellistetty olo. Päinvastoin.

Twerkkaus ei suju ilman muhkeaa peppua

Twerkkaus on saanut minut rakastamaan kehonosiani, joita ennen inhosin: isoa, muodokasta peppuani ja tuhteja reisiäni. Ilman niitä, twerkkaus näyttäisi pöhköltä. Peittelin pitkään omasta mielestäni levinnyttä, jättimäistä persettäni. Olihan se nyt niin inhottava. Reisiäni olen haukkunut aina. Mutta yhtäkkiä olinkin tilanteessa, että tarvitsen näitä inhokkikehonosiani. Ja hitto, että se sheikkaava pylly näytti hyvältä.

Niin twerkkaus kuin dancehall queenstyle on kaivanut minusta jälleen esiin sen naisellisen, ronskin ja itsevarman naisen. Lajeissa ei paljoa pyydellä anteeksi. Ne ovat täynnä hyväntuulista mimmienergiaa.

Salsassa pääsin flirttailemaan miehelleni, painautumaan häntä vasten ja viettelemään häntä. Mieheni vei (ainakin suurimman osan ajasta) ja minä seurasin. Varmaan sanomattakin selvää, että piristi suhdetta ;)

Vaikka tanssi ei olisi aiemmin ollut sun juttu, suosittelen kokeilemaan. Eräs ystäväni, jollei ollut entuudestaan sen kummemmin tanssitaustaa, lähti mukaani dancehalliin ja hän on meikäläisen tavoin nyt koukussa lajiin.

Tanssia ei voi suorittaa eikä sen aikana voi miettiä tekemättömiä töitä ja stressata huomista. On pakko keskittyä askelkuvioihin ja kehon liikkeisiin. Tanssi voi saada aikaan meditatiivisen tilan, jossa olet tässä ja nyt. Lisäksi se ei juurikaan tunnu edes treeniltä.

Bonuksena saat vetreän, ryhdikkään kropan ja itsevarman olemuksen. Ja huomaamatta opit ylistämään kehoasi ja nauttimaan siitä!

Kuvat ja video: Iiris Teräväinen

Lue myös:

Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui -näetkö sen kuvissa?

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Miksi inhoan kehoani?

Miksi et laihdu?

Oletko oikeasti hyvinvoiva?

Yhteiskunta, jossa me naiset rämmitään, on edelleen miesten valtakunta ja voimakkaasti seksualisoitunut. Jo pikkutytöistä saakka naisten odotetaan olevan seksikkäitä. Meihin kohdistuu ristiriitaisia vaatimuksia: pitää olla hoikka, kaunis, onnistunut parisuhteessa ja työelämässä. Kaikessa pitää olla täydellinen.

Myös tätä painetta olen itse kokenut niin oman pääni sisältä kuin ulkoakin. Itsetunto on madellut pohjamudissa ja osaksi siihen ovat vaikuttaneet kovat odotukset ja täydellisyydentavoittelu. Kun en onnistu olemaan kaikessa hyvä, petyn itseeni. Näitä paineita olen käsitellyt paljon terapiassani.

Terapeuttini on erikoistunut kirjoittamiseen terapiamuotona, mutta hän on myös tuonut esiin valokuvien ja -kuvauksen terapeuttisen voiman.

Valokuvaterapia voi rakentaa naisena olemisen kokemusta myönteisempään ja vapauttavaan suuntaan. Se auttaa itsetutkiskeluun ja sisäiseen kasvuun. Lisäksi kuvat itsestä halutussa roolissa voivat luoda parempaa minäkuvaa ja nostaa sitä kautta itsetuntoa.

Valokuvauksen avulla tuodaan päivänvaloon sellaisia asioita, joihin sanat eivät riitä. Se avulla voi tiedostaa nykyhetken ja konkretisoida tulevaisuuden toiveet.

Ja hear me say: tämän kaiken valokuvaussessio sai minussa aikaan!

On valokuvataiteen muoto, jossa malli katsoo peiliin ja asettuu kuvaan nimenomaan tutkiakseen itseään. Yritin katsoa peiliin niin, että näkisin itseni lempeämmin. Näkisin kauneuden, arvostaisin vartaloani ja itseäni.

Paita: Hugo Boss, rintaliivit: Funky Lady, alushousut: Lindex

Itsetunto vahvistui alastonkuvilla

Viime viikolla jaoin kanssanne valokuvat, joissa näen itseni seksikkäänä asennenaisena. Sellaisena, joka uskoo itseensä ja tietää, mitä tahtoo. Mutta halusin tuoda kuviin kaksi erilaista roolia, jotka sisälläni kamppailevat. Halusin nostaa leukani ja näyttää sisälläni kipinöivän itsevarmuuden, mutta toisaalta riisua yltäni kaikki haarniskat. Olla kameran edessä herkkä, pehmeä ja haavoittuva.

Ennen kuvausta olin kauhuissani. En erityisemmin pidä kameran edessä olosta ja mietin, miten selviän haasteesta. Näyttäisinkö vain naurettavalta? Lihavalta, rumalta ja huomionkipeältä?

Mieheni sisko meikkasi minut kuvausta varten ja hän sai minut rentoutumaan. Hänen meikatessaan itsevarma rooli alkoi syntyä ja katsoessani peiliin häikästyin. Nyt näytin kasvoistani pelottomalta ja seksikkäältä, enää minun pitäisi vain tuntea se sisälläni.

Body: Funky Lady

Päästessäni kuvauspaikalle olin jännityksestä kankea. En pysty tähän, hoin mielessäni. Mutta ammattitaitoisen kuvaajan ohjeilla aloin vain toimia. En ehtinyt miettiä epävarmuuttani ja tilannetta liikaa.

Se sisälläni kupliva asenne alkoi piirtyä esiin ruutu ruudulta ja aloin jopa nauttia poseeraamisesta alusvaatteisillani. Aloin unohtaa selluliitit ja mahamakkarat. Vaikeampaa oli näyttäytyä kameralle täysin avoinna ja alastomana – kirjaimellisesti. Ilman kovaa kuorta. Mutta halusin tehdä sen, vaikken koskaan kuvia kenellekään edes näyttäisi. Kun hiljalleen päästin irti kontrollista, kantamistani kahleista ja itsekriittisyydestä, vapauduin.

Valokuvauksen jälkeen olo oli voimaantunut ja energinen. Pidättelin kyyneleitä. Pystyn mihin vain, ajattelin.

Iho: oma.

Häpeä puski pintaan

Kun sitten näin kuvat ensimmäistä kertaa, katsoin niitä kuluneiden kriittisten linssieni läpi. Kauhistuin ja häpesin kuvia. Apua, miten lihavalta näytän – ihan kuin olisin raskaana! Miten isot reidet jollain voi olla! Miksi näytät noin ankealta, mitä oikein yrität olla.

Ensireaktion jälkeen katsoin kuvia monta, monta kertaa ja yritin keksiä jokaisesta ruudusta jotain kaunista itsestäni. Näytin niitä läheisilleni ja tarkkailin heidän katseitaan. Ajatukseni alkoivat muuttua myönteisempään suuntaan.

Koen hiljalleen kuuluvani noiden kahden prosentin joukkoon, jotka kokevat itsensä kauniiksi. Mitä jos yhdessä nostaisimme tuon kaksi prosenttia nainen naiselta täyteen sataan?

Lähteenä käytetty: Ulla Halkola, Lauri Mannermaa, Tanja Koffert, Leena Kolu (toim.): Valokuvan terapeuttinen voima

Kuvat: Fabian Björk

Meikki ja hiukset: Elisa Sakki

Kuvauspaikka: Hotel F6

Lue myös:

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Miksi inhoan kehoani?

Miksi et laihdu?

Näin aloitat terapiakirjoittamisen

Sitten kun olen laihtunut takaisin omiin mittoihini, sitten kun olen vihdoin tyytyväinen itseeni. Sitten haluan tälläytyä samanlaisiin, seksikkäisiin vaatteisiin kuin Queen B ja ottaa kunnon asennekuvat.

Haluan kuvat, joissa näkyy sisälläni raivoava boss lady -asenne ja toisaalta haavoittuvaisuuteni ja herkkyyteni. Kuvat, joissa olisin oman elämäni Beyoncé. Seksikäs, kurvikas, aistikas – ja laihtunut.

Kesken konsertin alan miettiä, että mun pitää laihduttaa ainakin 20 kiloa! Riittäisiköhän sekään…

Body: Wolford, Stockmann, sukkahousut: Lindex, korkokengät: Tiger of Sweden.

Sitku vs. nytku!

Tekemäni päätös palaa mieleeni aina silloin tällöin. Uskallan paljastaa suunnitelmani jopa läheisimmille ystävilleni, jotka innostuvat. Alan miettiä, kuka kuvat voisi ottaa. Mistä löytäisin sopivia vaatteita? Hitto, kun se laihtuminen vain onnistuisi.

Kun samat kelat ovat pyörineet päässäni ties kuinka monetta kertaa, havahdun. Siis mitä helvettiä, mihin mä olen taas sortunut?

Miksi ottaisin kuvat, SITTEN KUN olen tyytyväinen itseeni? Milloin edes olen tyytyväinen itseeni? Olen katsonut vanhoja kuvia itsestäni, kun olin sen 20 kiloa hoikempi. Ja inhosin kehoani silloinkin.

Laihtuminen ei siis takaa, että olisin itseeni tyytyväinen. Laihtuminen ei tuo onnea. Ja sen jos minkä olen oppinut, että silloin en ainakaan laihdu, jos soimaan ja ruoskin itseäni ja kehoani. Laihtuminen tapahtuu hyväksymisen, myönteisyyden ja armollisuuden kautta.

Mitä minun pitäisi tehdä, että hyväksyisin kehoni tässä ja nyt? Miten voisin nähdä itseni armollisemmin ja lempeämmin? Miten näkisin itseni esimerkiksi puolisoni silmin?

Tein toisen päätöksen. Otan ne kuvat nyt kun en ole vielä sinut kehoni kanssa.

Aamutakki: oma, stay up -sukat ja alushousut: Lindex.

Kadonnutta itsevarmuutta etsimässä

Halusin saada itsestäni ulos sen vahvan boss lady -asenteen, joka tulee kyllä useimmiten luonnostaan duunissa mutta unohtuu vapaalla. Enkä nyt tarkoita sellaista veemäistä, koppavaa akkaa, vaan tervettä itsevarmuutta. Uskoa itseensä ja asiaansa.

Minua on kehuttu naiselliseksi, muodokkaaksi ja seksikkääksi. Olen myös joskus uskonut sen itse.

Mutta masennuksen myötä itsevarmuuteni valui olemattomiin. Välillä on tuntunut, ettei musta ole mihinkään, en osaa mitään eikä kukaan halua mua. Kun mikään ei kiinnosta ja näkee itsensä vain osana päättymätöntä mustuutta, ei pidä itseään minään. Toivoo vain, että voisi riisua nahkansa ja luoda uuden.

Tuolloin on vaikea keksiä itsestään mitään kovin kaunista sanottavaa. Olen jo usemman vuoden kuvaillut itseäni sanoilla oksettava, kuvottava, ihrakasa, läski, selluliittimöykky, rumilus, arpinaama… Lista voisi jatkua turhankin pitkään.

Mieheni on huomautellut tavasta, jolla puhun itsestäni. Hän ei pidä siitä, että joku puhuu hänen tärkeimmästään niin rumasti. Eikä ihme! Kuka nyt jaksaisi kuunnella tuollaista puhetta?

Mutta luulin ääneen haukkumisen auttavan pahaa oloani. Purkavan sitä. Mutta morkkaaminen vain ruokkii sitä.

Aamutakki: oma, stay up -sukat ja alushousut: Lindex

Ihrakasa = kurvikas vartalo

Olen käsitellyt kehonkuvaani paljon terapiassa. Olen kokeillut yhtä sun toista ja osa keinoista on hyvinkin toimivia. Aina kun alan sättiä itseäni ja tiedostan sen, leikkaan väliin jollain positiviisella mantralla tai komennan sättijän nurkkaan häpeämään.

Olen harjoitellut tapoja, kuinka puhuisin itsestäni kauniimmin. Yritän kiinnittää huomiotani niihin sekkoihin, joista itsessäni pidän. Olen kehunut muhkeita huuliani ja sinisiä silmiäni. Olen kääntänyt haukut myönteisiksi. Esim. ihrakasa = kurvikas vartalo, pölkkyreisi = täyteläiset, vahvat jalat.

Tätä ajatustyötä halusin viedä mukaan kuviin.

Rintaliivit ja alushousut: Funky Lady

Seksikkyys syntyy asenteesta, ei kehosta

Kun ehdotin kuvausta valokuvaajalle, hän hämmästyi tarinastani. Hän on luullut minun olevan itsevarma. Niin on luullut moni muukin, mutta olenkin mestari piilottamaan kipujani kulissien taa. Olen hymyillyt läpi traumaattisten elämänkokemusten, miksi en muka osaisi hymyillä myös silloin, kun salaa pääni sisällä haukun itseäni?

Kuvaaja muistutti minua, ettei naisellisuus lähde kehosta vaan asenteesta.

Niin syntyivät nämä kuvat.

Stay tuned. Tarina jatkuu.

Paita: Hugo Boss, rintaliivit: Funky Lady, alushousut: Lindex

Rintaliivit: Funky Lady, alushousut: & Other Stories.

Kuvat: Fabian Björk

Meikki ja hiukset: Elisa Sakki

Kuvauspaikka: Hotel F6

Lue myös:

Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui – näetkö sen kuvissa?

Miksi inhoan kehoani?

Miksi et laihdu?

Oletko oikeasti hyvinvoiva?

Näin aloitat terapiakirjoittamisen

Joku voisi sanoa käsivarsieni olevan ihan ok mutta en minä. Sen sijaan alkaa vihapuhe: Hyi, mitkä löllykät! Mikä läski käsi. Pidä piilossa ne!

Seuraavaksi käännän selän peiliin päin ja jännitän selkälihakseni. Olen aina saanut kehuja lihaksikkaasta ja vahvasta selästäni. Mutta minä: Yök, mitkä kylkiläskit! Miten noista pääsee eroon?

Sama vihapuhe jatkuu koko kropan läpi. Kovimmat haukut saavat vatsa ja reidet: Mikä toi sun makkara on alavatsassa? Entäs noi ratapölkky-reidet?

Tulipa kurja olo. Miksi ruoskin ja sätin omaa kehoani näin? Ajattelisinko ystävästäni näin? Haukkuisinko häntä näin – tai ketään?

Vuosien mittaan sisälläni on kasvanut ankara rouva Arvostelija. Hänen suosikkipuuhaansa on sättiä ja halveksua. Näen hänet silmissäni nirppanokkaisena kuivana akkana, joka aina kipristää nenäänsä ja mutristaa suutaan nähdessään minut ja makkarani. Hänellä on nahkainen raippa, jolla hän aina ruoskii minut syvään, pimeään kuoppaan.

Sättiminen on noidankehä: mitä pahemmin itseäni haukun ja halveksun, sitä kovemmin ruoskin itseäni muun muassa treenaamaan ja syömään kaiken grammalleen vaa’an kautta. Sitten kun ”repsahdan” älyttömistä vaatimuksistani, sättiminen käynnistyy jälleen.

Mistä itseinho kumpuaa?

Tämä pieni Inka sai kuulla olevansa pullukka.

Rouva Arvostelija on saanut alkunsa lapsuudessa, jolloin minua koulukiusattiin ylipainostani. Omaksuin pullukan roolin jo ala-asteella. Kun läskittely ei kiusaajille riittänyt, olin myös huora. Vaikken edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Tuskin tiesivät kiusaajatkaan. Olin se tyttö, joka jäi koulun diskossa kiusaantuneena nurkkaan istumaan, kun ystävät hävisivät ympäriltä poikien pyytäessä heitä tanssimaan hitaita.

Kukaan kiusaajista ei varmasti ymmärtänyt, millaiset jäljet he sanoillaan jättivät. Olen yhä epävarma itsestäni. Herkkä ja pelokas lapsi minussa piiloutuu ronskin ja kovan naisen taakse. Vielä tänä päivänäkin ollessani julkisella paikalla syömässä, koen ajoittain häpeää. Mietin muiden ajattelevan, että kylläpä pullukalle ruoka näyttää maistuvan.

Osallistuin pari vuotta sitten suosittuun #kutsumua-kampanjaan, jonka tarkoituksena oli vähentää kiusaamista. 

Päivä, jolloin minua kehuttiin henkeäsalpaavan kauniiksi. Arvatkaa vaan uskoinko? No en. 

Itseinho tappaa muiden kehut

En usko, jos minua kehutaan kauniiksi. Sisäisen sättijän takia kehut valuvat pois kuin vesi hanhen selästä.

Syksyinen kohtaaminen on jäänyt mieleeni: entisessä työpaikassani ruokalan työntekijä tuli juttelemaan mulle. Hän sanoi ujosti mun olevan henkeäsalpaavan kaunis. Ja pyysi sen jälkeen anteeksi, että tuli nyt tuolla tavalla puhumaan. Häkellyin tuntemattoman ihmisen spontaaneista kehuista. Pieni murunen niistä jäi itämään sisälläni.

Viime viikolla puhuin itseinhostani miespuoliselle kollegalleni. Hän ei ollut uskoa, millaista epävarmuutta koen kehostani. Annan kuulemma niin vahvan vaikutelman itsestäni. Hän myös muistutti, että kauneus tai seksikkyys ei ole sidottuna kroppaan. Se lähtee sisältä. Se lähtee asenteesta. Jokin jälleen kolahti pääni sisällä.

Kuinka olla armollisempi?

Miksi sitten teemme tämän itsellemme? Miksi emme usko, miten kauniita olemme niin sisältä kuin ulkoa? Vaan aina on jotain arvosteltavaa ja parannettavaa. Yritämme olla hoikempia ja seksikkäämpiä. Olen varma, että tulee aika, kun olen pehmeä ja pyöreä mummo, katson taaksepäin ja mietin, että olisinpa ollut tyytyväinen itseeni. Olinhan niin kaunis ja ihana.

Joten fuck it. Nyt riittää itseinho, sättiminen, haukut ja halveksunta.

Muun muassa säännöllisellä terapialla ja itsetutkiskelulla olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, kuinka voin oppia suhtautumaan itseeni armollisemmin ja myötätuntoisemmin. Kuinka voisin suhtautua itseeni kuin ystävääni? Olla itseni paras ystävä?

Inspirouduin pohtimaan kehonkuvaani Ylen Vaakakapinan ansiosta ja luettuani Endorfiinikoukussa-bloggaaja Elina Hovisen haastattelun. Yllätyin! Tuo ihailemani sporttinen ja kaunis nainenkin on ruoskinut itseään ja voinut pahoin. En olekaan yksin! Ja hän on oppinut olemaan armollisempi. Ehkä minäkin opin. Ja sinä?

“We teach girls to shrink themselves
To make themselves smaller
We say to girls,
‘You can have ambition
But not too much
You should aim to be successful
But not too successful
Otherwise you will threaten the man.’

We raise girls to see each other as competitors
Not for jobs or for accomplishments
Which I think can be a good thing
But for the attention of men
We teach girls that they cannot be sexual beings
In the way that boys are
Feminist: the person who believes in the social
Political, and economic equality of the sexes”

– Chimamanda Ngozi Adichie, Flawless by Beyoncé

Lue myös:

Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui – näetkö sen kuvissa?

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut

Miksi inhoan kehoani?

Miksi et laihdu?