Päässä napsahtaa. Viha pulpahtaa pintaan. Huudan lapselle, että nyt jumalauta tottelet. Lapsi jähmettyy. Näen hänen katseestaan hädän ja pelon. Syyllisyys ja katumus iskee välittömästi, kun lapsi alkaa lohduttomasti itkeä.

Miksi menetin taas hermoni? Mistä tämä viha oikein kumpuaa?

Mistä viha johtuu?

“Lapsi ei ole tulos vanhempiensa ajatuksista, haaveista ja odotuksista, vaan häneen vaikuttaa vääjäämättömästi tapa, jolla hänen isovanhempansa ovat käyttäytyneet hänen vanhempiensa lapsuudessa”, kirjoitti ranskalainen lasten psykoanalyytikko Didier Dumas.

Kasvoin turvattomuudessa ja epävakaudessa enkä tiennyt muusta. Elin ylisukupolvisen henkisen ja fyysisen väkivallan keskellä ja opin, että sen käyttö on hyväksyttyä. Niin minunkin vanhempani ja heidän vanhempansa olivat oppineet omassa lapsuudessaan. 

Olemme saaneet edellisiltä polvilta paljon arvokasta, mutta myös taakkoja, jotka ovat siirtyneet sukupolvilta toisille. Sotien jälkeen karmeista kokemuksista vaiettiin ja oli vain pakko pärjätä ja selviytyä. Tunteille ei ole ollut tilaa. Niitä tukahdutettiin, kiellettiin tai ilmaistiin epäsuorasti.

Minulle ei syntynyt sisäistä turvan kokemusta siitä, että maailma on turvallinen, ennustettava ja luottamuksen arvoinen. Myöhemmät kokemukset koulukiusaamisesta ja parisuhdeväkivallasta vahvistivat tätä kokemusta.

Hylkäsin itseni, rajani, tunteeni, tarpeeni, toiveeni ja tahtoni. Nielin vaikeat tunteet, kuten vihan, ja olin kiltti, reipas ja ahkera tyttö. Opin mukautumaan ja miellyttämään. Olen saanut turvaa hallinnan tunteesta ja kontrollista. Pitää tulla toimeen itse, koska muihin ei ole luottamista. Ehkä seuraavan pinnistyksen jälkeen saan arvostusta, hyväksyntää – rakkauttakin jopa? Loputon riittämättömyyden tunne on tehnyt minusta vaativan, kovan ja armottoman.

Viha kääntyi sisäänpäin muun muassa itseinhoksi ja tuli myöhemmin esiin seurustelusuhteissa epäterveellä tavalla. Minuun kohdistunut aggressio ja oma, padottu aggressio, jota en ollut koskaan uskaltanut ilmaista, kääntyi sisäänpäin itsetuhoisuutena ja itseinhona ja tuli seurustelusuhteissa ulos epäterveillä tavoilla, kuten raivokohtauksilla ja mykkäkoululla.

Turvattomuus on turhan tuttua liian monelle meistä. Väestötutkimuksen mukaan 16–74-vuotiaista suomalaisista lapsuusajan lähisuhdeväkivaltaa on kokenut 65 prosenttia. Lähisuhdeväkivaltaa kohdanneet lapset voivat kärsiä traumaperäisestä stressihäiriöstä, ahdistuksesta, masennuksesta ja käyttäytymisen häiriöistä. Sillä on myös havaittu olevan yhteys itsetuhoiselle käyttäytymiselle myöhemmin nuoruudessa ja aikuisiässä.

Miten lapsuus heijastuu vanhemmuuteen?

Vaikka olin, kuinka päättänyt, että toimin täysin eri tavalla kuin aiempi sukupolvi, se ei mennyt ihan niin. 

Ensi- ja turvakotien liiton vauvaperhetyön asiantuntija Jonna Lehikoinen kertoo, että muun muassa väsymys, yksinäisyys, kivut ja stressi voivat haastaa vanhemman säätelykykyä, jolloin omat kiintymyssuhdemallit ja haitalliset toimintamallit aktivoituvat.

Liiton väkivaltatyön asiantuntija Niina Remsu puolestaan kertoo, että jos vanhemmalla on omia lapsuuden aikaisia kokemuksia kaltoinkohtelusta ja laiminlyönnistä, hänen voi olla vaikea vastaanottaa lapsen kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta tai kiukkua, ja sen seurauksena vanhemman omat kielteiset tunteet saattavat päästä hallitsemaan eikä hän pysty olemaan turvallisesti saatavilla lapselleen. Vihainen nainen -kirjan mukaan 40 prosenttia niistä vanhemmista, jotka on itse lapsena kokeneet väkivaltaa kaltoinkohtelevat myöhemmin omia lapsiaan.

Taustani ja synnytystraumani takia minussa laukesi herkästi taistele-pakene-reaktio. Silloin lapselle saattaa esimerkiksi huutaa, joka aiheuttaa häpeää ja syyllisyyttä. Juuri tätähän minä en halunnut!

Lapsi myös kutitteli niitä kohtia minussa, jotka olivat jääneet täyttymättä. Koin epäreiluutta siitä, että hän ilmaisee minua kohtaan vihaa. Enhän minäkään ollut saanut tehdä niin? Miksi sinä saat?

Mutta terve aggressio on tärkeä myös vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa. Kun osaan ilmaista sitä terveellä tavalla, osoitan lapselleni, missä minun rajani kulkevat ja hän saa mahdollisuuden oppia omistaan. Hän myös ymmärtää, että viha on sallittu tunne, jota me kaikki koemme. Hän oppii tunnistamaan ja ilmaisemaan sitä. Aggressio on tärkeää lapsen kehitykselle, kun hän oppii sen voiman avulla omista rajoistaan, tarpeistaan ja irtautumisestaan. Eihän muuten olisi tahto- tai murrosikää.

Mitkä ovat vihan riskipaikat?

Siirtymät

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun meillä on ollut kiire lähteä, lapsi on venkoillut vastaan ja olen yrittänyt pukea häntä, ja silmissäni on sumentunut. Olen heittänyt kengät eteisen nurkkaan ja ollut paniikki- ja raivokohtauksen rajamailla. Itken ahdistusta, pettymystä ja ihan vain puhdasta vihaa.

Nukutukset

Nukutuksissa koen olevani kaikkein eniten hukassa, nurkkaan ajettu, yksin. Lapsi oli alusta asti huono nukkumaan. Minun oli vaikea sietää lapsen itkua nukutuksen yhteydessä. Se sai minussa aikaan paitsi hätää mutta myös epätoivosta kumpuavaa vihaa. Nuku nyt! 

Tahtoikäisen kanssa nuppi menee jumiin temppuilusta ja pitkistä nukutuksista. Myös omat odotukseni ja lapseni tarpeet ovat ristiriidassa, ja se aiheuttaa turhautumista. Oma aika jää olemattomiin.

Ruokailut

En tiedä epäkiitollisempaa hommaa kuin se, kun valmistan lapselle ruoan, laitan sen hänen eteensä ja joko hän ilmein ja elein, myöhemmin sanoin, ilmaisee, että hyi, en syö tai heittää lautasen lattialle. Katsoo minua ilkikurisesti, kun kiellän, ja tiputtaa sitten pastat maahan. Sekoilun aikana ahdistun siitä, miten lapsi voi pysyä hengissä kahdella leivänmurulla. Samalla minun tekisi mieli itkien huutaa hänelle, että miksi kidutat minua näin. 

Lapsen voimakkaan tunnereaktiot

Turvattoman on vaikea sietää hallitsematonta, eikä lasta voi hallita ja saada toimimaan oman itsensä jatkeena. Lapsi on minusta irrallinen ihminen, oma persoonansa, omine tarpeineen, tunteineen, toiveineen. Hänen käytöksessään tai tunnereaktiossaan ei ole välillä mielestäni mitään logiikkaa, ja se on kaikkein vaikeinta ja epäreiluinta. Tunteet ottaa henkilökohtaisina loukkauksina ja mielessään uhriutuu. Miksi teet minulle näin? Mitä minä olen sinulle tehnyt ansaitakseni tämän?

Miten katkaista ylisukupolviset mallit?

Itse vaille jääneiden vanhempien on vaikea antaa. Mutta se ei ole lopullinen tuomio. Tapahtuneita ei voi muuttaa, mutta niille antamiaan merkityksiä voi, kertovat psykoterapeutit Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen kirjassaan Vihainen nainen.

Ylisukupolvisuuden voi katkaista opettelemalla tunnistamaan omia tunteitaan ja tarpeitaan. Voi löytää myötätuntoa itseä, aiempia ja tulevia sukupolvia kohtaan. Kuten Pruuki ja Hiilamo sanovat, silloin kykenee ajattelemaan myös muiden hyvinvointia ja ottamaan vastuuta yhteisistä asioista. Voi antaa itsestään ilman, että valuu tyhjiin.

Voin kasvaa turvattomasta lapsesta turvalliseksi vanhemmaksi.

Nämä 5 keinoa auttavat vaikeissa tilanteissa:

Tunteiden tunnistaminen

Koska olin jo lapsuudessa katkaissut yhteyden tunteisiini, en vanhemmaksi tullessa tiennyt, miltä tunteet tuntuvat. Olin 30 vuotta älyllistänyt tunteita ja pitänyt niihin siten etäisyyttä. Opettelin tunteiden tunnistamista yhtä aikaa lapseni kanssa (kiitos Fanni-kirjat!) ja psykoterapiassa. En ollut tiennyt, miltä esimerkiksi viha tai häpeä tuntuvat kehossa.

Kun lapsen kanssa tulee vaikea tilanne, yritän hetki hetkeltä seurata itsessäni viriäviä tunteita, kehon reaktioita ja ajatuksia. Useimmiten vihani taustalla on esimerkiksi pelkoa. Sanon mielessäni (tai ääneen lapselle), että nyt huomaan, että alan hermostua. Tunteen sanoittaminen rauhoittaa jo itsessään ja opettaa meille molemmille niiden tunnistamista.

Tunteiden säätely

Minulla oli ollut tunteiden ilmaisun suhteen kaksi vaihetta: joko ne tulivat ulos melko hallitsemattomina tai sitten nielin ne kokonaan. Nyt vihan noustessa yritän hengittää. Rentoutan jännittyneet leukaperät, lasken hartiat alas. 

Viha ei ole yhtä kuin vihainen käytös. Jos minulla tulee impulssi purkaa viha epäterveellä tavalla lapseeni, poistun hetkeksi paikalta tai pyydän puolisoani apuun. Menen laskemaan kymmeneen. Toivotan tunteen tervetulleeksi, istahdan sen kanssa hetkeksi alas ja teen kohtaamiselle tilaa.

Turvan tarjoaminen

Laitan käden rinnalleni ja sanon mahdollisimman myötätuntoisesti mielessäni, että ei ole mitään hätää, olet turvassa. Tunteeni ei ole väärä tai kielletty. Se saa olla. Samaa myötätuntoa annan lapselle. Tarjoan syliä ja rauhoitan. Sanon samat asiat kuin itselleni ja että rakastan sinua, olet tärkeä ja ihana noin. Anna tunteidesi vain tulla, äiti on tässä.

Mentalisaatio

Mentalisaatio tarkoittaa sitä, että pidämme mielen mielessämme. Vaikeassa tilanteessa yritän muistuttaa itselleni, että lapsi ei tee tätä tahallaan. Hän vasta harjoittelee tunteitaan. Hän voi olla voimakkaasta reaktiostaan hätääntynyt ja peloissaan. 

Hengitän sisään hänen vaikeaa tunnetta ja ulos myötätuntoa häntä kohtaan. Muistutan myös itseäni, että minun reaktioni ei kerro välttämättä nykyhetkestä, vaan voi kummuta joko jostain päivän aikana aiemmin sattuneesta tai kaukaa menneestä. En halua, että lapseni joutuu kohtaamaan tai kannattelemaan hänelle kuulumattomia aikuisen tunteita. Minun vastuullani on kannatella meitä molempia ja tarvittaessa pyytää apua.

Tilanteiden käsittely lapsen kanssa

Jos räjähdän lapselle ja huudan tai käyttäydyn muuten ikävällä tavalla, puran sen heti lapsen kanssa. Olen tehnyt tätä vauvasta saakka psykoterapeuttini ohjeistuksesta. Kerron, mistä tunnereaktioni johtui ja pyydän anteeksi. 

Syyllisyys ja epäonnistunut olo nousee väistämättä pintaan. Ja toki niin kuuluukin nousta. Mutta se, että menetin hermoni, ei tarkoita, että olisin täysin kelvoton vanhempi. Olen inhimillinen ihminen.

Minulla on ollut muutama ylilyönti. Olen puristanut käsivarsista liian kovaa. Olen laittanut lapsen sänkyyn liian voimakkaasti. Silloin olen kertonut tapahtuneesta puolisolleni, ystävälleni ja psykoterapeutille. En halua hautoa niitä vain omassa mielessäni niin itseni kuin lapseni takia.

Mistä saa apua?

Älä jää tunteidesi ja ajatustesi kanssa yksin. Apua kannattaa pyytää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mutta koskaan se ei ole liian myöhäistä. Ethän anna häpeän eristää sinua <3

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa apua väkivallattomuuteen ja tukea turvalliseen vanhemmuuteen. Voit hakea heiltä matalalla kynnyksellä ja luottamuksellisesti apua, jos olet huolestunut omasta käytöksestäsi, pelkäät käyttäväsi väkivaltaa tai olet käyttänyt sitä.

1. Apua väkivaltaan -chat palvelee arkipäivisin klo 12–18.
2. Avopalveluissa on tarjolla palveluita muun muassa väkivaltaa käyttäneille tai sen käyttöä pelkääville. Löydät täältä listauksen Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten tarjoamista avopalveluista.
3. Nettiturvakoti.fistä löydät kattavasti tietoa muun muassa auttavista tahoista, väkivallan muodoista ja kuinka väkivallan voi tunnistaa. 
4. Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut lapsiasi? Täältä löydät apua väkivaltaa käyttäneille.

Postauksen asiantuntijoina Ensi- ja turvakotien liiton väkivaltatyön asiantuntijat Niina Remsu ja Jaana Autto.

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Leimahduksen jälkeen tuli arvaamaton, pidättelemätön raivo. Yleensä se purkautui tavaroihin. Kuului korkea pamahdus, ja välioven lasi helähti pieninä siruina lattialle. Sitten tuli kaikkein pelottavin vaihe: Hän alkoi pakata kassiaan, jonka päälle lysähdin ja anelin jäämään. “Älä tee sitä, älä tapa itseäsi, älä jätä minua yksin”, uikutin. Hän veti kassinsa ovelle minun yhä roikkuessa siinä. Hetkessä hän oli poissa.

Aamuun mennessä hän tuli takaisin kotiin. Kassin sijaan roikuin hänessä ja olin kiitollinen, että hän ei ollut taaskaan toteuttanut uhkaustaan. Silmät olivat jälleen hänen. Sellaiset lempeän rakastavat. Nyt hän oli se, joka aneli anteeksiantoa. Joka kerta hän lupasi, että tämä oli viimeinen kerta. Sanoi haluavansa muuttua. Ja minä halusin uskoa. Rakkaus ja toivo olivat tulleet käväisemään pelon paikalla.

Henkinen väkivalta alkaa vähitellen

En tuolloin tiennyt, mitä henkinen väkivalta on. Tiesin vain, että minua pelotti olla kotona. Minulla oli jatkuvasti tuntosarvet pystyssä, joilla yritin tunnustella ilmaa – oliko syytä pelkoon vai ei?

Nyt, yli 10 vuotta myöhemmin, ymmärrän, että juuri tuo painostava ilmapiiri oli selkein merkki henkisestä väkivallasta. Kuten Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntija Tuulia Kovanen tiivistää: sellainen teko tai toiminta, joka aiheuttaa pelkoa tai ahdistusta kokijassa, on usein väkivaltaa.

On tyypillistä, että henkinen väkivalta alkaa vaivihkaa. Siksi sitä on niin vaikea tunnistaa. Näin se oli minunkin parisuhteessa. Kerron kokemuksistani, koska toivon sen auttavan tunnistamaan, että ehkä sinäkin koet väkivaltaa. Halusin tehdä tämän yhteistyössä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa, jotta osaan ohjata sinut tai läheisesi avun piiriin.

Puolisoni oli aluksi maailman hurmaavin. Kukaan ei ollut koskaan huomioinut minua niin paljon. Hukuttanut rakkauteen. Näkyväksi tulemista janoava, epävarma ja kelpaamattomuutta sisällään kantava parikymppinen on helppo sokaista.

Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntijan Riina Karjalaisen mukaan joskus tekijä selittää väkivaltaa sillä, että hän vain välittää niin paljon, että haluaa tietää, missä toinen liikkuu tai haluaa siksi viettää kaiken ajan toisen kanssa. Varsinkin suhteen alussa tällainen käytös voi tuntua jopa imartelevalta. Niin minäkin koin. Voinko olla todella niin ihana, että olen toiselle koko elämä?  

Hyvin intensiivisen alun jälkeen aika nopeasti mieleeni hiipi kuitenkin ajatus, että kaikki ei taida olla hyvin. Valheellisiin kulisseihin alkoi tulla säröjä. En kuitenkaan kyennyt enää tekemään mitään. Olin jo koukussa.

Henkinen väkivalta murentaa itsetuntoa huomaamatta. Salakavalasti sitä on täysin nujerrettu. Aina tilanteet kääntyivät niin, että minä koin syyllisyyttä. Kun on aikansa kuunnellut vähättelyä, mitätöintiä ja valheita, alkaa itse uskotella todella vakuuttavasti itselleen, että eihän se nyt ollut niin vakavaa. Sinä vain kuvittelit, ylireagoit tai ymmärsit väärin. Taisit kuitenkin hieman provosoida? Eihän se nyt muuten olisi. 

Karjalaisen mukaan väkivallan tekijät ovatkin hyviä syyllistämään ja manipuloimaan. Aloin myös uskoa, että en pärjäisi ilman häntä tai hän ilman minua. Ajattelin, että minun tehtäväni on pelastaa hänet. En nähnyt ulospääsyä.

Usein väkivallan tekijä voi olla myös ulkopuolisten mielestä hurmaava. Se saa todellisuuden horjumaan ja sitä kyseenalaistaa oman uskottavuutensa. Kun kukaan muu ei näe, mitä kotona tapahtuu, onko se edes totta? Myös käsitys normaalista muuttuu. Väkivallasta tulee normaalia.

Mitä henkinen väkivalta on?

Henkinen väkivalta voi olla muun muassa arvostelua, nimittelyä, halveksuntaa, mitätöintiä, vähättelyä, alistamista, kontrollointia ja eristämistä, voimakasta mustasukkaisuutta, tavaroiden hajottamista, kotieläinten vahingoittamista, uhkailua esimerkiksi itsemurhalla tai fyysisellä väkivallalla, mykkäkoulua, asioiden hoitamisen laiminlyöntiä eli tekijä jättää auttamatta tai vaikka hakematta lääkkeitä, jos toinen ei pysty.

Minä olen ollut kahdessa parisuhteessa, joissa molemmissa oli henkisen väkivallan lisäksi fyysistä väkivaltaa. Onkin tyypillistä, että lähisuhdeväkivallassa ilmenee monia muotoja, ja henkinen väkivalta jää niiden alle piiloon.

Lisää tietoa väkivallan muodoista löydät täältä.

Henkistä väkivaltaa voi olla vaikea tunnistaa myös yhteiskunnallisten syiden vuoksi: se ei ole Suomessa rikos. Syytä olisi jo siksi, että Valtioneuvoston julkaiseman tutkimuksen mukaan henkisen parisuhdeväkivallan suorat lisäkustannukset terveydenhuollolle on 860 miljoonaa euroa vuodessa. Fyysisen väkivallan puolestaan 150 miljoonaa euroa.

En ole kokemukseni kanssa yksin, sillä Suomi on naiselle pelottava maa. Valtioneuvoston julkaiseman tutkimuksen mukaan joka toinen suomalainen nainen on jossain elämänsä vaiheessa kokenut parisuhdeväkivaltaa. Lukuisat tilastot ja tutkimukset vahvistavat sitä, että väkivallan uhriksi joutuu useimmiten nainen. Kaikkein karmaisevin tieto on, että parisuhteessa olleista 16-17-vuotiaista tytöistä 45 % on kokenut parisuhdeväkivaltaa. Mistä tämä kaikki johtuu? Miksi väkivalta on Suomessa näin yleistä?

Mistä henkinen väkivalta voi johtua?

Minun henkilökohtaiselle toipumisprosessille on ollut tärkeää ymmärtää, mistä väkivaltainen käytös voi johtua. Tällöin on ollut helpompi päästää irti syyllisyydestä ja ajatuksesta, että minussa olisi jotain vikaa. En tehnyt mitään ansaitakseni väkivaltaa, vaan syy on tekijässä. Toisaalta meidän on tärkeää yhteiskunnallisesti ymmärtää, miksi Suomi on niin väkivaltainen maa, jotta tilannetta voidaan muuttaa.

Ensi- ja turvakotien liiton Karjalainen kertoo, että väkivaltaisen käytöksen juurisyitä voivat olla esimerkiksi omat lapsuuden kokemukset ja koettu ylisukupolvinen väkivalta, kyvyttömyys ja keinottomuus puhua omista tunteista ja ilmaista niitä sekä häpeä ja kelpaamattomuuden kokemus. Osalla tekijöistä on halu käyttää valtaa ja kontrolloida toista tavalla tai toisella. Päihteiden käyttö ei ole syy, mutta se laskee kynnystä käyttää väkivaltaa ja riitatilanteet voivat kärjistyä.

Se, miksi minä olen päätynyt väkivaltaisiin parisuhteisiin, selittyy samoilla syillä. Olen kasvanut väkivallan ja epävakauden keskellä ja oppinut, että väkivallan käyttö on hyväksyttyä. Väkivallan aiheuttamasta turvattomuudesta on tullut tuttua, ja tutusta turvallista. 

Turvattomuus on turhan tuttua liian monelle meistä. Väestötutkimuksen mukaan 16–74-vuotiaista suomalaisista lapsuusajan lähisuhdeväkivaltaa 65 prosenttia.

Karjalainen kertoo, että Ensi- ja turvakotien liiton kyselyn mukaan, lapsina väkivaltaa kokeneet naiset ovat kuvailleet lapsuuttaan niin, että väkivallan myötä oma elintila kaventui. Piti olla näkymätön.

Tunnistan tämän täysin. Katseen alla olo on pelottavaa, jopa vaarallista, joten turvallisinta on olla näkymätön. Niellä omat tunteet ja tarpeet ja mukautua aistittuun ilmapiiriin. Niin voi ehkä pysyä turvassa. Tämä opittu malli seuraa sitten myöhempiin ihmissuhteisiin.

Mitä henkinen väkivalta aiheuttaa?

Tässä jutussa kuvailemani suhde päättyi lopulta puolisoni itsemurhaan. Viimeisenä tekonaan hän syytti minua itsemurhastaan. Kokemus oli äärimmäisen traumaattinen ja suisti elämäni raiteiltaan. Sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöihin. Teosta on aikaa yli 10 vuotta, mutta korjaan jälkiä osin yhä edelleen, ja siksi en ole täysin tunnistanut väkivallan seurauksia kuin vasta hiljattain.

Väkivallalla on koko elämään vaikuttavia seurauksia. Se jättää jälkensä niin kehoon kuin mieleen. Minussa se vahvisti lapsuudessa koettua turvattomuutta ja häpeää. En uskaltanut luottaa ihmisiin. Uskoin, että kaikki kohtelevat lopulta kaltoin. Enkä kehdannut juurikaan puhua kokemastani. Pakenin kokemaani ja tunteitani paitsi työhön myös päihteisiin ja irtosuhteisiin.

Omanarvontuntoni oli olematon. Minusta oli tullut pelokas, arka ihmisraunio. Yhteys omiin tunteisiin, tarpeisiin ja tahtoon oli hukkunut.

Totuin siihen, että kehoni on jatkuvasti ylivireä, kuin valppaana vaaralle. Kärsin muun muassa univaikeuksista, jatkuvista päänsäryistä ja vatsavaivoista. Minuun kohdistunut aggressio ja oma, padottu aggressio, jota en ollut koskaan uskaltanut ilmaista, kääntyi sisäänpäin itsetuhoisuutena. Ylisuoritin ja kontrolloin elämääni. Mitä tiukemmin langat olivat käsissäni ja pystyin ennakoimaan huomista, sitä turvallisemmaksi oloni koin. 

Olen oppinut vasta nyt, 33-vuotiaana, miltä aito turvallisuus oikeasti tuntuu kehossa ja mitä se tarkoittaa elämässä. Mitä kaikkea se mahdollistaa ja miten paljon se vaikuttaa minuun. Aiemmin olen taistellut turvallisuutta vastaan. Se on ollut tuntematonta eli pelottavaa. Kun tapasin 10 vuotta sitten nykyisen puolisoni ja lapseni isän, työnsin häntä väkisin pois. Yritin provosoida lyömään. Olin varma, että se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin enkä halunnut joutua odottamaan. Kun sitä ei tapahtunut eikä edes uhkaavaa tunnetta tullut, olin ihmeissäni. Voiko ihmissuhde olla myös tällainen? Hän on ihminen, joka on näyttänyt minulle turvan.

Nyt vaalin turvallisuutta niin itsessäni kuin perheessäni. Koen, että se on kaikkein tärkein asia, jonka voin lapselleni antaa. Turva sisältää kaiken: rakkauden, lohdun, lämmön, yhteenkuulumisen – ja kaikkein tärkeimmät tarpeet eli näkyväksi, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemuksen.

Koen, että olen kasvanut turvattomasta lapsesta turvalliseksi vanhemmaksi.

Miten henkisestä väkivallasta voi toipua?

Väkivallasta ei toivu hetkessä. Minä en ole toipunut vieläkään. Mutta sille tielle kannattaa lähteä.

Itse ajattelen, että toipuminen jakautuu kahteen osa-alueeseen: sisäiseen ja ulkoiseen. Sisäisesti kaikkein tärkeintä minulle on ollut oman aggression löytäminen ja omien rajojen asettaminen ja niissä pysyminen, sisäisen turvallisuuden löytäminen, itsetunnon ja -tuntemuksen vahvistaminen, itsemyötätunnon harjoittelu ja häpeän purkaminen. Aloin selvittää, kuka oikeastaan olen, jos en pelkää?

Ulkoisesti kaikkein tärkeintä ovat olleet korjaavat ihmissuhteet: terapeutti on ollut korvaamaton rinnallakulkija tällä matkalla. Nykyinen, elämäni ensimmäinen turvallinen parisuhde. Ystävät, joiden kanssa uskallan olla haavoittuvainen. Lapseni, joka on motivoinut minua pysäyttämään ylisukupolvisen taakan ja opettanut minulle, kuinka puhdasta rakkautta maailmassa voikaan olla. Hänen avulla olen myös voinut tarjota itselleni hoivaavaa vanhemmuutta.

Ensi- ja turvakotien liiton vuonna 2019 teettämän kyselyn mukaan väkivaltaa kokeneita on auttanut toipumisessa noiden minun mainitsemieni asioiden lisäksi omien arvojen nimeäminen ja niihin kiinnittyminen, omien unelmien vaaliminen, vertaistuki, luonto, merkityksellinen työ ja liikunta.

Muista, että koskaan ei ole liian myöhäistä hakea apua. Sinulla on oikeus turvalliseen elämään.

Mistä apua?

1. Jos tarvitset apua juuri nyt, soita yleiseen hätänumeroon 112!
2. Turvakoti: Kriisitilanteessa kannattaa hakeutua turvakotiin. Sinua lähinnä olevan turvakodin tiedot löydät täältä.
3. Avopalvelut: Jos kyseessä ei ole akuutti hätä, saat apua väkivaltatyön avopalveluista. Niihin voi hakeutua myös turvakotijakson jälkeen ja vaikka väkivallan kokemisesta olisi jo vuosia. Löydät täältä listauksen Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten tarjoamista avopalveluista.
4. Nettiturvakoti.fistä löydät kattavasti tietoa muun muassa auttavista tahoista, väkivallan muodoista ja kuinka väkivallan voi tunnistaa. Täältä löydät lisää tietoa väkivallan kokeneille.
5. Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut puolisoasi, lapsiasi tai muita läheisiäsi? Täältä löydät apua väkivaltaa käyttäneille.

Blogipostausta varten on haastateltu Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntijoita Tuulia Kovasta sekä Riina Karjalaista.

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Lue kirjoittamiani lehtijuttuja aiheeseen liittyen:

”Ajattelin, että olen syyllinen mieheni itsemurhaan”

“Mieheni uhkaili itsemurhalla ja lopulta toteutti sen” – Mitä tehdä, jos läheinen uhkaa tappaa itsensä?

Masennuksen taustalla on yleensä 4 tyypillistä syytä – montako tunnistat?

Olen onnellinen lapsesta, mutta olo on myös epätodellinen, yksinäinen ja irrallinen. Lähipiiri antaa meille rauhan pesiä, ja se lisää ulkopuolisuuden tunnetta. Tuntuu, että kukaan ei voi ymmärtää minua tai antaa sellaista tukea, jota tarvitsen. 

Haluaisin puhua jonkun vertaisen kanssa synnytyksestä, identiteettikriisistä, epävarmuudesta ja riittämättömyydestä vauvan kanssa ja muista vanhemmuuden myötä heränneistä vaikeista tunteista, kuivasta alapäästä, muuttuneesta kehosta, tunnekylmyydestä kumppaniani kohtaan, mutta olen huolissani siitä, että pelottelen muita. Tai että olisin heidän silmissä outo. Mietin, saako näistä asioista edes puhua? Kokeeko kukaan muu samaa kuin minä?

Kun kotiuduimme synnytyssairaalasta, olin epävarma, miten pärjäisin vastasyntyneen kanssa.

Miten vauva-ajan yksinäisyys näkyi?

Tulin äidiksi helteisenä heinäkuun päivänä reilu kaksi vuotta sitten. Synnytykseni oli pitkä ja päättyi hengenvaarallisiin ja harvinaisiin komplikaatioihin. Fyysinen toipuminen vei kauan, henkinen vielä pidempään. Sairastuin traumaperäiseen stressihäiriöön (PTSD), jonka vuoksi koin muun muassa kovaa ahdistusta, vireystilojen voimakkaita vaihteluita ja tapahtuman uudelleenkokemista. PTSD vaikutti vuorovaikutussuhteen kehittymiseen vauvaan, etäännytti kumppanista ja heikensi merkittävästi elämänlaatua.

Psyykkiset haasteet ja uusi elämäntilanne saivat minut käpertymään itseeni ja kotiini. Olin niin epävarma itsestäni vanhempana enkä luottanut siihen, että pärjäisin hauraan, uuden elämän kanssa, etten uskaltanut mennä vauvan kanssa edes lähikauppaan. Kaupungille lähteminen tai bussiin nouseminen ei tullut kuulonkaan.

Ensimmäinen julki-imetys, jota jännitin hurjasti. Olo oli niin paljas.

Olen oppinut lapsena selviytymisstrategian, jonka tiedän olevan aika yleistä: vaativuuden ja ankaruuden. Vaativuus on näkynyt esimerkiksi tarpeena hallita ja kontrolloida itseäni ja tilanteita, ja se on tuonut minulle turvaa. Ennakoimattomuus on myrkkyä. Ja mitäpä muuta vauvan, erityisesti esikoisen, kanssa oleminen on kuin ennakoimattomuutta? Koska tilanteet ja niihin reagoiminen oli minulle uutta, en halunnut muiden silmäpareja tarkkailemaan ja mahdollisesti tuomitsemaan minua. Vaativuuden takia myös vertailin itseäni jatkuvasti muihin vanhempiin. Teenkö oikein vai väärin? Siksi en uskaltanut mennä vauvamuskariin tai perhekahvilaan. Vauvauintiin rohkaistuin menemään lopulta ystäväni kanssa, muuten en olisi mennyt.

Jännitin kaikkein pahimpana aikana jopa lähimpien ystävieni tapaamista niin, että kädet tärisivät ja ääni takelteli. Kerran olin kahden äitikaverini kanssa lounaalla ja koin äkisti niin voimakasta ulkopuolisuutta, että aloin saada paniikkioireilua. Näin heidät itsevarmoina ja rentoina äiteinä ja itseni hysteerisenä rauniona. Minun oli pakko pakata lapsi ripeästi vaunuihin ja rynnätä ulos kahvilasta, koska muuten olisin räjähtänyt itkemään. 

Mitä sitten, joku voi ajatella. Mutta kammosin niin paljon todellisten tunteideni näyttämistä ja mahdollista pettymystä siitä, että minua ei ymmärrettäisi.

Ikuistin hetken, kun olimme lähdössä ensimmäistä kertaa kaupungille kahdestaan.

Ensimmäisiä kertoja kun olin uskaltautunut vauvan kanssa kaupungille ystävää tapaamaan.

Kun yhteys pelottaa

Elämänkokemuksistani johtuen olen pelännyt koko ikäni hylätyksi tulemista, minkä takia yhteyden muodostaminen on vaikeaa. On helpompi olla yrittämättä kuin näyttää todellinen itsensä ja asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan. Mitä jos he eivät tykkää minusta? Olen hävennyt itseäni ja pelännyt tulevani nolatuksi. Tämä on johtanut emotionaaliseen yksinäisyyteen ihmisten seurassa. On tuntunut, että yhteistä tarttumapintaa ei välttämättä ole. 

Vauva-ajan yksinäisyys nosti pintaan joukon muita tunteita, jotka olivat kaikki kietoutuneita toisiinsa: häpeää, surua, pelkoa, vihaa, katkeruutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja turvattomuutta. Mitä yksinäisempi olin, sitä enemmän kannoin sisälläni häpeää. Mitä enemmän koin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä vanhempana, sitä käpertyneempi olin. Saatoin ärsyyntyä ihmisiin ja olla kateellinen huolettoman iloiselta vaikuttavista lattemammaporukoista.

Tämä kuva on päivältä, kun puolisoni palasi isyysvapaan jälkeen töihin. Koin oloni turvattomaksi.

En ole tuntemusteni kanssa yksin, vaikka siltä se tuolloin vauva-aikana tuntui. Kun tätä postausta varten kysyin Instagramissa, kuinka moni on kokenut yksinäisyyttä vauva-aikana, yli 90 prosenttia vastasi kokeneensa. Vastaajia oli satoja.

Tein myös vuosi sitten Instagramissa kyselyn vanhemmille odotus- ja vauva-ajan ahdistuksesta, josta pidin myöhemmin puheenvuoron Ensi- ja turvakotien liiton ja Perinataalimielenterveys ry:n järjestämässä webinaarissa. Kyselyyn vastasi satoja vanhempia ja vastauksissa korostui se, että en ollut ainoa kotiinsa lukittautunut. Moni koki sosiaaliset tilanteet stressaavina, joten oli helpompi jäädä yksin tuttuun ympäristöön.

Mistä yksinäisyys johtuu?

Eristäytyminen aiheuttaa väistämättä yksinäisyyttä. Yksinäisyys on kylmäävä, mutta tärkeä tunne, jolla on viesti. Se kertoo, että laumaan kuuluminen on lajillemme elinehto. Ilman muita emme selviä.

Yksinäisyyden kokemuksen juurisyinä voi olla hankalia elämänkokemuksia, kuten koulukiusaamista tai lapsuuden kaltoinkohtelua. Myös mielenterveyden ongelmat, kuten masennus, voi aiheuttaa yksinäisyyttä.

PTSD ja kova kuormitus laukaisi enemmän paniikkikohtauksia kuin koskaan aiemmin. Silloin ahdistus tuntui niin tuskaiselta, että pelkäsin sen kuristavan minusta hengen.

Olin vauvavuoden hyvin takertunut vauvaan. Yksi kamalimpia öitä oli, kun vauva siirrettiin omaan huoneeseen. Katsoin vieressäni olevaa tyhjää sivuvaunusänkyä. Tuntui kuin minusta olisi revitty raaja irti. Uskoin, että kukaan ei voi ymmärtää tunnettani.

Mutta kokemusta voi aiheuttaa muutkin syyt, kuten kulttuurimme yksin pärjäämisen eetos ja turvaverkkojen puute. Isovanhemmat ehkä asuvat toisella paikkakunnalla tai välit heihin saattavat olla haastavat. Entinen sosiaalinen ympäristö, joka on koostunut esimerkiksi työkavereista, kaventuu lapsen syntymän myötä. Lähipiiristä ei välttämättä löydy samassa elämäntilanteessa olevia. 

Näin se oli meilläkin alkuun. Arjessamme ei ollut muita lapsellisia. Muistan, kuinka puolisoni vauvavuoden alussa kertoikin murheellisena, että hänellä ei ole ketään, kenelle puhua, joka olisi samassa tilanteessa kuin hän. Yhteistä jaettavaa ja aikaa ystävien kanssa olikin entistä vähemmän. 

Myös parisuhteemme muuttui vauvan synnyttyä, kun dynamiikka ja roolit muuttuivat. Kokemuksemme poikkesivat toisistaan, ja muutosten ja kuormituksen takia riidat syttyivät herkemmin. Etäännyin puolisostani ja yhteytemme rakoili. Väliimme tuli kateutta ja katkeruutta. Minä olin katkera, siitä miten vähällä mieheni oli selvinnyt ja kuinka hän pystyi jatkamaan töissä käymistä ja elämää kodin ulkopuolella.

Yksinäisimpiä olivat yöt, kun tuntui, että koko muu maailma nukkuu ja minä valvon vauvan kanssa.

Mitä yksinäisyydelle voi tehdä?

Yksikin ystävä riittää, jotta saa kokemuksen turvallisesta yhteydestä. Vauvavuonna löysimme vanhan ystäväni kanssa toisemme uudelleen. Hän tuli äidiksi hieman minun jälkeeni ja vaikka kokemuksemme olivat erilaiset, hänen myötätunto ja lämpö auttoivat minua avautumaan. Hänen kanssaan koin, etten ollut yksin. Jaoimme kipeät tunteet, mutta myös nauroimme lasten hassutuksille. Hän oli se, joka rohkaisi minut vauvauintiin. Ennen ensimmäistä kertaa hän selosti minulle pyytämättä yksityiskohtaisesti, mitä minun pitää tehdä vauvauintiin tullessani ja mistä löydän mitäkin. Niin uusi paikka ja tilanne eivät tuntuneet enää yhtään niin pelottavilta. Hän aisti tarpeeni. Olen hänestä ikuisesti kiitollinen. 

Ymmärsin myös, että tarvitsen synnytyksen käsittelyyn vertaistukea. Terapeuttini löysi minulle äidin, joka oli kokenut myös traumaattisen synnytyksen. Hän on ollut ainoa ihminen, jonka olen kokenut todella ymmärtäneen synnytyksen aiheuttaneita tunteita.

Vertaisten ohella ammattiapu on ollut äärimmäisen tärkeää. EMDR-silmänliiketerapia auttoi ymmärtämään, että juuri yksin jäämisen kokemus yhdistää vaikeita elämänkokemuksiani ja on aiheuttanut turvattomuutta. Terapiassa ymmärsin, että käpertyminen on suojamekanismi, jonka pystyn halutessani tietoisesti muuttamaan. TRE eli trauma- ja stressinpurkuliikkeet ovat opettaneet, että voin olla itseäni kohtaan myötätuntoinen ja siten turvassa yhteydessä.

Kun vauva nukahti syliini, ei ollut kiire mihinkään. Se oli hoivaavaa myös minulle, koska tällöin tunsin kaikkein voimakkainta yhteyttä häneen. Kun on tarpeeksi kauan lähekkäin, iho vasten ihoa, ei enää erota, mihin oma ääriviiva päättyy ja mistä toisen alkaa. Sulaudumme yhteen.

Itsemyötätunto lääkkeeksi yksinäisyyteen

Myös Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntijat antavat itsemyötätunnon lääkkeeksi yksinäisyyteen. Itsemyötätunnon vahvistaminen auttaa suhtautumaan realistisesti siihen, että ihmisten kanssa ollessa kaikki ei ole itsestä kiinni. Voimme vastata vain omasta käytöksestämme ja suhtautumisestamme. 

Olen tänä syksynä huomannut sen, miten itsemyötätunnon lisääntyessä odotukset ja vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat vähentyneet. Uskallan jo hieman paremmin olla sosiaalisissa tilanteissa juuri sellainen kuin sillä hetkellä olen. Jos minua on jännittänyt, olen voinut tarjota itselleni lämpöä ja turvaa. Rohkaista, että se menee hyvin. Ja vaikka mokaisi, ei ole mitään hätää. 

Jos haluat tutustua itsemyötätuntoon, ota lukuun esimerkiksi Ronnie Grandellin tai Kristin Neffin Itsemyötätunto-teos.

Alan hiljalleen löytää paikkani muiden vanhempien rinnalla. Edelleen minun on vaikea mennä leikkipuistoon, jos siellä on muita vanhempia. Mutta ei se haittaa. Etenen omalla tahdillani ja tavallani. Ja se on ihan OK.

Vauvavuoden lopulla aloin löytää tavan olla äiti ja epävarmuus oli hälvennyt. Oli niin paljon helpompi hengittää.

Mistä apua yksinäisyyteen?

Omista tuntemuksista on tärkeä puhua ääneen ja se voi olla alkuun helpompaa jonkun ulkopuolisen kanssa.

Ensi- ja turvakotien liiton palvelut voivat tuoda sinulle turvaa ja kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulosta ja auttaa murtamaan yksinäisyyttä.

Vauvaperhe.fi-sivustolta löydät monipuolisesti tietoa vauvaperheen arkeen ja elämään sekä palveluita, joissa voit puhua yksinäisyyden kokemuksista ja tavata samassa elämäntilanteessa olevia vanhempia.

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa muun muassa seuraavia palveluita, joista sinulle voisi olla apua:

1. Vauvaperhe-chatissa voit keskustella ammattilaisen kanssa luottamuksellisesti ja saada ohjausta oman paikkakuntasi vauvaperheille suunnattuihin palveluihin. Chat on auki arkisin klo 12-18 ja lauantaisin klo 14-17. Löydät sen osoitteesta vauvaperhe.fi. 
2. Jos väsymys ja matala mieliala pitää sinua otteessaan ja/tai vauva ei nuku, liiton Baby blues -työntekijä voi auttaa esimerkiksi katkaisemaan unettomuuden kierteen tai tuoda helpotusta vauvan itkuisuuteen. Voit puhua työntekijän kanssa puhelimitse tai tavata kasvotusten. Palvelu on maksutonta ja yhteyttä voi ottaa nimettömänä.
3. Vauvaperheiden kohtaamispaikassa vanhemmat tapaavat muita vauvaa odottavia ja pikkulasten vanhempia. Kohtaamispaikka mahdollistaa pienen hengähdystauon arjessa ja muiden vanhempien kanssa kokemusten vaihdon. Toiminta sisältää yhdessäoloa, keskustelua perhearjesta ja vanhemmuudesta sekä lasten leikkiä. Muodoltaan vaihteleva toiminta on ammattilaisen ohjaamaa ja se on perheille maksutonta.
4. Päiväryhmissä perheet saavat vertaistukea ja ammattiapua pienryhmissä. Ryhmään osallistuu kerralla noin viisi perhettä vauvoineen. Ryhmä kokoontuu puolen vuoden ajan, 2-3 päivänä viikossa. Päiväryhmässä harjoitellaan yhdessä ammattilaisen tukemana vauvan hoitoa, säännöllistä vuorokausirytmiä ja kasvetaan vanhemmiksi kunkin perheet vahvuudet huomioiden. Pienryhmä on turvallinen ja tuttu paikka puhua vaikeistakin asioista ja saada ammattiavun lisäksi vertaistukea toisilta vanhemmilta.
5. Edellisten palveluiden lisäksi Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhteisöissä on perheille tarjolla ammatillisesti ohjattua ryhmätoimintaa, kuten Vauvapysäkki, Hoivaa ja leiki -ryhmät sekä ICDP Kannustavan vuorovaikutuksen -ryhmä joko osana edellä mainittuja palveluja tai erillisinä ryhmätoimintoina. Tutustu palveluihin lisää vauvaperhe.fi-sivustolla.

Kun vauvavuosi päättyi, olo oli haikea. Se oli ollut elämäni raskain mutta samalla merkityksellisin vuosi. On ollut kuitenkin kutkuttavaa huomata, että taaperoaika on aivan uudella tavalla ihanaa, onnellista, merkityksellistä ja raskasta. Eikä ehkä enää niin yksinäistä.

Kaipaatko kaveria? Tutustu Ensi- ja turvakotien liiton kaverihakuun

Kaipaatko kaveria? Ensi- ja turvakotien liitto haluaa auttaa vanhempia löytämään kaverin, jonka kanssa voi jakaa intensiivisen vauva-arjen tuntemuksia. Kaverihaku on käynnissä liiton Instagram– ja Facebook-tilillä. Käy kirjoittamassa kommenttisi. Sinun ei tarvitse jäädä yksin. 

Vaikka siltä tuntuisi, emme tosiaan ole yksin tunteidemme kanssa. Sen osoittaa Instagram-tililläni julkaisemani video, jossa minä ja 21 vanhempaa kerromme, mitä me haluaisimme sanoa yksinäiselle vanhemmalle. Katso video täältä. 

Blogipostausta varten on haastateltu Ensi- ja turvakotien liiton vaativan vauvatyön tiimin asiantuntija Niina Neuvosta, erityisasiantuntija Tanja Henttosta sekä Stressistä säätelyyn -hankkeen hanketyöntekijä Satu Vesisenahoa Kokkolan ensi- ja turvakodista, hanketyöntekijä Jaana Laukkasta Lapin ensikodista ja projektipäällikkö Jonna Lehikoista.

Siinäpä alustus tälle tekstille, joka on muhinut mun mielessä kauan. Tai sen aihe: ikäkriisi.

Niin kauan, että mun mieli on ehtinyt muuttua aiheen suhteen. Tämä alkoi kriisistä ja kehittyi kesän aikana varmuudeksi.

Haluan kuitenkin rullata auki teille tämän koko kelan, koska uskon, etten ole kriisini kanssa yksin.

Palataan alkuun.

KEVÄT: Olen 30

Täytin 30 vuotta 17. huhtikuuta. Päivää aiemmin otimme kuvaaja Albert Romppasen kanssa synttärikuvat. Ne on musta ihanat. Teemana oli Beyoncé – mikäs muukaan. Voimakas, itsenäinen ja itsevarma nainen.

Mun olo ei kyllä ollut juurikaan mitään noista.

Olin yhtä aikaa kammonnut ja odottanut tätä virstanpylvästä. Viikko ennen merkkipäivää pidin isot juhlat. Niiden piti auttaa mua iloitsemaan uudesta kymmenestä.

Ja kyllä minä niistä juhlista nautinkin.

Oli myös ihan ok, kun se merkkipäivä sitten tulla tupsahti. Tuntui, että pahin ikäkriiseily olisi jo ehkä ohi. Mutta ei se sittenkään.

Viimeisen vuoden aikana on (taas) ollut isoja muutoksia. Moni läheiseni on kauan päivitellyt sitä, miten elämässäni sattuu ja tapahtuu. Joku joskus lukiossa tokaisi, että ”sun elämä on kuin Kaunareista”. Täytyy nyt sanoa, että nuoruuden Joensuussa ja Kuopiossa ei ehkä ihan samanlaisia juonenkäänteitä riittänyt kuin Losin muotipiireissä, mutta oli sitä tapahtumaa teinitytön elämään paljon.

No niin, sivuraiteita.

Vuoden aikana olen siis käynyt läpi yt:t, irtisanoutunut (tai no siis, sain potkut mutta henkisesti olen irtisanoutunut, koska olin vapaaehtoinen lähtijä) ja perustanut oman firman. Ne ovat olleet mulle isoja, raskaita prosesseja. Yrittäjyys oli iso unelmani ja vaikka kuinka ihanaa se onkin ollut, on se vaatinut myös veronsa.

Työelämän myllerryksessä tuntui, että kaikilla elämän osa-alueilla alkoi rätistä. Aloin kyseenalaistaa kaiken: parisuhteen, harrastukseni, asuinpaikkani – itseni. Identiteettini.

Samalla köysi kaulan ympärillä alkoi kiristyä. Hätäännyin.

Olen 30. Olen 30. Haluan perheen. Mutten vielä. Mutku mä oon JO 30.

Ajattelin aiemmin, että kun täytän 30 vuotta, olen ehtinyt nukkua homeisissa hostelleissa ja koluta maailmaa riittämiin. Olisin asettunut. Aikuinen nainen, jolla on perhe.

Keväällä kuitenkin tuntui, etten ole saanut imeä maailmaa läheskään niin paljon kuin haluaisin.

Ilmastokin ahdistaa niin matkailun kuin perheen perustamisen vinkkelistä. Lentomatkustamisen saastuttaminen puristaa rintaa ja toisaalta, laitanko vain omat tarpeeni maapallon edelle, jos hankin lapsen? Meitä on täällä jo nyt liikaa.

KESÄ: Entä jos en voi saada lapsia?

Enkä missään nimessä sano, että lapsia noin vaan hankintaan, kun se sopii kalenteriin. En todellakaan. Tässä asiassa suunnitelmallisuuden voi nakata rodeen.

Lähipiiristä löytyy monta esimerkkiä, kun se toivottu perheenlisäys ei vain ota onnistuakseen.

Ja löytyy minulta itseltänikin haasteita. Mulla on noin 60 prosentin mahdollisuus tulla raskaaksi. Näin arvioi gynekologi Iltalehteen kirjoittamassani jutussa kokemastani kohdunulkoisesta raskaudesta.

Koska tiedän, että minulla voi olla asian kanssa haasteita, minulla on mies ja riittävä toimeentulo, mitä oikein odotan? Voinko antaa itselleni anteeksi, että jos jahkailuni ja itsekkyyteni takia en onnistu tulemaan koskaan raskaaksi.

Miksi en ole ryhtynyt toimeen aiemmin?

Koska. Yksi iso syy itselleni on ollut terveyteni. Olen käynyt läpi masennuksen, ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriön, työuupumuksen ja kohdunulkoisen raskauden. Unettomuudesta kärsin edelleen.

Masentuneena äitiys ei tuntunut kovin hyvältä idealta. Oli hankala edes ajatella asiaa, koska se olisi vaatinut pohtimaan tulevaa enkä masentuneena nähnyt itselleni tulevaisuutta. Ja hyvä jos pystyin huolehtimaan itsestäni, miten olisin voinut huolehtia toisesta.

Lisäksi pelkäsin asettumista ja äitiyttä. Millainen äiti olisin? Millaista minun perhe-elämä olisi? Tämä kipupiste liittyy omaan lapsuuteeni ja käsittelen asiaa yhä.

Ja toinen syy on perinteinen elämäntilanne. Halusimme puolisoni kanssa ensin suorittaa opinnot loppuun ja hankkia työpaikat. Näin toimii moni muukin.

Helsingin Sanomien Perheviikko osoitti, etten ole puntarointini kanssa yksin. Hesari käsitteli näitä samoja mietteitä, ja kävi ilmi, että tämä tuntuu olevan yleinen nyky-kolmekymppisten ongelma.

Ylen mukaan 1970-luvun alussa puolet sai esikoisensa alle 23-vuotiaana. Nykyään suomalaisten ensisynnyttäjien keski-ikä on 28,6 vuotta. Perheen perustamista lykätään muun muassa kouluttautumisen ja uran takia. Naiset kouluttautuvat pidemmälle kuin 70-luvulla.

Epätasa-arvoista tämäkin, koska biologia on naisten kouluttautumisen kanssa eri mieltä. Olemme hedelmällisimpiä 20-25-vuotiaina, ja kolmekymppisenä hedelmällisyys kääntyy laskuun. Kävin Mehiläisen järjestämässä pressissä, jossa kerrottiin naisen hedelmällisyydestä muun muassa se, että 30-vuotiaana on 17 prosentin todennäköisyys tulla raskaaksi yhden kierron aikana.

Olen halunnut nauttia omasta elämästäni. Sinkkuudesta (onneksi en perustanut perhettä aiempien seurustelukumppanieni kanssa, huh), matkustaa, juhlia.

Halusin myös varmistua siitä, että me kaksi olisimme valmiita sitoutumaan toisiimme niin isolla asialla kuin lapsella.

Väestöliiton kyselytutkimuksen mukaan parisuhteen puuttuminen tai vääräksi koettu kumppani ovatkin keskeisiä syitä, miksi lasten hankkimista lykätään.

Lue täältä kaikki, mitä sinun pitää tietää hedelmällisyydestä.

Myös perhe-elämän raskaus mietityttää monia. Pohdin sitä itsekin: miten toipuva, osin rikkinäinen nuppini kestäisi lapsiperheen arjen? Jotenkin tuntuu, että sitä arjen raskautta aina painotetaan, ja ne onnen hetket jäävät taka-alalle.

Samaa sanoo Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen Ylen jutussa:

– Perhepuhe on monesti ongelmapuhetta. Harvemmin tuodaan esille esimerkiksi vauvaperheen onnea vaan puhe keskittyy arjen raskauteen. Toisaalta myös avioerokulttuuri on kasvanut. Monet nykyvanhemmista ovat itse eroperheistä, joten myös eron pelko on kasvanut.

Esimerkiksi terve.fin artikkelissa neuvotaan perheestä haaveilevaa nauttimaan olostaan, kun nyt vielä voi:

Tämä on viimeinen hetki nauttia itsestäsi. Ota kuuma kylpy ja hemmottele itseäsi. On mahdollista, että ihan lähiaikoina ei aika riitä nautiskelulle.

Vai että oikein viimeinen. Ihan alkaa tuosta lauseesta munasarjat hyrräämään innostuksesta.

Ja miksi meidän mieliämme muovataan ääripää-ajatteluun? Kuten tämän tekstin alustuksessa: olet joko rillutteleva parikymppinen tai vastuuntuntoinen äiti.

Joko tai. Kruunalla kotiin ja klaavalla Esson baariin. Miksi pitää valita? Miksi minä, Inka, katoaisin kokonaan äiti-roolin alle?

Epävarmuus

Vaikka yrittäjyys oli unelmani, on sillä – niin kuin kaikella – myös kääntöpuolensa. Se aiheuttaa tällaiselle turvallisuushakuiselle ihmiselle jatkuvaa epävarmuutta. Työni luonne on sellaista, että seuraavan kuun, saati seuraavan kvartaalin myyntiä ei voi täysin tietää. Asioita tapahtuu nopeasti.

Toisaalta nautin siitä, mutta nyt en olekaan vastuussa kuin itsestäni.

Mietin, miten voin olla yrittäjänä äitiyslomalla. Siinä ajassahan asiakkaat ovat löytäneet uudet tekijät.

Toiveenamme olisi myös ostaa oma asunto. Miten pankit myöntävät lainaa tuoreelle yrittäjälle?

Nämä pelot pyörivät yhtenä harmaana kelana mieleni sopukoissa. Sanotaan, että asioita, joita ei ole vielä tapahtunut, on turha pelätä tai stressata. Se on ihan totta, useimmiten ennakkopelot osoittautuvat turhiksi ja kaikki järjestyy. Mutta miten sen saa mahdutettua omaan päähän? Tiedän, mutten tiedosta.

SYKSY: Perhe on maailma

Terveydestäni selvisi loppukesästä muutama seikka, jotka vauhdittivat ajatusprosessiani. Kerron niistä teille muutaman viikon päästä lisää, kunhan olen itse prosessoinut asian.

Samoihin aikoihin pääsin kriisissäni ratkaiseville viimeisille metreille ennen maaliviivaa.

Päähäni iski hyvin kirkkaana ja vahvana (monelle varmasti itsestäänselvyys) se, että perhe menee aina maailmalla heilumisen ja ikuisen nuoruuden tavoittelun edelle.

Ja perhe on maailma.

Sen olen ystävieni ja heidän lastensa kautta nähnyt. Lapsen kautta kokee maailman uudella tavalla. Kliseisesti lapsen silmin.

Esimerkki. Me ollaan mun miehen kanssa haaveiltu matkasta Afrikkaan. Mun mies haluaisi asua Botswanassa ja mä lähtisin mukaan mieluusti. Aiemmin ajattelin, että tämä on asia, joka pitää toteuttaa ennen perhettä.

Kunnes mun mieleen tuli kohtaus, jossa olemme safarilla lastemme kanssa. Näen ilon ja innostuksen pienten silmissä. Ja koen sen ympäröivän maailman sata kertaa voimakkaammin.

***

Ja hei, Beyoncélla on kolme lasta. Ja hän on tän pallon kiistaton kuningatar. Joten.

via GIPHY

Onko teillä muilla ikäkriisiä? Ristiriitaisia toiveita, ajatuksia? Kipuja, murheita? Jaetaan niitä, pliis.

Onko siellä äitejä, jotka voivat jakaa viisaat sanansa? Olenko ihan hakoteillä? Miten olisi kannattanut valmistautua lasten saantiin? Mitä olisi kannattanut tehdä ennen perheen perustamista?

Lue myös:

Tällainen oli päiväni Beyoncéna – My 30th Bey-Day

Kaikki, mitä olet aina halunnut tietää hedelmällisyydestä

3 minuuttia päivässä ja parisuhde on pelastettu

12 tärkeintä asiaa parisuhteessa, jotka olen oppinut vasta nyt

8 arkista asiaa, joista parisuhteen onnellisuus rakentuu

Hymyilen takaisin samalla nieleskellen kurkkuun kipuavaa itkua. Nousen pyörän selkään ja tuuli pyyhkii kyyneleet kasvoiltani.

Sama tilanne on tapahtunut täysin samassa kohdassa kuukauden sisään kahdesti. Tosin minuun katsahtanut vanhus on ollut eri. Minun tunteeni samat. Pohjaton, syvältä repivä suru.

Nyt jälkimmäisellä kerralla, pyöräilessäni loppumatkan kotiin, uusi ajatus iskee tajuntaani. Se on lamauttava. Tajuan, etten näe häntä enää koskaan. Hän on oikeasti poissa.

Isoisäni kuoli helmikuussa. Kirjoitin tuolloin siitä, miten kallio jalkojeni alta pirstoitui palasiksi. Siltä se tuntuu edelleen. Olo on juureton. Hän oli minulle yksi läheisimmistä aikuisista. Se, jolta pyysin neuvoa. Nyt listallani on monta kysymystä, mutten saa niihin enää häneltä vastauksia.

Näinhän moni kuvailee suruaan menetettyään läheisensä. Olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä, mutta moni on myös tuntunut vähättelevän kokemustani. Tai jopa yllättyvän, että suren näin paljon isoisääni.

Isoisäni oli sairas ja saanut elää pitkän elämän. Kuolema on luonnollista ja olen helpottunut, ettei hänen tarvinnut kärsiä kauempaa. Mutta vaikka kuinka puhun sydämelleni järkeä, suru on murskaava.

Muutamat vanhemmat ihmiset ovat sanoneet, että tuolta se tuntuu, kun ei ole menettänyt läheisiään. Kun on nuori. On tehnyt mieli huutaa, että olenhan menettänyt. Mistä suruni vähättely johtuu? Eikö yhteiskunnassamme arvosteta enää samalla tavalla muita kuin ydinperheen välisiä suhteita? Vai olenko vain tosiaan nuori ja herkkä?

Ennen meitä oli kolme

Päästyäni kotiin puran pahaa mieltäni paiskoitumalla ja kiukkuilemalla puolisolleni. Kunnes lopulta pysähdän hetkeksi ja itku alkaa vavisuttaa kehoani. Mieheni sulkee minut syliinsä. Ikävä on niin kova, että se tuntuu puristavan sisuskaluni kouraansa.

Olen parin viikon päästä menossa ensimmäistä kertaa hänen hautajaistensa jälkeen isovanhempieni tai siis mummoni luokse. Jännittää. Näen hautakiven, johon on kirjailtu hänen nimensä. Istumme ensimmäistä kertaa mummoni kanssa kahdestaan ruokapöytään. Ennen meitä oli kolme.

Valmistaudun tulevaan karaisemalla itseäni ja luen vanhoja sähköpostiviestittelyjämme. Kykenen lukemaan yhden. Sen hän on lähettänyt minulle, kun olin muutama vuosi sitten Kambodzassa. Olin ollut reissussa seitsemän kuukautta ja palaamassa Suomeen muutaman viikon kuluttua. Hän päätti viestinsä lauseeseen ”Tervetuloa kotiin”. Nyt tuntuu, etten enää tiedä, missä se on.

Isoisäni Osmo 1970-luvulla.

Lue myös:

Suru, joka vei pohjan kaikelta

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?

Mistä se johtukaan, että usein vastoinkäymiset tulevat könttänä? Ihan kuin yksi isku päin pläsiä ei riittäisi, vaan mieli on saatava aivan vereslihalle.

Yksi iskuista ja ehdottomasti se kovin tapahtui 5. päivä helmikuuta. Olin osannut odottaa puhelua, mutta kun se tuli, maailmani romahti. Suru salpasi henkeni. Isoisäni oli kuollut.

Muistisairautta sairastanut isoisäni oli kolme päivää aiemmin joutunut saattohoitoon. Olin tuolloin juuri lähdössä perhetutun lapsen syntymäpäiviltä mieli kevyenä, kun äitini soitti. Yhtäkkiä pappani elintoiminnot olivat romahtaneet ja hänet oli siirretty saattohoitoon.

PAM! Matto viuhahti jalkojeni alta niin nopeasti, että meinasin kaatua.

Henkinen yhteys katkesi

Viime kesänä isoisäni sai aivoinfarktin, jonka jälkeen menetimme henkisen yhteyden. Surutyöni alkoi silloin. Yhtäkkiä ihminen, jolta olin kysynyt neuvoa aina elämän suuriin kysymyksiin, ei enää tiennyt, kuka olen. Hän oli puheissaan milloin Englannissa, milloin entisen työpaikkansa kokouksessa. Emme olleet enää samassa maailmassa. Se oli murskaavaa.

Syksyllä hän sai keuhkoveritulpan ja lääkäri ohjeisti varautumaan siihen, että milloin vain voi tulla lähtö. Ei siihen silti osannut valmistautua.

Viimeinen ottamani yhteiskuva isovanhemmistani. Kävimme viime kesänä tutustumassa Monolan aittaan, jossa Jean ja Aino Sibelius kävivät häämatkallaan.

Vakaana seissyt honka

Kun hänen lähtönsä sitten tuli, tuntui kuin perusta, kallio jalkojeni alla, olisi räjähtänyt pienen pieniksi murusiksi. Isoisäni oli ristiriitainen persoona, mutta minulle vahva ja viisas aikuinen, johon turvauduin. Olen kasvanut ilman biologista isää ja hän oli minulle lähempänä isähahmoa kuin isoisää.

Isoisäni on tukenut minua aina unelmissani ja puskenut kovaa eteenpäin. Nyt minulla ei yhtäkkiä olekaan olekaan kirittäjää. Tyyppiä, kenen kanssa jakaa mielipiteitäni, ajatuksiani, toiveitani. Rakasta läheistä, jolle olen soittanut ensimmäisenä, kun jotain suurta on tapahtunut.

Hän on ollut minulle vakaana seisova honka. Kehen minä nyt nojaudun? Itseeni? Eräs tuttavani sanoi minulle hiljattain, että jokainen meistä on täällä loppujen lopuksi yksin ja voi turvautua vain itseensä. Hän myös sanoi, että oppisin ymmärtämään elämän rajallisuuden.

Pysähtyminen

Ja sitä tämä kuolema on tehnyt. Pistänyt pysähtymään ja pakottanut pohtimaan, mihin suuntaan olen menossa. Ovatko tärkeimmät arvoni prioriteettilistani kärjessä? Toiminko niiden mukaan? Käytänkö sitä aikani tällä pallolla niin kuin haluan?

Toisaalta olen jopa helpottunut ja kiitollinen, että pappani sai lähteä näin nopeasti. Muistisairaus todettiin hänellä vain joitakin vuosia sitten ja viimeinen vuosi toi hänen kuntonsa rytinällä alas. Olen helpottunut siitä, että hän sai mennä eikä hänen tarvinnut jäädä tänne laitteisiin kytkettynä kitumaan.

Kun isoäitini oli ollut pukemassa miestään arkkuun, kertoi hän, kuinka levolliselta isoisäni näytti. Hänen suupielissään oli pieni hymynkare. Isoäidilleni tämä toi lohdun. Hänen miehensä on nyt saanut rauhan.

Hautajaiset tekivät kuoleman todeksi

Kuten sen jo entuudestani tiesin, hautajaiset ovat paikka, jossa kuolema tulee todeksi. Annoin itseni romahtaa ja itkun tulla. Laskin valkoisen ruusun arkun päälle ja silitin arkun kylkeä. Hyvästi, pappa. Muistotilaisuudessa rohkaistuin kertomaan minun ja serkkujeni lapsuudenkesistä ja millainen minun suhteeni oli pappaan. Mitä hän minulle merkitsi. Se tuntui hyvältä.

Hautajaisten jälkeen olin viikon kuin zombi. Halusin vain käpertyä kuoreeni ja toivoin ihmisten jättävän minut rauhaan. Nyt kuukausi hautajaisten jälkeen pahin tunne on hiljalleen helpottanut. Olo on edelleen hyvin aaltoileva. Yhtenä hetkenä tuntuu kuin kuolemaa ei olisikaan tapahtunut ja unohdan asian. Toisena hetkenä itku iskee aivan puskista. Viimeksi äsken, kun katsoin Siskot-sarjaa, jossa laulaja Diandra Flores lauloi isoisänsä kanssa. Näen harva se yö unta isoisästäni ja mummolasta.

Vanha suru nousi pintaan

Kuolema toi myös vanhat, tutut kivut pintaan. Sydämessä puristi suru kahdeksan vuotta sitten kuolleesta avopuolisostani. Tuntui kuin ne vanhat arvet olisi revitty väkisin auki.

Mutta olen toistellut itselleni, että kaikki tunteet ovat luonnollisia ja sallittuja. Suru vie sen aikaa kuin vie. Pääni käsittelee surua siinä tahdissa kuin se pystyy. En pakota sitä tai hautaa sitä.

Niin tein avopuolisoni kuoleman kohdalla ja se päättyi huonosti. Lopulta olin täysin loppuunpalanut ja masentunut. Toki aiemmat kokemukseni myös pelottavat. Olen kerran sukeltanut pimeyteen menetettyäni läheiseni, mikä estää, ettei niin kävisi myös nyt.

Uskon kuitenkin, että minulla on paremmat työkalut käsitellä surua. Lisäksi minulle on läheiset, jotka jakavat saman surun.

Ja ehkä hiljalleen alan itsekin juurtua tiukemmin kiinni maahan. Kasvan itse vakaana seisovaksi hongaksi, johon voin nojata.

Kuvat ovat viime heinäkuulta. Se oli viimeinen kerta, kun vielä kohtasimme tässä maailmassa isoisäni kanssa.

Lue myös:

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?