Kuulun itsekin tähän ylipainoisten kerhoon ja olen puhunut aiheesta paljon niin täällä blogissa kuin muissakin kanavissani.

Olen kuitenkin hiljalleen alkanut huomata kehopositiivisuuden ongelmat. Moni ystävä, tuttu ja seuraaja on puhunut minulle kehonkuvastaan ja millaista kohtelua se on saanut niin itseltä kuin ulkopuolisilta. Nämä ihmiset eivät ole yhdestä muotista valettuja ylipainoisia, jotka haluavat puolustaa oikeuksiaan. He ovat lyhyitä, pitkiä, hoikkia, pyöreitä, miehiä, naisia, lapsia, nuoria…

Eräs ystäväni vuosi sitten sanoikin: ”Inka, kirjoita siitä, millaista on olla lyhyt ja pieni.”

Ajatus jäi pyörimään mieleeni, mutten osannut tarttua siihen, koska en osannut samaistua hänen kokemuksiinsa. Minähän ihailin tuota upeaa petite-vartaloa, olisinpa enemmän kuin hän, mietin. En tällainen romuluinen amatsoni. Mutta häntä on vähätelty, tytötelty, taputeltu otsalle, äkkiarvaamatta nosteltu. Törkeää.

Metti kirjoitti blogissaan siitä, miten hänen painoaan kommentoidaan ja pelätään, syökö hän oikeasti mitään:

”On ihmeellistä, miten itse olen niin sinut oman kroppani kanssa, mutta tuntuu, että jotkut muut ympärillä yrittävät tehdä siitä ongelman. — Ikävään sävyyn kirjoitetut kommentit jäävät kuitenkin joskus mietityttämään; ”Voisit olla kaunis jos et olisi niin laiha” tai ”näyttäisit paremmalta parin lisäkilon kanssa”. Sanoisitko koskaan hieman pyöreämmälle ihmiselle, ”voisit olla kaunis jos et olisi noin lihava”? Niinpä, et tietenkään.”

Miksi on oikeutetumpaa kommentoida ihmisen hoikkuutta kuin ihmisen ylipainoa? Hoikkuudesta kommentointi nähdään usein hoikan ihailuna (oi, olisinpa minäkin yhtä hoikka kuin sinä) tai välittämisenä, kun taas ylipainosta kommentoija naulitaan ristille ja otsaan kirjoitetaan mulkku.

Mitä, jos lopetetaan vaan kaikki painoon liittyvä kommentointi? Me emme voi tietää, millaisia kipupisteitä kenelläkin on. Vapautetaan painon ympärillä pyörivä energia enemmin johonkin muuhun, vaikkapa ihmisyyteen itsessään.

Minäpositiivisuus

Haastattelin tuoreimpaan Elleen Mikko Kuoppalaa eli Pyhimystä. Mikko nosti esiin hienon termin: minäpositiviisuus.

Mikon näkemyksen mukaan kehopositiivisuus keskittää ajatuksemme liikaa kehoon, kun pitäisi ennemmin keskittyä ihmisyyteen.

Hän toivoi, ettemme niin paljon identifioituisi kehoomme.

Aluksi olin, että jaaha. Että ennen kuin on kehoonsa tyytyväinen, ei mun mielestä kehosta murehtimiseen kuluvaa energia voi vapauttaa muuhun. Että mitä sinä nyt miehenä ymmärtäisit isokokoisena naisena elämisestä.

Sitten Mikko jatkoi ja sanoi, että jos on tyytymätön kehoonsa, tekee asialle jotain, muttei ajattele, että omassa itsessä ihmisenä olisi jotain vikaa.

PAM! Nii-in.

Myös hän tunnisti ja tunnusti ajatuksen siitä, ettei se unelmavartalo tuo ikuista onnea ja autuutta, lottovoittoa ja elämän rakkautta. Se tyytyväisyys omaan itseen syntyy korvien välissä.

Ja se tyytyväisyys kuuluu ihan kaikille kehoille.

Tunsin itseni arvottomaksi ja merkityksettömäksi. Ruoskin itseäni: Jos en voisi olla äiti, mitä olisin. Mikä nainen se sellainen on, joka ei voi lasta kantaa.

Aivan kuin olisin tuottanut avomiehelleni pettymyksen. Mikäli hän haluaisi jatkaa kanssani, hänen pitäisi jakaa se sama epävarmuus, että hänestä ei välttämättä koskaan tulisi biologisen lapsen isää.

Jatkuvaa pelkoa

Terveydenhuollon osalta jäin kokemuksen jälkeen täysin yksin. Minut hoidettiin akuuttipotilaana, ja kun ”ongelma” oli poistunut kehostani, minut nakattiin sairaalasta pihalle rikkinäisenä ja epätietoisena. En tiennyt, minne kääntyä, mistä saisin tukea.

Minulle sanottiin vain, että kerran koettu kohdunulkoinen raskaus nostaa uusiutumisriskiä ja jos tulet vielä raskaaksi, poikkea raskausviikolla kuusi käymään. Jaa.

Vuosia tapahtuneen jälkeen kärsin joka kuukausi kovista alavatsakivuista, jotka alkoivat ovulaatiosta ja kestivät kuukautisten yli. Makasin kyljelläni lattialla ja hieroin vatsaani.

Olin paniikissa ja uuvutin itseni ylianalysoimalla kehoani ja oireitani: alkaisivatko menkkani normaalisti, ovatko rintani hieman liian turvoksissa, miksi alavatsaani koskee näin paljon, miksi se on näin turvonnut… olenkohan taas raskaana, kuolenkohan siihen tällä kertaa.

Olin vainoharhainen ja peloissani. Tein lukemattomia raskaustestejä ja ravasin työterveyslääkärillä anellen lähetettä verikokeisiin, joista voisin varmuudella tietää, olenko raskaana. Sain lääkärin taivuteltua kahdesti antamaan minulle lähetteen ultraan: halusin varmistua, ettei munajohtimessani näkyisi raskauspussia.

Jatkuvassa pelossa elämisen lisäksi seksuaalisuuteni kärsi kovan kolauksen. En tuntenut enää itseäni naiselliseksi, hedelmälliseksi ja seksikkääksi naiseksi. Seksin aikana pystyin vain miettimään, että onkohan minulla taas kohta se kohdunulkoinen raskaus. Yhdyntä oli kivuliasta ja pelottavaa. Usein seksin päätteeksi – tai jo sen aikana – itkin.

Toipuminen

Toipumiseen auttoi kolme asiaa: mieheni, tapahtuneen ja oman kehonkuvan käsittely terapiassa sekä yksityinen lääkärikäynti.

Mieheni otti minut syleilyynsä aina, kun pelkäsin tai surin. Hän oli äärimmäisen kärsivällinen, rohkaiseva ja rakastava. Luotin siihen, että hän säilyy tukenani ja selviämme tästä yhdessä.

Vuosia tapahtuneen jälkeen purin tapahtunutta yksityiselle gynelle. Hän totesi, että munajohtimeni kunto on helposti tarkistettavissa pienellä tutkimuksella. Hän ruiskutti molempiin munajohtimiini vettä ja totesi veden virtaavan eli munajohtimieni olevan auki. Eli munasolun pitäisi pystyä kulkeutumaan kohtuuni normaalisti.

Äitini osti tutkimuksen jälkeen meille pienen pehmonallen, joka muistuttaa suunnattomasta ilosta ja helpotuksesta sängyllämme joka päivä.

Voimaannuttava kuvaus vapautti

Lopullisesti koin vapautuvani vuosien pelosta voimaannuttavassa Ihana elämys -kuvauksessa. Valokuvaaja Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin tavoitteena on saada kuvattava tutustumaan itseensä ja näkemään itsensä kauniina ja ihanana valokuvauksen avulla.

Menin kuvaukseen yhdessä ystäväni Sannin kanssa. Kokemus oli mieletöntä jakaa yhden parhaimman ystäväni kanssa.

Kerroin tarinani kuvaajille, jotka kohtasivat minut suunnattoman lämpimästi ja kannustavasti. Halusin nähdä itseni jälleen herkkänä, avoimena ja luonnollisena naisena. Puin ylleni mieheni kauluspaidan symboloimaan hänen tarjoamaansa turvaa ja rakkautta pelottavan kokemuksen aikana.

Jo parin ensimmäisen kuvan jälkeen pidättelin itkuani. Tuntui, että todella päästin jostain todella kivuliaasti vihdoin irti. Koin olevani täysin auki ja alaston. Annoin piilossa olevan herkän puoleni tulla esiin.

Heti kuvauksista lähdettyämme kapsahdimme toistemme kaulaan ja kävimme itkemään. Tosin emme surusta vaan ilosta. Kokemus oli niin voimakas.

Oletko sinä kärsinyt keskenmenon tai kohdunulkoisen raskauden? Kuinka selvisit?

Haluaisitko sinä päästä voimaannuttavaan valokuvaukseen? Tutustu Ihana Nainen -elämykseen täällä ja varaa se täällä.

Voit tutustua 31.1. järjestettävään Ihana Profiilikuvaus -päivään ja varata kuvauksen täältä.

Voit myös tavata Niinan ja Mirkun Helsingin Suvilahdessa 12.1. järjestettävillä Body Posi -messuilla.

Kuvat: Mirkku Merimaa

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui – näetkö sen kuvissa?

12 tärkeintä asiaa parisuhteessa, jotka olen oppinut vasta nyt

8 arkista asiaa, joista parisuhteen onnellisuus rakentuu