Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut
Kun tajusin olevani masentunut, istuin Thaimaassa lava-auton lavalla selkä menosuuntaa päin. Edessäni näin loittonevan tien.
Vieressä oli yksi parhaimmista ystävistä, jonka kanssa olin vaihdossa Kuala Lumpurissa, Malesiassa. Olimme lähteneet kevätlomalla viikoksi Thaimaahan saarille rentoutumaan.
Lava-auto kyyditsi meitä seuraavaan kohteeseen. Ystävälläni oli synttärit ja niiden innoittamana aloimme jutella tulevaisuudesta.
Yhtäkkiä rinnan päällä tuntui raskas paino ja sydämensyke alkoi jyskyttää korvissa. Tajusin siinä hetkessä, etten näe itselleni tulevaisuutta. Olin aivan täysin varma, että kuolen nuorena.
Ajatusketju kulki täyttä laukkaa: minulla on refluksi ja suolisto-ongelmia, saan varmasti syövän. Kuolen siihen.
Ajatus tulevaisuudesta tuntui uuvuttavalta. Kuinka edes jaksaisin elää vanhaksi? Elämä on niin väsyttävää. En jaksa opiskella ja käydä töissä. En jaksa parisuhdetta enkä perhettä. En jaksa elää. Olisi paljon helpompi kuolla.
Koh Jumin saarella olimme ainoat turistit. Oli tilaa ja aikaa ajatella.
Minulla oli kaikki paremmin kuin hyvin: olin kauniissa tropiikissa ilman huolen häivää, ihana ystävä vieressä ja uusi poikaystävä Suomessa odottamassa. Olin ihmeissäni. Mistä nämä mustat ajatukset kumpuavat? Tajusin, että olin nähnyt maailman aika synkkänä jo jonkin aikaa, mutta vain paennut padottuja tunteitani.
Olen ymmärtänyt vuosien varrella, että mielemme suojaa meitä. Traumaattisten kokemuksien jälkeen mieli ottaa pienen palan kerrallaan käsittelyyn. Jos jokapäiväinen arki on stressaavaa ja hetkistä, mieli pistää trauman odottamaan parempaa ajankohtaa.
Kun arki tasoittuu, mieli alkaa päästää traumaattisia muistoja pintaan.
Näin kävi minulle. Olin taistellut vuosia masennusta vastaan. Pidin itseni koko ajan kiireisenä opiskelujen ja töiden kanssa enkä antanut käsittelyä vaativille asioille tilaa.
Kun sitten yhtäkkiä keskellä Thaimaan tropiikkia masennus sitten iski tajuntaani.
Vaihdossa olin uudessa ympäristössä ilman Suomen arkea. Olin päästänyt irti arjen kontrolloinnista ja viimein mieleeni oli tullut tilaa traumaattisten kokemusten tuomille tunteille ja sitä myöten masennukselle.
Vaikka ympärilläni oli kaunista, sisälläni mylläsi synkkyys.
Siinä lava-auton kyydissä sillä hetkellä päätin, että vaikka taidan olla masentunut, en jää asian kanssa yksin. Päätin, että heti päästyäni Suomeen haen apua: etsin terapeutin ja aloitan lääkityksen, jota minulle oli monet kerrat tarjottu.
Ja niin tein, vaikka helppoa se ei ollut. Avun saaminen vaati voimia, kärsivällisyyttä ja paljon läheisten tukea. Yksin tuskin olisi jaksanut, vaikka sairastinkin niin sanottua hymyilevää masennusta. Koko sairauteni ajan, jopa kaikkein mustimpina aikoina, suoritin elämääni. Kävin töissä, urheilin, opiskelin ja näin satunnaisesti ystäviäni. Vain yksin tai kaikkein lähimpien nähden annoin itseni romahtaa. Muulloin pidin aina nätin hymyn huulillani. Olinhan oppinut jo pienestä pitäen, että Inka on niin reipas. Inka pärjää aina.
Nyt neljä vuotta myöhemmin voin sanoa olevani kiitollinen siitä, että sairastuin. Muuten olisin jatkanut tunteideni ja kokemusteni pakoa vielä pidempään ja sairastunut todennäköisesti vielä pahemmin. Sitten en tiedä, kuinka olisin pärjännyt.
Nyt näen tulevaisuuteni. Se näyttää ihanalta ja se saa sisimpäni hymyilemään.
Masennukseni oli hymyilevää sorttia. Jaksoin pitää itseni kasassa ja leveän hymyn huulillani. Siksi harva tiesi sairaudestani.
Apua masennukseen:
Näistä oireista tunnistat masennuksen
Nettiapua mielenterveystalosta
Lue myös:
Elämäntapamuutoksen tärkein ohje
Inka I