Isätön
Tämä on nyt ensimmäinen isänpäivä, jolloin (alitajuisesti aloin muuten kirjoittaa isoisänpäivä) en soita onnitteluja isoisälleni. Korjaan, toinen. Sillä viime isänpäivänä hän oli jo hoitokodissa mutta eli omassa maailmassaan. Yhteydemme oli katkennut eikä hänelle tainut edes olla puhelinta, johon soittaa.
Isoisäni menehtymisen takia tämä tekee erityisen kipeää, mutta olen inhonnut tätä päivää niin kauan kuin muistan. Koen voimakasta ulkopuolisuuden ja tyhjyyden tunnetta. Tänäänkin katselin, kuinka perheet vaelsivat iloisesti höpötellen ravintola Eliteen juhlalounaalle. Puolisoni lähti viemään kirjalahjaa omalle isälleen.
Isoisäni oli lähimpänä isähahmoa, mitä minulla on ollut. En nimittäin tunne biologista isääni.
Lapsuus isättömänä
Päiväkodissa ja ala-asteella askarreltiin isänpäiväkortteja. Inhosin niitä hetkiä, sillä en voinut kirjoittaa korttiin Paljon onnea, isä. Paikkasin sanan isoisälläni tai isäpuolellani, joka oli minulle toki tärkeä läheinen, muttei kuitenkaan se minun isäni. Minua hävetti isättömyyteni. Se oli 90-luvun alussa vielä tabu.
Äitini on puhunut biologisesta isästäni lapsuudesta saakka. Suhde oli lyhyt ja isäni tietoinen äitini raskaudesta. Mutta hän pysyi poissa.
Pitkään halusin sulkea koko ihmisen pois, mutta sisukaluissani ammottanut aukko alkoi tuntua lamauttavalta.
Haaveilin salaa siitä, että joku päivä löytäisimme toisemme ja hän hukuttaisi minut syleilyynsä, pyytäisi anteeksi elämänsä isointa virhettä ja menetettyjä vuosia. Hän esittelisi minut perheelleen ja toisille isovanhemmilleni, jotka hymyillen toivottaisivat minut tervetulleeksi.
Teini-iässä halusin tietää isäni henkilöllisyyden mutta pelkäsin niin paljon haaveeni särkymistä, etten uskaltanut tehdä asialle mitään vuosiin.
Ei vastausta
Mutta aukko, tyhjyys, kasvoi kasvamistaan.
Kuusi vuotta sitten puhuimme äitini kanssa asiasta. Hän kertoi lisää tästä tuntemattomasta miehestä, jota niin kipeästi kaipasin. Äiti oli selvittänyt, missä hän asuu ja työskentelee.
Keräsin kauan rohkeuttani, kunnes laitoin hänelle sähköpostin hänen työmeiliinsä. Sanoin, kuka olen ja jotta voisin jatkaa eteenpäin, haluaisin vain varmistuksen siitä, että hän on se, ketä etsin. En vaatinut mitään.
Odotin pitkään. Ei vastausta.
Pyörittelin päässäni lukemattomia vaihtoehtoja: Hän ei ole se, keneksi häntä luulen, mutta hän päätti olla välittämättä hädästäni ja olla vastaamatta. Hän on todella isäni, muttei halua olla kanssani tekemisissä. Hän pelkää. Hänellä on perhe. Tai häntä ei vain kiinnosta. Hän on lukenut viestin ja poistanut sen heti.
Keräsin vielä rohkeuteni rippeet ja soitin hänen työpaikkansa vaihteeseen. Kun vaihteesta kysyttiin, kenelle yhdistetään, suljin luurin.
Parempi isätön kuin huono isä?
Moni ystäväni on yrittänyt rohkaista minua ottamaan häneen uudelleen yhteyttä, marssimaan hänen kotiovelleen. Mutta mitä sitten tapahtuisi? Lapsuudesta asti mukana kantamani haavekuva isäni lämpimästä halauksesta voisi lopullisesti rikkoontua. Se on saanut jo pahoja säröjä ja on enää juuri ja juuri kasassa. Pidän siitä silti väkisin kiinni, koska haave tuo turvaa.
Ehkä naiivia ja muutamat ovat sanoneet minulle, että saisin olla kiitollinen, kun minulla ei ole ristinäni huonoa isää. Mutta onko se pahempi kuin tämä tyhjyys?
En tiedä. Mutta ei niitä ole mielestäni tarvetta arvottaa.
Huom. Tällä kirjoituksella en missään nimessä halua sanoa, että lapsella kuuluu olla isä ja äiti. Perhemuoto voi olla mikä vain, kunhan lapsella on turvalliset ja rakastavat aikuiset ympärillään.
Lue myös:
Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?
Suru, joka vei pohjan kaikelta
Inka I