Tunnelukot ovat syntyneet lapsuudessa selviytymiskeinoiksi vaikeisiin tilanteisiin. Yritämme lapsena selvitä niistä esimerkiksi antautumalla, hyökkäävyydellä tai välttelyllä.

Kun tunnelukko aikuisuudessa aktivoituu, heräävät myös huomaamatta lapsuuden tunteet. Tällöin alamme toimia opitun selviytymiskeinon mukaan. Yleensä tunnelukot ohjaavat elämäämme siten, että saamme samankaltaisia kokemuksia myös aikuisena. Esimerkiksi lapsena kaltoin kohdeltu valitsee todennäköisesti kaltoinkohtelijan myös aikuisena. Aikuisuuden kokemukset vahvistavat jo lapsena opittuja toimintatapoja.

Tunnelukot tulevat esiin erityisesti läheisissä ihmissuhteissa esimerkiksi vaikeutena tunnistaa ja säädellä omia tunteitaan ja toimintatapojaan. Tunnelukkojen takia todelliset tunteemme jäävät piiloon.

Alistumisen ja vaativuuden tunnelukot ovat minulla erittäin vahvat. Ne ohjaavat elämääni voimakkaasti ja laajasti. Yhdessä nämä tunnelukot ovat ajaneet minut useasti työuupumukseen. Lisäksi vahvoja tunnelukkoja minulla on hyväksynnän haku, ulkopuolisuus, hylkääminen ja kaltoin kohtelu. Tunnelukot ovat edesauttaneet sairastumistani masennukseen ja ahdistusneisuushäiriöihin.

Seuraavaksi muutama ote eletystä elämästä, kuinka tunnelukot ovat näkyneet. Lisäksi näet kuvissa viisi yleisintä tunnelukkoa ja kuinka ne ilmenevät.

Voit tunnistaa omat tunnelukkosi tekemällä testin täällä. Testi kertoo suuntaa antavasti tunnelukoistasi.

Vaativuus: Mitä on riittävän hyvä?

Ensin täyteen ahdettu työpäivä. Oli kiire, joten lounaalle tai tauoille ei ollut aikaa. Kokouksia toisensa perään. Ne saivat oloni tuntumaan tärkeäksi. Iltapäivällä aikaa näpytellä konetta, mutta olin niin väsynyt, että vain esitin tehokasta niin itselleni kuin kollegoilleni. Oikeasti selasin verkkokauppoja.

Päivän jälkeen crossfit-treeneihin. Mietin ensin, että otan vähän rennommin. Mutta viuh! Äkkiä päänsisäinen piiskuri heilutti raippaansa ja ärähti välittömästi, että ei sinne löysäilemään mennä. 

Kotona ruoanlaitto, pyykinpesu ja ihan vain pikaisesti pölyjen pyyhkäisy tasoilta. Telkkarin ääressä puhtaiden vaatteiden viikkaus. Lopuksi suoritin venyttelyn, piikkimatolla makaamisen ja mindfulness-harjoituksen. Sängyssä luin vielä hieman kirjaa siitä, kuinka voisin kehittää itseäni entistä upeammaksi ihmiseksi. Aina voi olla parempi. Stressistä ja ahdistuksesta viis!

Alistuminen & hyväksynnän haku: Tykkäävätkö he minusta?

Osallistuin työpaikan kehityspalaveriin. Olin eri mieltä muiden kanssa, mutten saanut suutani auki. Entä jos minut olisi leimattu hankalaksi? En halunnut aiheuttaa ristiriitoja. Parempi vain mukautua joukkoon. 

Palaverin jälkeen kollegani alkoi yllättäen arvostella minua ääneen. Olin kauhuissani. Tilanne oli pahin painajaiseni. Enkä päässyt pakenemaan. Tunsin, kuinka suuttumus kupli sisälläni, mutta nielin sen. Vedin mukavuuden ja miellyttämisen suojahaarniskan ylleni, hymyilin ja olin ymmärtäväinen. Kollega oli tyytyväinen saatuaan purkaa tunteitaan. Minä menin purkamaan omiani käytävään. Kirosin ja manasin. No, tärkeintähän oli, että hän yhä piti minua kivana tyyppinä. Oloni oli silti kurja. Miten voisin arvostaa itseäni tällaisena nössönä, mietin.

Ulkopuolisuus & epäonnistuminen: Onko minun pakko mennä?

Olin lähdössä elämäni ensimmäiselle työmatkalle ja stressasin sitä kaksi kuukautta etukäteen. Kävin matkaa läpi terapiassa ja tein harjoituksia, joiden avulla matka tuntuisi siedettävältä. Olin aivan varma, että nolaan itseni. Kuulostaisin tyhmältä – varsinkin, koska minun olisi puhuttava englantia. Mitä ne muut sitten ajattelisivat minusta? Ennakkopelkoni kävivät toteen, koska olin niin hermostunut, etten kyennyt käyttämään sosiaalisia taitojani, menetin itsevarmuuteni ja vetäydyin. Sätin itseäni epäonnistumisestani.

Hylkääminen & kaltoin kohtelu: Jättääkö vai pettääkö hän?

Olin korviani myöten rakastunut mieheen. Hän oli voimakas persoona, joka ei pelännyt sanoa mielipiteitään. Hän vei, minä vikisin. Aluksi rakastuin siihen, lopulta pelkäsin. Haukut, arvostelu, manipulointi, uhkailu, väkivalta murensivat itsetuntoni. 

Nuorena aikuisena viehätyin voimakkaista ihmisistä, joiden annoin hallita ja määräillä minua. He pettivät ja jättivät. Yksi kuoli. Se jätti jälkensä ja nykyinen kumppanini joutui kärsimään mustasukkaisuudestani ja takertuvuudestani. Ensimmäisen vuoden ajan testasin häntä ja olin mahdollisimman hirveä. Suhde kuitenkin päättyisi.

Miten vapaudun tunnelukoista?

Ensimmäinen askel tunnelukoista vapautumiseen on tiedostaa ne. Se voi jo auttaa eteenpäin, mutta minulle työstäminen on ollut pitkä prosessi niin itsenäisesti kuin psykoterapiassa.

Olen oppinut luottamaan ihmisiin. Puolisoni on ollut korjaava kokemus. Luotan häneen ja siihen, ettei hän koskaan tee minulle pahaa. En anna kenenkään kohdella minua enää kaltoin. Olen oppinut asettamaan rajoja.

Olen harjoitellut käsitettä riittävän hyvä. Tunnistan voimavarani, osaan säädellä stressiä ja kykenen sanomaan ei. Voin olla tekemättä mitään kokematta huonommuutta.

Mutta edelleen minun on toisinaan vaikeaa ilmaista itseäni suoraan. Miellytän ja mukaudun. Nielen kielteisiä tunteita ja mielipiteitäni. Haluan, että minusta tykätään. Koen usein ahdistusta sosiaalisista tilanteista ja välttelen niitä.

Ihminen ei ole koskaan kokonaan valmis, mutta omien tunteiden ja toimintamallien tunnistaminen ja lapsuuden ikävien kokemusten kohtaaminen ja käsittely on hyödyllistä. On tärkeää ymmärtää, miten ja miksi tunnelukot ovat syntyneet. Se ei ole helppoa ja voi nostaa esiin monenlaisia tunteita, kuten ahdistusta, surua, vihaa ja välttelyä.

Mutta muistetaan, ettei meidän tarpeissa – nyt tai lapsuudessa – ole mitään väärää. Meillä on oikeus saada niihin tyydytystä.

Lue lisää tunnelukoista Instagram-tililtä täältä.

Juttu on julkaistu alun perin Iltalehdessä.

Lähteinä Kimmo Takasen haastattelun lisäksi: Kimmo Takanen: Tunne lukkosi – Vapaudu tunteiden vallasta (WSOY, 2011), tunnelukkosi.fi, mielenterveystalo.fi, duunitori.fi

Täältä saat apua

MIELI ry:n kriisipuhelin numerossa 09 2525 0111 ympäri vuorokauden

Verkkokriisikeskus Tukinet

Nuorille Sekasin-chat

Omahoito-ohjelmia Mielenterveystalo.fissä

Mielenterveyden keskusliiton kaikille avoin verkkokurssi

Repesin nauruun. Yritin samalla keksiä hätäisesti jotain järkevää sanottavaa. Mmmm… sano nyt jotain.

”Sulla on upeat muodot, sun pitää korostaa niitä, ei peittää”, sisareni jatkoi rohkaisevana.

Silloin viimeinen vuosi vilisi silmieni edessä kuin filminauha. Ei, en ollut kuolemassa. Päinvastoin. Taisin herätä henkiin pitkästä horroksesta.

Katosin masennuksen alle

Olen aiemminkin maininnut, että masennuslääkkeiden mukana sain 20 kiloa ylimääräistä. Kilot kertyivät osin elämäntapojen takia mutta suurimmaksi osaksi lääkkeiden sivuvaikutuksena.

Kuin huomaamatta olin kilojen kertyessä alkanut täyttää vaatekaappiani uusiksi. Aiemmin olin nauttinut naisellisesta tyylistäni: kireitä kynähameita, sukkahousuja, huikean korkeita korkoja, vyötäröä nuolevia mekkoja… Kun vatsanseutu alkoi pömpöttää eivätkä vanhat farkut enää menneet kiinni, alistuin kohtalooni.

Vein itseltäni vaivihkaa kireät kynähameet kellariin. Vaatteiden mukana lensi kellariin seksikkyys ja naisellisuus, ylväs ryhti ja voimanaisen asenne.

Tilalle tuli ankea, kumarassa kulkeva nainen, joka halusi hautautua telttamaisten vaatteiden alle ja kadota näkyvistä. Halusin kulkea mahdollisimman joustavissa ja mukavissa vaatteissa vähät välittämättä siitä miltä näytin.

Uusi perustyylini oli tämä: melkein nilkkoihin asti yltävä, löysä neuletakki eli the kaapu, kuten siskoni sitä nimitti, farkut, löysä, muodoton t-paita ja uggit. Vittu UGGIT. Ei niissä kengissä sinänsä mitään vikaa ole, mutta noihin muodottomiin karvaisiin töppösiin kärjistyy masennustyylini ydin.

Vaihdan uggit korkokenkiin

Siskoni alkuravistelun jälkeen päätin nousta kuopasta. Nyt loppui jumalauta tämä itsesäälissä rypeminen! Vyötärö esiin!

Kellarissa lojuviin vaatteisiin en mahtuisi, mutta mitä sitten. Nyt mulla olisi lupa ostaa uusia, kauniita vaatteita. Panostin ajattomiin, laadukkaisiin materiaaleihin. Ostin (joustavia!) kynähameita, mekkoja, paljon, paljon mekkoja ja klassisen tyylikkäitä paitapuseroita sekä ihan saakelin tiukat mustat farkut. Lopuksi sijoitin vielä kahtiin jumalaisen kauniisiin korkkareihin. Tein hankinnat pikkuhiljaa ja niin, että vaatteet kestävät aikaa ja mielialan muutoksiani.

Aluksi pidin vielä ne nilkkoihin asti ulottuvat neuletakit turvanani, mutta uskaltauduin pukemaan niiden alle kynähameen. Aloin saada kehuja etenkin naispuolisilta kollegoilta ja uskoni vahvistui.

Ihmettelin, kuinka paljon niinkin toisaalta pinnallinen ja mitätön asia kuin pukeutuminen voi saada ihmisessä aikaan. Miten kauniit vaatteet kohottavatkaan itsetuntoa ja kopisevat korot jälleen suoristavat ryhdin. Lopulta jätin sen neuletakinkin pois.

Enkä ole kaivannut turvavaatteitani enää päivääkään. Uggit ovat koirankusetuskenkinä ansaitsemallaan paikalla muistuttamassa, että tähän et sitten enää lähde. Muodokas kroppani ansaitsee paremman kohtelun.

Ja harva se päivä saan pikkusiskoltani viestejä, miten jumalainen ja ”täykky” hänen siskonsa on. Persikkaemojit kruunaavat viestit. Harva uskaltaa puhua minulle aroista asioista yhtä suoraan ja vielä harvempi oikeasti muovaa elämääni niin isosti kuin hän. <3

Lue myös:

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui – näetkö sen kuvissa?

Miksi inhoan kehoani?

Romahdus sovituskopissa – kun pylly on liian iso

Miksi olen ylipainoinen?

Ja olen täysin samaa mieltä.

Itselleni tämä marraskuu tuntui jotenkin normaalia pimeämmältä, sateisemmalta ja ankeammalta. Koskaan marraskuu ei ole tuntunut näin vaikealta ja ahdistavalta.

Viime marraskuussa olin syksyisten potkujen jälkeen saanut juuri uuden työn ja olin innosta piukea. Sitä aiemmat pari talvea päässäni on ollut jo valmiiksi niin mustaa, ettei pimeys ole pystynyt oloa enää entisestään pahentamaan.

Syynä pelkkä sää?

Tuntuu kuin eläisi 24/7 sysimustassa säkissä. Pimeys puristaa rintaa ja saan paniikki- ja ahdistusoireilua juuri siksi, että tunnen olevani säkissä. Sellaisessa, jossa ei pysty hengittämään ja josta ei pääse pois. Tiedän oireilevani aina kaamoksesta, mutta aiemmin en ole kyllä ollut näin ahdistunut.

Mikään ei oikein tunnu miltään, treeni ei kulje ja energiat on vähissä. Koko ajan väsyttää, mutta silti nukkuminen ei onnistu. Haluaisin vain istua sohvaan kiinni liimautuneena ja mussuttaa suklaata. Mieli haikailee hiilaria ja makeaa. Ja tiedän ruokkivani osaksi oloa itse: kun ei jaksa treenata, energiatasot pysyvät alhaalla ja mielitekoja syntyy.

Haluaisin myydä elämäni, ottaa menolipun valoon ja vain eat, pray, love.

Ja mä syön ison annoksen D-vitamiinia, napotan kirkasvalolampun edessä joka aamu, olen tehnyt kaikkea ihanaa, käynyt ulkona syömässä, tavannut ystäviä ja köllöttänyt mieheni kainalossa kynttilänvalossa ja juonut punkkua. Mutta silti ahdistaa niin että tekee mieli repiä sydän rinnasta ulos.

Joulukin jo ahdistaa

Olen niin kiitollinen, että kuukausi vihdoin päättyi mutta samalla tulevat jouluhulinat mietityttää. Joulu tulee taas jotenkin yllättäen ja huomaan stressaavani sitä, miten ehdin saada töissä kaiken pakollisen valmiiksi ennen pyhiä.

Ahdistun siitä, kuinka pitkä matka valoon vielä on. Miten nämä tulevat kuukaudet jaksaisi hieman energisemmin?

Mikä tähän alavireyteen auttaisi? Onko sulla ollut samanlainen fiilis – oletko saanut mistään apua?

Kuvat: Mari Lahti

Lue myös:

Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut

Oletko oikeasti hyvinvoiva?

Unettomuus riesana? Katso parhaat vinkkini, joista yksi on ylitse muiden!

Miksi olen ylipainoinen?

Vieressä oli yksi parhaimmista ystävistä, jonka kanssa olin vaihdossa Kuala Lumpurissa, Malesiassa. Olimme lähteneet kevätlomalla viikoksi Thaimaahan saarille rentoutumaan.

Lava-auto kyyditsi meitä seuraavaan kohteeseen. Ystävälläni oli synttärit ja niiden innoittamana aloimme jutella tulevaisuudesta.

Yhtäkkiä rinnan päällä tuntui raskas paino ja sydämensyke alkoi jyskyttää korvissa. Tajusin siinä hetkessä, etten näe itselleni tulevaisuutta. Olin aivan täysin varma, että kuolen nuorena.

Ajatusketju kulki täyttä laukkaa: minulla on refluksi ja suolisto-ongelmia, saan varmasti syövän. Kuolen siihen.

Ajatus tulevaisuudesta tuntui uuvuttavalta. Kuinka edes jaksaisin elää vanhaksi? Elämä on niin väsyttävää. En jaksa opiskella ja käydä töissä. En jaksa parisuhdetta enkä perhettä. En jaksa elää. Olisi paljon helpompi kuolla.

Koh Jumin saarella olimme ainoat turistit. Oli tilaa ja aikaa ajatella.

Minulla oli kaikki paremmin kuin hyvin: olin kauniissa tropiikissa ilman huolen häivää, ihana ystävä vieressä ja uusi poikaystävä Suomessa odottamassa. Olin ihmeissäni. Mistä nämä mustat ajatukset kumpuavat? Tajusin, että olin nähnyt maailman aika synkkänä jo jonkin aikaa, mutta vain paennut padottuja tunteitani.

Olen ymmärtänyt vuosien varrella, että mielemme suojaa meitä. Traumaattisten kokemuksien jälkeen mieli ottaa pienen palan kerrallaan käsittelyyn. Jos jokapäiväinen arki on stressaavaa ja hetkistä, mieli pistää trauman odottamaan parempaa ajankohtaa.

Kun arki tasoittuu, mieli alkaa päästää traumaattisia muistoja pintaan.

Näin kävi minulle. Olin taistellut vuosia masennusta vastaan. Pidin itseni koko ajan kiireisenä opiskelujen ja töiden kanssa enkä antanut käsittelyä vaativille asioille tilaa.

Kun sitten yhtäkkiä keskellä Thaimaan tropiikkia masennus sitten iski tajuntaani.

Vaihdossa olin uudessa ympäristössä ilman Suomen arkea. Olin päästänyt irti arjen kontrolloinnista ja viimein mieleeni oli tullut tilaa traumaattisten kokemusten tuomille tunteille ja sitä myöten masennukselle.

Vaikka ympärilläni oli kaunista, sisälläni mylläsi synkkyys.

Siinä lava-auton kyydissä sillä hetkellä päätin, että vaikka taidan olla masentunut, en jää asian kanssa yksin. Päätin, että heti päästyäni Suomeen haen apua: etsin terapeutin ja aloitan lääkityksen, jota minulle oli monet kerrat tarjottu.

Ja niin tein, vaikka helppoa se ei ollut. Avun saaminen vaati voimia, kärsivällisyyttä ja paljon läheisten tukea. Yksin tuskin olisi jaksanut, vaikka sairastinkin niin sanottua hymyilevää masennusta. Koko sairauteni ajan, jopa kaikkein mustimpina aikoina, suoritin elämääni. Kävin töissä, urheilin, opiskelin ja näin satunnaisesti ystäviäni. Vain yksin tai kaikkein lähimpien nähden annoin itseni romahtaa. Muulloin pidin aina nätin hymyn huulillani. Olinhan oppinut jo pienestä pitäen, että Inka on niin reipas. Inka pärjää aina.

Nyt neljä vuotta myöhemmin voin sanoa olevani kiitollinen siitä, että sairastuin. Muuten olisin jatkanut tunteideni ja kokemusteni pakoa vielä pidempään ja sairastunut todennäköisesti vielä pahemmin. Sitten en tiedä, kuinka olisin pärjännyt.

Nyt näen tulevaisuuteni. Se näyttää ihanalta ja se saa sisimpäni hymyilemään.

Masennukseni oli hymyilevää sorttia. Jaksoin pitää itseni kasassa ja leveän hymyn huulillani. Siksi harva tiesi sairaudestani.

Apua masennukseen:

Testaa, oletko masentunut

Näistä oireista tunnistat masennuksen

Nettiapua mielenterveystalosta

Täältä saat apua 24/7

Lue myös:

Oletko oikeasti hyvinvoiva?

Elämäntapamuutoksen tärkein ohje

Kuka on Inka I?