10 syytä, miksi synnytys pelottaa – ja mikä minua on auttanut
Istuin mieheni sylissä ja annoin itkun tulla. Padottu pelko purkautui ja ravisteli kehoani. Sylissä olin turvassa, vaikka oloni oli kaikkea muuta.
Kun HUS linjasi, ettei koronatilanteen vuoksi isä pääse mukaan synnytyksen käynnistykseen, sektioon tai synnyttäneiden osastolle, romahdin. Aloin pelätä, että kohta tukihenkilön osallistuminen kielletään kokonaan.
Pahin pelkoni on, että joutuisin mahdollisesti synnyttämään ilman tukihenkilöä. Ilman miestäni, joka on ainoa ihminen, joka osaa käsitellä minua, kun olen peloissani. Rauhoittaa, tuudittaa, lohduttaa, kannustaa.
Tukihenkilön merkitys on niin suuri. Hän voi auttaa ehkäisemään synnytyksen aikaista pelkoa ja stressiä. Hän voi lisätä turvallisuuden tunnetta ja varmistaa, että yhteistyö hoitohenkilökunnan kanssa toimii.
Ajatus siitä, että mieheni ei pääsisi mukaan, oli täysin mahdoton. Kohtuuton. Epäinhimillinen. Epäreilu. Minä en saisi tukea eikä mieheni saisi jakaa ainutlaatuista kokemusta esikoislapsemme syntymästä. Hän näkisi lapsen vasta myöhemmin eikä koskaan tietäisi, mitä olen kokenut. Ei. Ei. Ja vielä kerran ei.
Olen koko raskauden paennut ajatusta synnytyksestä. Olen työntänyt sen pois mielestäni. En ole halunnut tietää siitä mitään. Ajatukseni synnytystä kohtaan ovat olleet ainoastaan negatiivisia. Synnytys on tuntunut luonnottomalta (vaikka se on maailman luonnollisin asia). Synnytyskirjat ovat pölyyntyneet yöpöydälläni. Jos en vain ottaisi pelkojani käsittelyyn, ehkä ne menisivät pois.
Koronalinjaukset pakottivat minut kohtaamaan pelkoni ja hakemaan apua.
Miksi synnytys pelottaa?
Synnytys pelottaa minua lukuisista eri syistä. Enkä ole ainoa: synnytystä jännittää lähes jokainen ja vaikeasta synnytyspelosta kärsii 6-10prosenttia odottajista.
Olen nyt lyhyessä ajassa ymmärtänyt, että pelkojen tiedostaminen, nimeäminen ja käsittely on äärimmäisen tärkeää. Se voi tehdä odotusajastani antoisampaa, vahvistaa myönteistä suhtautumista synnytykseen ja lapseen.
Eli aloitetaan pelkojen nimeämisestä.
Lapsuuden perusturvan puute
Varhaislapsuuden kokemukset ja kehityshistoria vaikuttavat meidän ajatus- ja käytösmalleihin. Olen kärsinyt lapsuudessani perusturvattomuudesta kodin epävakaan ilmapiirin takia.
Turvattomuuden tunne on ulottanut lonkeronsa aikuisikään saakka. Olen käsitellyt asiaa vuosia psykoterapiassa, mutta edelleen se saa minusta ajoittain niskalenkin.
Turvattomuuden tunne nostaa tuntosarveni pystyyn. Kuulostelen, olenko tässä tilanteessa turvassa, onko minulla hätää, voinko luottaa näihin ihmisiin, haluavatko he minulle jotakin pahaa. Tämän takia olen kova kontrolloimaan. Koen turvaa siitä, että minulla on langat käsissäni ja olen varautunut kaikkeen yllättävään. Pelkään kontrollin menetystä.
Vaikka jatkuva valppaana olo on ihan helvetin kuluttavaa, olen arkielämässä jotenkin tottunut siihen. Tuntosarvet ovat tehneet minusta myös hyvän aistimaan ilmapiiriä ja tunneilmastoa. Olen herkkä signaaleille ja mukautan käytöstäni niiden myötä.
Pelkään kuitenkin, että signaalien ylitulkinta ottaa synnytyssairaalassa vallan. Tulkitsen hoitohenkilökunnan käytöstä ja se häiritsee keskittymistäni.
Turvattomuuden tunteen takia olen huono luottamaan tuntemattomiin ihmisiin ja tilanteisiin. Voinko kokea olevani turvassa vai napsahtaako elimistöni taistele tai pakene -reaktio päälle, jolloin synnytys vaikeutuu?
Synnytyksen edistyminen vaatisi kontrolloinnista luopumista. Heittäytymistä ja keskittymistä hetkeen.
Sairastetut mielenterveyshäiriöt
Olen sairastanut keskivaikean masennuksen ja kärsin yhä ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöstä. Uskon kaikkien noiden olevan jollain tapaa ikuisesti osa minua. Minulla on suurempi riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ahdistus ja paniikki iskevät varsinkin silloin, kun olen tuntemattomassa paikassa ja tilanteessa. Mitä muuta synnytys on kuin suurta tuntematonta? Sitä ei voi ennakoida. Kaikkiin kysymyksiini ei ole olemassa vastausta.
Pelkään, että synnytyksessä paniikki ottaa vallan ja saan paniikkikohtauksen.
Paniikkikohtaus iskee yleensä silloin, kun olen sidottuna tilanteeseen, josta en pääse pois. Konkreettisesti se voi olla hissi. Tai sitten se voi olla painostava sosiaalinen tilanne. Tai synnytys. Sitä ei voi peruuttaa. Laittaa vaan jalkojaan kiinni ja todeta, että ei tänään. Kun olen miettinyt synnytystä hetkenkään, sisälläni on alkanut nakuttaa kello. Kello, jota ei voi pysäyttää. Synnytys on tuntunut väistämättömältä kauhulta, jota ei voi paeta.
Pelkään, että kielteiset tunteet vahvistavat toisiaan, kehoni stressaantuu ja ahdistuu enkä saa kielteistä kehää enää pysäytettyä. Pelkään, että menetän hallintani.
Traumaattinen kohdunulkoinen raskaus
Olette varmaan jo kuulleet tarinani kohdunulkoisesta raskaudesta? Siihen traumaan liittyy hyvin moni peloistani: menettämisen pelko, kuolemanpelko, avuttomuus, miten yhteistyö hoitohenkilökunnan kanssa sujuu, kipu ja vuodon määrä, kehon hallinnan menetys ja pelko yksin jäämisestä.
Menettämisen pelko
Kun minulla oli kohdunulkoinen raskaus, emme olleet yrittäneet lasta. En tiennyt, että olin ollut raskaana. Raskaus meni kesken viikolla kahdeksan. Kun gynekologi ultrasi kohtuni ja kertoi, ettei sydänääniä kuulunut, tuntui kuin joku olisi työntänyt veitsen rintaani.
Hiljainen raskauspussi jäi piinaamaan minua. Olin menettänyt jotain, mitä en tiennyt olleen ja mitä en olisi koskaan voinut saadakaan. Voi tuntua jonkun mielestä oudolta, mutta minulle se oli murskaavaa. Se aiheutti pelon menettämisestä. Jos olen menettänyt ”lapsen” kerran, miksi sitä ei tapahtuisi uudelleen. Koska ajattelen monesti asioista niin, että pahin mahdollinen skenaario tapahtuu, mietin, miksi nyt kaikki menisi niin hyvin, että tulisin edes raskaaksi, saati, että saisin pitää lapsen.
Kuolemanpelko
Olin menettää henkeni kohdunulkoisen raskauden takia. Raskaus sijaitsi munajohtimessani ja kasvaessaan liian isoksi se repi johtimen riekaleiksi. Seurauksena vuosin puolitoista litraa verta vatsaontelooni. Jos sitä olisi vuotanut kaksi litraa, olisin gynekologin mukaan menehtynyt.
Sisäinen verenvuoto aiheutti voimakkaan hartiapiston, joka sai minut huutamaan yön kivusta. Menetin tajuntani ja oksensin. Tuolloin koettu kipu ja vuosia jatkuneet todella voimakkaat ovulaatio- ja yhdyntäkivut ovat vaikuttaneet pelkoihini synnytystä kohtaan. Aiempien alapäässä koettujen kipujen on todettu vaikuttavan myös synnytyspelkoon.
Kohdunulkoisen raskauden jälkeen olen kammonnut gynekologisia tutkimuksia. Olen aina jäykkänä kuin rautakanki. Tutkimukset tuntuvat ahdistavalta tunkeutumiselta intiimialueelle. Jännittäminen lisää kipua entisestään. Kohdunulkoisen raskauden jättämän trauman lisäksi tähän pelkoon voi vaikuttaa aiemmin koettu seksuaalinen hyväksikäyttö ja muut väkivallan kokemukset.
Pelko yksin jäämisestä
Kivulias repeäminen tapahtui toisella paikkakunnalla, kun olimme ystävieni luona viettämässä uuttavuotta. Kun aloin olla kaksin kerroin kivusta ja saada paniikkioireita, ystäväni soitti ambulanssin. Ambulanssimiehet kävivät tarkistamassa vointini ja totesivat, että vatsakipuni ja muut oireeni johtuivat tavallisista kuukautisista ja paniikkikohtauksen jälkioireilusta. Raskaustestiä ei tehty.
Kun tiedän, etten saanut apua kriittisellä hetkellä, pelkään, saanko sitä synnytyksessä. Jäänkö yksin? Mitä jos tulee hätä?
Pari päivää tapahtuneen jälkeen hakeuduin oman lääkärin vastaanotolle, joka ohjasi minut välittömästi Kätilöopistolle, jossa kohdunulkoinen raskaus löydettiin. Hoito oli hyvää mutta kylmää. Kun akuutti tilanne oli hoidettu ja varmistettu, että minulla oli kaikki fyysisesti kunnossa, jäin yksin. Kokemaani ei käsitelty millään tapaa henkisellä tasolla.
Tämä on yllättävän yleistä. Hesarissa psykoterapeutti kirjoitti mielipiteen siitä, kuinka keskenmenojen psyykkinen jälkihoito on hyvin vaihtelevaa. Tiedetään, että varhaisetkin keskenmenot voivat aiheuttaa surun ja masennusoireiden lisäksi trauman jälkeisen stressireaktion (PTSD). Tuoreen tutkimuksen mukaan kolmasosalla varhaisen keskenmenon tai kohdunulkoisen raskauden kokeneista naisista on todennettavissa PTSD kuukauden kuluttua raskauden keskeytymisestä. Tutkimuksessa havaittiin myös, että yleisestä käsityksestä poiketen traumaoireiden kesto on pitkä.
Kohdunulkoisesta raskaudesta on nyt aikaa kuusi vuotta, mutta painin yhä samojen henkisten ongelmien kanssa kuin tuolloin – vaikka söin monta vuotta masennuslääkkeitä ja kävin psykoterapiassa.
Mikä synnytyspelkooni on auttanut?
Mitä tiukemmat linjaukset koronan takia on tehty, sitä enemmän olen alkanut hakea apua itsenäisesti. Olen sisuuntunut ja ajatellut, että pitäkää tunkkinne.
Olen alkanut kahlata läpi synnytyspelkoa käsitteleviä kirjoja (Kun synnytys pelottaa & Peloton synnytys), osallistunut Hoivalluksen hypnosynnytysvalmennukseen, anellut lähetteen synnytyspelkopoliklinikalle (saa nähdä, perutaanko sekin) ja selvittänyt traumoihin erikoistuneita terapeutteja. Seuraavaksi alan opiskella Doulesin Synnytyksen ABC -verkkokurssin* sisältöjä muun muassa synnytyksen vaiheista ja edistämisestä sekä kivunlievityksestä. Kurssi on muuten nyt koronan takia puoleen hintaan eli vain 24,50 e!
Tähän mennessä hypnosynnytysvalmennus on ollut kaikkein voimakkain kokemukseni. Tässä sen vaikutukset tiivistetysti: pari viikkoa sitten olin hysteerinen synnytystä kohtaan. Viikonlopun valmennuksen jälkeen aloin ODOTTAA synnytystä. Siis mitä?
Pelot ovat yhä pohjalla ja ne vaativat lisää työstöä, mutta valmennus oli iso askel eteenpäin.
Mitkä asiat hypnosynnytysvalmennuksessa sitten auttoivat?
Tiedollinen valmistautuminen
En tiennyt synnytyksen kulusta juuri mitään ennen valmennusta. Siellä ymmärsin kuitenkin, että tieto lisää rauhaa. Tiedon kautta voin valmistautua synnytykseen ja vaikuttaa sen kulkuun itse. Valmistautuminen lieventää jännitystä ja paniikkioireilua.
Kehon ja mielen yhteys
Mitä rauhallisempi mieli, sitä luonnollisemmin kehoni toimii ja synnytys etenee. Nyt minulla on työkaluja siihen, kuinka voin itse vahvistaa myönteisellä tavalla kehon ja mielen yhteyttä ja saada juuri ne oikeat synnytyshormonit hyrräämään.
Hypnoosi ja rentoutumisharjoitukset
Olen käynyt aiemmin hypnoterapiassa ja todennut sen todella tehokkaaksi keinoksi käsitellä syviäkin traumoja (näitä olen avaamassa teille pian lisää). Siksi koin hypnoosin hyvin luontevaksi apukeinoksi synnytyspelkoon. Kuulin myös suosituksia useammalta ystävältä siitä, miten hypnoosi oli auttanut heitä synnytyksessä todella paljon.
Hypnoosia ei tarvitse pelätä. Siinä ei vaivu mihinkään tiedostamattomaan tilaan ja menetä hallintaa. Se ei ole jotain mystistä, jonka joku toinen ihminen sinulle tekee. Se on yksinkertaisesti syvä rentoutumisen tila. Hypnoosi tuntuu siltä, kun olet unen ja valveen rajamailla, juuri nukahtamassa. Syvärentoutuminen auttaa läpäisemään mielen kritiikin ja näin erilaiset suggestiot eli ehdotukset uppoavat alitajuntaamme paremmin.
Hypnoosivalmennuksen harjoituksilla keho ja mieli rentoutuu ja voin visualisoida hyvää synnytyskokemusta.
Pelottavien sanojen vaihtaminen ja affirmaatiot
Synnytykseen liittyy paljon sanastoa, joilla on minulle vahva kielteinen konnotaatio: kipu, supistus ja ponnistusvaihe. Sanat aiheuttavat ahdistusta ja jopa pakokauhua. Olenkin valmennuksen avulla korvannut niitä lempeämmillä sanoilla, jotka auttavat suhtautumaan synnytykseen myönteisemmin. Supistus on aalto, kipu on tunne tai paine, ponnistusvaihe on syntymävaihe. Pelkään myös sitä, että repeän kahtia (kuten eräs vanha kollegani sanoi: pimpistä perssilmään), joten yritän miettiä enemmin, että kehoni joustaa ja myötäilee.
Olen myös kirjoittamassa itselleni listaa voimauttavista ja rentouttavista affirmaatioista eli voimalauseista, jotka voivat lisätä itsevarmuuttani ja rauhoittaa synnytyksessä. Tukihenkilöni voi sitten lukea niitä minulle tarpeen tullen.
Synnytystoivelista
Vielä hetki sitten ajattelin, että annan itseni ammattilaisten käsiin ja tehkööt he päätökset, koska enhän minä tiedä. Mutta ei, kyllähän minä tiedän. Tunnen itseni, toiveeni ja rajani. Eihän kätilö niitä voi aavistaa?
Siksi olen tehnyt listaa asioista, joiden tiedän rauhoittavan minua: ääniaallot, musiikki, kosketus, tuoksut eli eteeriset öljyt, suklaa, hengitys, jooga, luonto, liike, gua sha.
Varsinaista synnytystoivelistaa alan tehdä lähempänä kesää, kun tietoa on karttunut lisää.
Oma synnytyskupla
Annan itselleni luvan jo nyt vaipua omaan synnytyskuplaani. Suljen pois kauhukertomukset ja traumaattiset synnytykset enkä mene enää keskustelupalstoille. Pyydän, etteivät ihmiset spontaanisti jaa tarinoitaan synnytyksestä elleivät ne ole myönteisiä.
Valmennuksessa katsoin elämäni ensimmäisen synnytysvideot. Odotin niitä kauhusta kankeana ja pelkäsin niiden vain pahentavan jännitystäni. Mutta kuinkas kävikään. En ole koskaan nähnyt mitään kauniimpaa. Synnytys on jotain niin alkukantaisen ja eläimellisen upeaa. Tuntuu hullulta, että hetki sitten koin sen luonnottomaksi. Ettei meidän keho vain voi selvitä siitä. Mutta miten viisas naisen keho ja mieli on! Kuinka ihmeellistä yhteistyötä äiti ja vauva tekevät.
Minäkin haluan kokea sen.
Lähteenä käytetty: Kun synnytys pelottaa (Minerva, 2013), hypnosynnytys.fi, rentosynnytys.fi, hoivallus.fi, terveyskirjasto.fi
*)= Palvelu saatu
Kuvat: Eva-Liisa Orupõld
Meikki ja hiukset: Miia Johansson
Inka I
Katso myös:
Senhän piti olla miltei mahdotonta – kuinka raskaus onnistui?
Hedelmällisyystesti paljasti karun totuuden: En ehkä voikaan saada lapsia
Kohdunulkoinen raskaus sai minut pelkämään vuosia – näin vapauduin