Kehorauha kadoksissa – tarina lihapullasta, sisäisestä kriitikosta ja häpeästä
Kehoni tuntuu taas vieraalta. Olen jatkuvasti tietoinen venyneistä äärirajoistani ja kehon osista, jotka tunnu enää samalta kuin vielä hetki sitten. Suhteestamme on kuin huomaamatta tullut jälleen vihamielinen. Haluaisin vain dumpata koko ruumiin lähimpään roskakoriin ja näyttää perään keskisormea.
Sisäinen tuomitseva ja halveksuva ääni on herännyt talvihorroksesta. Hän on palannut tauon jälkeen peilin ääreen puristelemaan ja sättimään. Välillä en voi mennä edes peilin ohi ilman, että kriitikkoa alkaa puistattaa. Hänellä on ollut peilin edessä aivan älytön harjoitus, joka toistuu päivittäin. Harjoituksessa toinen silmä kuuluu laittaa kiinni ja sitten katsoa, onko poskeni pyöristyneet eilisestä.
Synnytyksen jälkeinen euforia
Synnytyksen jälkeen painoni tippui nopeasti ja laihduttaja-minä oli euforiassa. Näin helpostiko se käy! Sain kuulla kommentteja, miten poskeni ovat kaventuneet ja että näytänpäs hyvältä. Olin vihdoin onnistunut! Lupasin itselleni, etten enää koskaan luovu poskikuopista. Ne ovat elämässä onnistumisen mitta! Samaan aikaan haavoittuva puoleni mietti, että jos nyt näytin ulkopuolisten mielestä hyvältä, miltä olin heistä sitten aiemmin näyttänyt. Varmasti kamalalta, mietin.
Vauvavuotena huhkin vaunulenkeillä tunteja päivässä. Piiskasin väsynyttä kroppaa ja mieltä, koska hei, vaunulenkit laihduttaa. Poskikuopat syvenevät! Nautin imetyksestä osin sen takia, koska kaloreita kului. Iltaisin kriitikko antoi palkinnon: sain luvan syödä sohvalla oreo-suklaata.
Vauvavuosi päättyi ja palasin töihin. Vaunulenkit loppuivat. Oreo-suklaa jäi. En saanut enää kehuja poskien kuopista.
Työn ja perhearjen yhdistäminen uuvutti ja lääkitsin väsymystä syömällä. Lohdutin suklaalla. Piristin jäätelöllä. Hoivasin pizzalla.
Kehorauha kuuluu minulle
Järkeni katsoi touhua vieressä päätään puistellen. Pieni piipitys pääni sisällä muistutti, että ruoka- ja kehosuhteeni kaipaisi käsittelyä. Muistutin itseäni siitä, että kuormituksen ja stressin takia tunsin ahdistusta, joka kanavoitui kehovihaan. Jos en voisi hallita sitä, miten lapsi nukkuu, voisin kontrolloida kehoani. Kun en sitten onnistunut kontrollissa vaan ”ratkesin” syömään tai en jaksanut lähteä kriitikon kanssa lenkille, sättiminen alkoi.
Olen viimeisen vuoden aikana kysynyt jokaiselta läheiseltäni, että näyttääkö naamani lihapullalta. Ei, jokainen sanoi. Suippopaprikalta, siskoni totesi. Laihduttaja-Inka otti kommentin kehuna ja oli hetken ylpeä suippopaprika-naamasta.
Mutta silti jokapäiväinen peiliharjoitukseni tulos on ollut: lihapullanaama.
Sisäinen sättimiseni on saanut pontta ulkoisista kommenteista. Mieleni on uskonut aidosti vain ne kommentit, jotka ovat vahvistaneet omaa, kielteistä ajatustani. Ja myönteisetkin kommentit olen saanut käännettyä kielteisiksi.
Eräs kommentoi täällä hetki sitten minun ja lapseni olevan terveen pulskia. No niin, ajattelin. Sittenhän tämän täytyy olla totta. Olen pulska.
Järkeni, tai onko se aikuinen-Inka, on aivan lopen kyllästynyt tähän kaikkeen.
Siihen, että mittaan ihmisarvoni ulkonäössä. Olen ihmisenä epäonnistunut, arvoton ja riittämätön, koska en kykene hallitsemaan painoani.
Siihen, kuinka paljon energiaa nämä ajaaqtukset vievät. Voisi sanoa, että kehon puristelu on harrastukseni. Niin paljon aikaa siihen käytän.
Siihen, miten kehovihani vaikuttaa parisuhteeseeni ja seksuaalisuuteen. Miten voin uskoa olevani haluttava, kun pidän itseäni vastenmielisenä?
Siihen, että välttelen sosiaalisia tilanteita, koska pelkään, mitä ihmiset ajattelevat minusta ja ulkonäöstäni. Varsinkin ne, jotka eivät ole nähneet minua hetkeen.
10 euron sakkorangaistus
Menin viime viikolla terapiaan ja sanoin, että nyt haluan tälle lopun. Olen vihannut kehoani 30 vuotta. Haluan vapauttaa sen energian nyt johonkin järkevämpään. Ja mikä tärkeintä: en halua tätä vierittää tätä paskaa tyttärelleni.
Aloimme kaivaa syitä ajatusmallini taustalla. No, sieltähän se vyyhti alkoi avautua.
Minä, kuten lähes kaikki ikäiseni, ovat oppineet lapsuuden kodissaan mallin, että kehoa tulee vihata. Sitä pitää haukkua ja sitten rangaista armottomasti, kun se pettää meidät. Minun kehoani on avosteltu lapsesta saakka. Sitä ovat tehneet niin läheiset aikuiset, terveydenhuolto kuin koulukaverit (tai paskat ne mitään kavereita oli). Olen kantanut harteillani näille arvostelijoille kuuluvaa häpeää. Häpeä on niin kipeä tunne, että sen mieluusti peittää vaikkapa sitten vihalla. Kun ympäristö on taistelutanner, miten pieni lapsi olisi voinut saada kehorauhan?
Terapeuttini antoi minulle kotiläksyn. En saa käyttää lihapulla-sanaa (ellen sitten puhu ruoasta). Muuten maksan 10 euroa jokaisesta lihapullasta. Nauroin harjoitukselle. Mutta porkkana oli selvästi riittävä: en ole käyttänyt sanaa kertaakaan. Peiliharjoituksesta on tullut siksi hieman turha.
Tiedän todellakin, että 30 vuoden viha ei käännyt rauhaksi yhdellä istumalla. Mutta nyt tiedän tehneeni viimeisen kerran päätöksen, että nyt tämä riittää. Se onkin ollut tämän viimeisimmän terapian suurimpia anteja – olen oppinut ymmärtämään, mitä rajat tarkoittavat. Ja nyt osaan jo varovasti asettaa niitä niin itselleni kuin muille, niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt riittää.
Lue lisää keskustelua aiheesta Instagram-postauksestani täältä.
Inka I
Katso myös: