Katastrofiajatukset kertovat pahimmista peloistani – nämä keinot ovat auttaneet niihin
Onko tämä veritulppa?
Tämä on varmasti nyt syöpä!
Miksi puolisoni ei vastaa puhelimeen. Hän on varmaan joutunut auto-onnettomuuteen ja makaa jossain ojassa.
Apua, nyt se lapsi kompastuu tuohon kiveen, kaatuu, lyö päänsä ja kuolee. Tai tuohon käpyyn. Tai kääääk, tuohon monttuun. Ei kai tuo auto aja nyt tänne. Ajaa se ja varmaan meidän päälle.
Miksi isoäitini on soittanut? Kuka on kuollut?
Hengittääkö lapsi? Entä koira? Tai minä?
Huoli- tai katastrofiajatuksistani heijastuvat pahimmat pelkoni ja tärkeimmät arvoni: terveys ja perhe.
Olen menettänyt terveyteni hetkellisesti monta kertaa täysin yllättäen ja se on jättänyt jälkensä, niin fyysiset kuin psyykkiset.
Olen ollut niin pelottavissa, turvattomissa ja haitallisista ihmissuhteissa, että sekin on jättänyt syvät arvet. Sisäiset opitut mallit lapsuudessa, haavat sisimpään nuoruudessa ja aikuisuudessa.
Mottoni on ollut aina, että kaikki hyvä viedään pois. Tavalla tai toisella. Älä tuudittaudu siis siihen. Ole valppaana toimimaan, kun alkaa tapahtua. Saatat kuolla, läheisesi saattavat kuolla tai sitten he pettävät, jättävät, satuttavat.
On vaatinut vuosien työn, että olen tullut mallieni ja ajatusteni haitallisuudesta tietoiseksi ja että osaan haastaa niitä. Mutta silti mieleni kuvittelee joka tilanteessa ensin sen pahimman skenaarion.
Katastrofiajatukset liittyvät usein terveyteeni
Viime kesästä saakka kainalooni on sattunut ajoittain. Aluksi ajattelin sen olevan k-rokotteesta. Kun kipu oli jatkunut kuukausia, huolestuin. Tätini kuollessa keväällä rintasyöpään (jälleen yllättävä läheisen menetys), aloin uskoa, että kainalossani on syöpä. Onhan se kai jokseenkin perinnöllistä. Vatvoin lääkäriin menemistä, mutta järkeni sanoi, ettei kipu ole mitään. Saattoi se pelkokin olla, joka vain naamioitui järjeksi. Jos en menisi lääkäriin, minun ei tarvitsisi tietää, että se todella on syöpä. Ja kuinka paljon olen vuoden aikana käyttänyt tämän huoliajatuksen murehtimiseen aikaa? PALJON. Ainakin 1 000 kertaa enemmän kuin että olisin vain heti mennyt lääkäriin.
Kun tulimme Mallorcalta kotiin, rintaani alkoi pistää. Ensimmäinen ajatus: keuhkoveritulppa. Se tuli ensimmäiselläkin kerralla täysin varoittamatta. Nyt altistavina tekijöinä oli lento ja helle. Järki jälleen rauhoitteli. Suostuin seuraamaan tilannetta. Kun mieheni lähti parin päivän työmatkalle ja henkeäni alkoi ahdistaa, laskeskelin, että jos nyt selviäisin hengissä vielä huomiseen. Kaikkein kamalintahan olisi se, että kuolen, kun olen lapsen kanssa kahdestaan kotona. Mitä 2-vuotias sitten tekisi? Ei, kyllä minun on elettävä huomiseen. Sitten voin hengähtää ja vaikka kuollakin.
Miettikää! Tällaiset kelat ovat minulle ihan arkipäivää. Että jospa nyt huomiseen asti elää saisi. Kuinka helvetin kuormittavaa?!?! Mihin kaikkeen voisin tuon ajan ja energian käyttää, jos minun ei tarvitsi varoa joka kulman takana vaanivaa kuolemaa?
Mikä katastrofiajatuksiin auttaa?
Puhuin aiheesta Instagramissa ja kysyin seuraajien peloista. Suurin osa pelkäsi omaa tai läheistensä, erityisesti lastensa, kuolemaa tai terveyden menettämistä. Mun mielestä se kertoo meidän ydinarvoista. Pelot paljastavat paljon.
Kysyin myös, mikä teillä on auttanut pelkoihin. Te kerroitte saaneenne apua terapiasta, hengitysharjoituksista, lääkityksestä, ajatusten ja tunteiden tunnistamisesta ja hyväksynnästä, vahvistavista kokemuksista, meditoinnista ja itsemyötätunnosta.
Minä olen saanut apua samoista asioista ja tiedättekö mistä muusta – ääneen puhumisesta. Möröt kasvavat pään sisällä käsittämättömiin mittoihin, mutta kun ne uskaltaa vapauttaa ilmoille, pelko pienenee. Sen järjettömyys paljastuu. Jos ei ole ketään kenelle puhua, olen kirjoittanut huolipäiväkirjaa. Jo se haastaa näkemään huolien läpi.
Isona apuna on ollut myös turvallisuuden tunteen löytäminen (en tiennyt aiemmin, mitä se on tai miltä se tuntuu) ja vahvistaminen psykoterapiassa hypnoosin, turvapaikkaharjoitusten ja emdr:n avulla.
Ja ehkä voimme huolen hetkellä muistuttaa itseämme, että kaikkeen emme voi vaikuttaa, mutta omiin valintoihin voimme. Siispä rakastetaan, hellitään, kiitetään ja rutistetaan. Niin itseämme kuin rakkaitamme.
Mitä sinä pelkäät? Mikä katastrofiajatuksiisi on auttanut?
Lue lisää kirjoittamiani artikkeleita ahdistuksesta ja masennuksesta täältä. Instagramissa voit lukea seuraajieni kommentteja ja kokemuksia aiheesta.
Inka I
Katso myös:
5 x tunnelukot: Näin ne ovat vaikuttaneet elämääni
Kehorauha kadoksissa – tarina lihapullasta, sisäisestä kriitikosta ja häpeästä