Tältä vauva-ajan yksinäisyys tuntui – ”Saako näistä asioista edes puhua?”

Seison olohuoneen ison ikkunan edessä ja hytkytän vauvaa. Katson, kuinka ihmiset kipittävät kiireellä hiekkatietä pitkin metrolle. Heidän arkensa rullaa tavalliseen tapaan. He ovat autuaan tietämättömiä, miten minun elämäni on mullistunut. Se ei vaikuta heidän askeliinsa millään tavalla. Ihmiset jatkavat omaa elämäänsä ja maapallo pyörimistään, mutta minä olen jumissa neljän seinän ja pääni sisällä. 

Olen onnellinen lapsesta, mutta olo on myös epätodellinen, yksinäinen ja irrallinen. Lähipiiri antaa meille rauhan pesiä, ja se lisää ulkopuolisuuden tunnetta. Tuntuu, että kukaan ei voi ymmärtää minua tai antaa sellaista tukea, jota tarvitsen. 

Haluaisin puhua jonkun vertaisen kanssa synnytyksestä, identiteettikriisistä, epävarmuudesta ja riittämättömyydestä vauvan kanssa ja muista vanhemmuuden myötä heränneistä vaikeista tunteista, kuivasta alapäästä, muuttuneesta kehosta, tunnekylmyydestä kumppaniani kohtaan, mutta olen huolissani siitä, että pelottelen muita. Tai että olisin heidän silmissä outo. Mietin, saako näistä asioista edes puhua? Kokeeko kukaan muu samaa kuin minä?

Kun kotiuduimme synnytyssairaalasta, olin epävarma, miten pärjäisin vastasyntyneen kanssa.

Miten vauva-ajan yksinäisyys näkyi?

Tulin äidiksi helteisenä heinäkuun päivänä reilu kaksi vuotta sitten. Synnytykseni oli pitkä ja päättyi hengenvaarallisiin ja harvinaisiin komplikaatioihin. Fyysinen toipuminen vei kauan, henkinen vielä pidempään. Sairastuin traumaperäiseen stressihäiriöön (PTSD), jonka vuoksi koin muun muassa kovaa ahdistusta, vireystilojen voimakkaita vaihteluita ja tapahtuman uudelleenkokemista. PTSD vaikutti vuorovaikutussuhteen kehittymiseen vauvaan, etäännytti kumppanista ja heikensi merkittävästi elämänlaatua.

Psyykkiset haasteet ja uusi elämäntilanne saivat minut käpertymään itseeni ja kotiini. Olin niin epävarma itsestäni vanhempana enkä luottanut siihen, että pärjäisin hauraan, uuden elämän kanssa, etten uskaltanut mennä vauvan kanssa edes lähikauppaan. Kaupungille lähteminen tai bussiin nouseminen ei tullut kuulonkaan.

Ensimmäinen julki-imetys, jota jännitin hurjasti. Olo oli niin paljas.

Olen oppinut lapsena selviytymisstrategian, jonka tiedän olevan aika yleistä: vaativuuden ja ankaruuden. Vaativuus on näkynyt esimerkiksi tarpeena hallita ja kontrolloida itseäni ja tilanteita, ja se on tuonut minulle turvaa. Ennakoimattomuus on myrkkyä. Ja mitäpä muuta vauvan, erityisesti esikoisen, kanssa oleminen on kuin ennakoimattomuutta? Koska tilanteet ja niihin reagoiminen oli minulle uutta, en halunnut muiden silmäpareja tarkkailemaan ja mahdollisesti tuomitsemaan minua. Vaativuuden takia myös vertailin itseäni jatkuvasti muihin vanhempiin. Teenkö oikein vai väärin? Siksi en uskaltanut mennä vauvamuskariin tai perhekahvilaan. Vauvauintiin rohkaistuin menemään lopulta ystäväni kanssa, muuten en olisi mennyt.

Jännitin kaikkein pahimpana aikana jopa lähimpien ystävieni tapaamista niin, että kädet tärisivät ja ääni takelteli. Kerran olin kahden äitikaverini kanssa lounaalla ja koin äkisti niin voimakasta ulkopuolisuutta, että aloin saada paniikkioireilua. Näin heidät itsevarmoina ja rentoina äiteinä ja itseni hysteerisenä rauniona. Minun oli pakko pakata lapsi ripeästi vaunuihin ja rynnätä ulos kahvilasta, koska muuten olisin räjähtänyt itkemään. 

Mitä sitten, joku voi ajatella. Mutta kammosin niin paljon todellisten tunteideni näyttämistä ja mahdollista pettymystä siitä, että minua ei ymmärrettäisi.

Ikuistin hetken, kun olimme lähdössä ensimmäistä kertaa kaupungille kahdestaan.

Ensimmäisiä kertoja kun olin uskaltautunut vauvan kanssa kaupungille ystävää tapaamaan.

Kun yhteys pelottaa

Elämänkokemuksistani johtuen olen pelännyt koko ikäni hylätyksi tulemista, minkä takia yhteyden muodostaminen on vaikeaa. On helpompi olla yrittämättä kuin näyttää todellinen itsensä ja asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan. Mitä jos he eivät tykkää minusta? Olen hävennyt itseäni ja pelännyt tulevani nolatuksi. Tämä on johtanut emotionaaliseen yksinäisyyteen ihmisten seurassa. On tuntunut, että yhteistä tarttumapintaa ei välttämättä ole. 

Vauva-ajan yksinäisyys nosti pintaan joukon muita tunteita, jotka olivat kaikki kietoutuneita toisiinsa: häpeää, surua, pelkoa, vihaa, katkeruutta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja turvattomuutta. Mitä yksinäisempi olin, sitä enemmän kannoin sisälläni häpeää. Mitä enemmän koin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä vanhempana, sitä käpertyneempi olin. Saatoin ärsyyntyä ihmisiin ja olla kateellinen huolettoman iloiselta vaikuttavista lattemammaporukoista.

Tämä kuva on päivältä, kun puolisoni palasi isyysvapaan jälkeen töihin. Koin oloni turvattomaksi.

En ole tuntemusteni kanssa yksin, vaikka siltä se tuolloin vauva-aikana tuntui. Kun tätä postausta varten kysyin Instagramissa, kuinka moni on kokenut yksinäisyyttä vauva-aikana, yli 90 prosenttia vastasi kokeneensa. Vastaajia oli satoja.

Tein myös vuosi sitten Instagramissa kyselyn vanhemmille odotus- ja vauva-ajan ahdistuksesta, josta pidin myöhemmin puheenvuoron Ensi- ja turvakotien liiton ja Perinataalimielenterveys ry:n järjestämässä webinaarissa. Kyselyyn vastasi satoja vanhempia ja vastauksissa korostui se, että en ollut ainoa kotiinsa lukittautunut. Moni koki sosiaaliset tilanteet stressaavina, joten oli helpompi jäädä yksin tuttuun ympäristöön.

Mistä yksinäisyys johtuu?

Eristäytyminen aiheuttaa väistämättä yksinäisyyttä. Yksinäisyys on kylmäävä, mutta tärkeä tunne, jolla on viesti. Se kertoo, että laumaan kuuluminen on lajillemme elinehto. Ilman muita emme selviä.

Yksinäisyyden kokemuksen juurisyinä voi olla hankalia elämänkokemuksia, kuten koulukiusaamista tai lapsuuden kaltoinkohtelua. Myös mielenterveyden ongelmat, kuten masennus, voi aiheuttaa yksinäisyyttä.

PTSD ja kova kuormitus laukaisi enemmän paniikkikohtauksia kuin koskaan aiemmin. Silloin ahdistus tuntui niin tuskaiselta, että pelkäsin sen kuristavan minusta hengen.

Olin vauvavuoden hyvin takertunut vauvaan. Yksi kamalimpia öitä oli, kun vauva siirrettiin omaan huoneeseen. Katsoin vieressäni olevaa tyhjää sivuvaunusänkyä. Tuntui kuin minusta olisi revitty raaja irti. Uskoin, että kukaan ei voi ymmärtää tunnettani.

Mutta kokemusta voi aiheuttaa muutkin syyt, kuten kulttuurimme yksin pärjäämisen eetos ja turvaverkkojen puute. Isovanhemmat ehkä asuvat toisella paikkakunnalla tai välit heihin saattavat olla haastavat. Entinen sosiaalinen ympäristö, joka on koostunut esimerkiksi työkavereista, kaventuu lapsen syntymän myötä. Lähipiiristä ei välttämättä löydy samassa elämäntilanteessa olevia. 

Näin se oli meilläkin alkuun. Arjessamme ei ollut muita lapsellisia. Muistan, kuinka puolisoni vauvavuoden alussa kertoikin murheellisena, että hänellä ei ole ketään, kenelle puhua, joka olisi samassa tilanteessa kuin hän. Yhteistä jaettavaa ja aikaa ystävien kanssa olikin entistä vähemmän. 

Myös parisuhteemme muuttui vauvan synnyttyä, kun dynamiikka ja roolit muuttuivat. Kokemuksemme poikkesivat toisistaan, ja muutosten ja kuormituksen takia riidat syttyivät herkemmin. Etäännyin puolisostani ja yhteytemme rakoili. Väliimme tuli kateutta ja katkeruutta. Minä olin katkera, siitä miten vähällä mieheni oli selvinnyt ja kuinka hän pystyi jatkamaan töissä käymistä ja elämää kodin ulkopuolella.

Yksinäisimpiä olivat yöt, kun tuntui, että koko muu maailma nukkuu ja minä valvon vauvan kanssa.

Mitä yksinäisyydelle voi tehdä?

Yksikin ystävä riittää, jotta saa kokemuksen turvallisesta yhteydestä. Vauvavuonna löysimme vanhan ystäväni kanssa toisemme uudelleen. Hän tuli äidiksi hieman minun jälkeeni ja vaikka kokemuksemme olivat erilaiset, hänen myötätunto ja lämpö auttoivat minua avautumaan. Hänen kanssaan koin, etten ollut yksin. Jaoimme kipeät tunteet, mutta myös nauroimme lasten hassutuksille. Hän oli se, joka rohkaisi minut vauvauintiin. Ennen ensimmäistä kertaa hän selosti minulle pyytämättä yksityiskohtaisesti, mitä minun pitää tehdä vauvauintiin tullessani ja mistä löydän mitäkin. Niin uusi paikka ja tilanne eivät tuntuneet enää yhtään niin pelottavilta. Hän aisti tarpeeni. Olen hänestä ikuisesti kiitollinen. 

Ymmärsin myös, että tarvitsen synnytyksen käsittelyyn vertaistukea. Terapeuttini löysi minulle äidin, joka oli kokenut myös traumaattisen synnytyksen. Hän on ollut ainoa ihminen, jonka olen kokenut todella ymmärtäneen synnytyksen aiheuttaneita tunteita.

Vertaisten ohella ammattiapu on ollut äärimmäisen tärkeää. EMDR-silmänliiketerapia auttoi ymmärtämään, että juuri yksin jäämisen kokemus yhdistää vaikeita elämänkokemuksiani ja on aiheuttanut turvattomuutta. Terapiassa ymmärsin, että käpertyminen on suojamekanismi, jonka pystyn halutessani tietoisesti muuttamaan. TRE eli trauma- ja stressinpurkuliikkeet ovat opettaneet, että voin olla itseäni kohtaan myötätuntoinen ja siten turvassa yhteydessä.

Kun vauva nukahti syliini, ei ollut kiire mihinkään. Se oli hoivaavaa myös minulle, koska tällöin tunsin kaikkein voimakkainta yhteyttä häneen. Kun on tarpeeksi kauan lähekkäin, iho vasten ihoa, ei enää erota, mihin oma ääriviiva päättyy ja mistä toisen alkaa. Sulaudumme yhteen.

Itsemyötätunto lääkkeeksi yksinäisyyteen

Myös Ensi- ja turvakotien liiton asiantuntijat antavat itsemyötätunnon lääkkeeksi yksinäisyyteen. Itsemyötätunnon vahvistaminen auttaa suhtautumaan realistisesti siihen, että ihmisten kanssa ollessa kaikki ei ole itsestä kiinni. Voimme vastata vain omasta käytöksestämme ja suhtautumisestamme. 

Olen tänä syksynä huomannut sen, miten itsemyötätunnon lisääntyessä odotukset ja vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat vähentyneet. Uskallan jo hieman paremmin olla sosiaalisissa tilanteissa juuri sellainen kuin sillä hetkellä olen. Jos minua on jännittänyt, olen voinut tarjota itselleni lämpöä ja turvaa. Rohkaista, että se menee hyvin. Ja vaikka mokaisi, ei ole mitään hätää. 

Jos haluat tutustua itsemyötätuntoon, ota lukuun esimerkiksi Ronnie Grandellin tai Kristin Neffin Itsemyötätunto-teos.

Alan hiljalleen löytää paikkani muiden vanhempien rinnalla. Edelleen minun on vaikea mennä leikkipuistoon, jos siellä on muita vanhempia. Mutta ei se haittaa. Etenen omalla tahdillani ja tavallani. Ja se on ihan OK.

Vauvavuoden lopulla aloin löytää tavan olla äiti ja epävarmuus oli hälvennyt. Oli niin paljon helpompi hengittää.

Mistä apua yksinäisyyteen?

Omista tuntemuksista on tärkeä puhua ääneen ja se voi olla alkuun helpompaa jonkun ulkopuolisen kanssa.

Ensi- ja turvakotien liiton palvelut voivat tuoda sinulle turvaa ja kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulosta ja auttaa murtamaan yksinäisyyttä.

Vauvaperhe.fi-sivustolta löydät monipuolisesti tietoa vauvaperheen arkeen ja elämään sekä palveluita, joissa voit puhua yksinäisyyden kokemuksista ja tavata samassa elämäntilanteessa olevia vanhempia.

Ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa muun muassa seuraavia palveluita, joista sinulle voisi olla apua:

1. Vauvaperhe-chatissa voit keskustella ammattilaisen kanssa luottamuksellisesti ja saada ohjausta oman paikkakuntasi vauvaperheille suunnattuihin palveluihin. Chat on auki arkisin klo 12-18 ja lauantaisin klo 14-17. Löydät sen osoitteesta vauvaperhe.fi. 
2. Jos väsymys ja matala mieliala pitää sinua otteessaan ja/tai vauva ei nuku, liiton Baby blues -työntekijä voi auttaa esimerkiksi katkaisemaan unettomuuden kierteen tai tuoda helpotusta vauvan itkuisuuteen. Voit puhua työntekijän kanssa puhelimitse tai tavata kasvotusten. Palvelu on maksutonta ja yhteyttä voi ottaa nimettömänä.
3. Vauvaperheiden kohtaamispaikassa vanhemmat tapaavat muita vauvaa odottavia ja pikkulasten vanhempia. Kohtaamispaikka mahdollistaa pienen hengähdystauon arjessa ja muiden vanhempien kanssa kokemusten vaihdon. Toiminta sisältää yhdessäoloa, keskustelua perhearjesta ja vanhemmuudesta sekä lasten leikkiä. Muodoltaan vaihteleva toiminta on ammattilaisen ohjaamaa ja se on perheille maksutonta.
4. Päiväryhmissä perheet saavat vertaistukea ja ammattiapua pienryhmissä. Ryhmään osallistuu kerralla noin viisi perhettä vauvoineen. Ryhmä kokoontuu puolen vuoden ajan, 2-3 päivänä viikossa. Päiväryhmässä harjoitellaan yhdessä ammattilaisen tukemana vauvan hoitoa, säännöllistä vuorokausirytmiä ja kasvetaan vanhemmiksi kunkin perheet vahvuudet huomioiden. Pienryhmä on turvallinen ja tuttu paikka puhua vaikeistakin asioista ja saada ammattiavun lisäksi vertaistukea toisilta vanhemmilta.
5. Edellisten palveluiden lisäksi Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhteisöissä on perheille tarjolla ammatillisesti ohjattua ryhmätoimintaa, kuten Vauvapysäkki, Hoivaa ja leiki -ryhmät sekä ICDP Kannustavan vuorovaikutuksen -ryhmä joko osana edellä mainittuja palveluja tai erillisinä ryhmätoimintoina. Tutustu palveluihin lisää vauvaperhe.fi-sivustolla.

Kun vauvavuosi päättyi, olo oli haikea. Se oli ollut elämäni raskain mutta samalla merkityksellisin vuosi. On ollut kuitenkin kutkuttavaa huomata, että taaperoaika on aivan uudella tavalla ihanaa, onnellista, merkityksellistä ja raskasta. Eikä ehkä enää niin yksinäistä.

Kaipaatko kaveria? Tutustu Ensi- ja turvakotien liiton kaverihakuun

Kaipaatko kaveria? Ensi- ja turvakotien liitto haluaa auttaa vanhempia löytämään kaverin, jonka kanssa voi jakaa intensiivisen vauva-arjen tuntemuksia. Kaverihaku on käynnissä liiton Instagram– ja Facebook-tilillä. Käy kirjoittamassa kommenttisi. Sinun ei tarvitse jäädä yksin. 

Vaikka siltä tuntuisi, emme tosiaan ole yksin tunteidemme kanssa. Sen osoittaa Instagram-tililläni julkaisemani video, jossa minä ja 21 vanhempaa kerromme, mitä me haluaisimme sanoa yksinäiselle vanhemmalle. Katso video täältä. 

Blogipostausta varten on haastateltu Ensi- ja turvakotien liiton vaativan vauvatyön tiimin asiantuntija Niina Neuvosta, erityisasiantuntija Tanja Henttosta sekä Stressistä säätelyyn -hankkeen hanketyöntekijä Satu Vesisenahoa Kokkolan ensi- ja turvakodista, hanketyöntekijä Jaana Laukkasta Lapin ensikodista ja projektipäällikkö Jonna Lehikoista.

Inka I

Katso myös:

10 syytä, miksi synnytys pelottaa – ja mikä minua on auttanut

Senhän piti olla miltei mahdotonta – kuinka raskaus onnistui?