#metoo – salakuvauksen uhrin syvä häpeä

Ajattelin, etten puhu tästä asiasta koskaan ääneen enkä varsinkaan blogissani. Olen valmis puhumaan masennuksesta ja muusta mustasta, mutta en tästä. Aluksi mietin, etten voi ikinä kertoa tästä puolisolleni saati ystävilleni tai perheelleni. Häpeä ja syyllisyys olivat niin suuria. Pelkäsin ihmisten reaktioita. Minua pidettäisiin tyhmänä, huonona ja likaisena. Minua paheksuttaisiin. Olen vaiennut nyt yli vuoden ja kun seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta kertova #metoo-kampanja tuli eteeni, en voinut enää vaieta.

Ystäväni sanoi sen lounaalla: asiasta kirjoittaminen voisi auttaa käsittelemään koko tapahtumaa ja poistaa häpeän leiman. Saan parhaassa tapauksessa tukea muilta.

Siksipä nyt kerron. En voi olla enää hiljaakaan. Häpeä jäytää sisälläni niin voimakkaana. Eikä niin kuuluisi olla.

Deittailin erästä tyyppiä satunnaisesti vuosia sitten. Sen ei ollut koskaan tarkoituskaan johtaa mihinkään vakavaan.

Eräänä päivänä hän pyysi minua luokseen teelle. Haluaisi jutella. Suostuin.

Hän kertoi olevansa syvästi masentunut ja halunneensa jutella kanssani, koska olin hänelle aina kiltti. Tapaaminen meni hyvin, yritin kuunnella ja tsempata.

Muutamaa viikkoa myöhemmin hän ilmoitti olevansa sairaalassa suljetulla osastolla. Pääsisinkö käymään? Säikähdin ja lähdin siltä istumalta! Arvasin hänen yrittäneen itsemurhaa. Eihän osastolle tunnu nykyisin enää pääsevän muuten.

Sairaalassa hän oli kuin toinen ihminen. Lääkkeillä rauhalliseksi pumpattu. Lääkärit eivät vielä tienneet, mikä häntä vaivasi mutta epäiltiin psykoosia, kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai skitsofreniaa. Hän oli yrittänyt itsemurhaa eikä pääsisi osastolta pois ennen kuin olisi paremmassa jamassa.

Juttelimme, poltimme tupakkaa. Tunnelma oli yllättävän rento olosuhteet huomioiden.

Sitten hän pyysi minua istumaan ja kuuntelemaan.

Hän, johon olin luottanut ja jota olin tukenut. Hän kertoi kuvanneensa seksiämme salaa. Omaan tarkoitukseen vain, hän vakuutti. Hän oli kuvannut lisäkseni muutamaa muuta naista ja halusi kertoa asiasta nyt meille kaikille. Meinasin oksentaa siihen paikkaan. Minulla oli täysin alaston ja raiskattu olo (toki raiskaus on vielä asia erikseen). Mutta hän käytti luottamustani hyväkseen ja tallensi kameralle ilman lupaani jotain niin intiimiä. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin enkä meinannut saada happea hänen puhuessaan.

Tee vain rikosilmoitus, jos haluat. Poliisi on takavarikoinut hänen tietokoneensa ja kameransa. Voit kysyä sieltä lisää asiasta, hän sanoi. Hän kertoi itse ilmoittautuneensa poliisille ja tämän takia hänellä ei tulisi seuraamuksia. Hän oli pahoillaan, että kertoi asiasta. Tuntui, etten kuullut mitään. Päässä pyöri vain kela: hän on kuvannut meitä salaa.

Mies oli omien sanojensa mukaan kokenut tunnontuskia tekemästään jo kauan. Epäili olleensa jo silloin sairastunut. Hän vannoi ja vakuutti, ettei sisältö ole levinnyt nettiin. Mutta voinko luottaa mihinkään mitä hän sanoo? Voiko hän itsekään olla varma?

Mediassa oli juuri samaan aikaan isosti esillä Axl Smithin salakuvausjupakka. En voinut käsittää, että nyt minä olin samanlainen salakuvauksen uhri kuin Smithin uhrit.

Poistuin sairaalasta sekavissa tunnelmissa.

Mitä nyt tekisin? Kenelle kertoisin? Ensimmäinen reaktioni oli, että suljen asian syvälle sisimpääni. Sinne kaikkein pimeimpään kolkkaan, jossa majailee jo valmiiksi monta mörköä. En kerro kenellekään. Nielen tunteeni. Nielen häpeän.

Mietin asiaa jonkun aikaa kotona itkien, kunnes puolisoni tuli kotiin. Olen kertonut miehelleni aina kaiken. Tavalla tai toisella. Niin kerroin tämänkin asian. Kerroin hänelle suunnatonta häpeää ja pelkoa tuntien. Suuttuisiko hän? Jättäisi minut? Ei tietenkään, mieheni nappasi minut syliinsä ja silitti. Lohdutti. Vihasi miestä. Antoi minulle kuitenkin tilaa miettiä asiaa.

Seuraavaksi kerroin asiasta terapiassa. Tiesin, etten voi jättää sitä sanomatta. Mutta kuinka vaikeaa se oli! Ajattelin terapeuttini tuomitsevan minut. Mutta hän suhtautuikin lämpimästi ja myötätuntoisesti.

Kerroin hiljalleen myös läheisille ystävilleni. Kaikki suhtautuivat suurella rakkaudella ja toisaalta myös epäuskolla. Ai se tyyppikö pystyi tuollaiseen tekoon? Eipä olisi uskonut. Niinpä, kukapa tällaista osaisi koskaan aavistaa.

Keräsin rohkeutta pari viikkoa ja soitin poliisille. Kerroin tilanteen ja kysyin, mitä voisin tehdä. Halusin tietää, ovatko tallenteet todella poliisin hallussa ja katsooko joku niitä siellä? Yrittävätkö he tunnistaa uhrit? Olisiko minulle kerrottu asiasta?

Poliisi ei voinut tietenkään kertoa mitään. Minun pitäisi tehdä rikosilmoitus, jotta poliisi ensinnäkään kertoisi minulle mitään ja jotta he alkaisivat asiaa tutkia. Mutta jos teen rikosilmoituksen, minun pitäisi olla valmis kuulusteluihin ja koko prosessiin, joka voisi olla hyvinkin raskas. Poliisi myös sanoi, että voihan olla, että tämä on vain sairaan ihmisen tapa käyttää valtaa. Että koko homma ei olisi totta.

Mietin pitkään, teenkö rikosilmoituksen. Ilman sitä syytteitä ei nostettaisi. Mies oli vannonnut, että kaikki materiaali oli poliisin hallussa ja hän oli itse ilmoittautunut poliisille. Kukaan muu uhreista ei kuulemma halunnut tehdä rikosilmoitusta.

Seurasin Smithin oikeudenkäyntiä. Olin juuri toipumassa pahasta työuupumuksesta. Lopulta totesin, ettei minulla ollut tarpeeksi voimavaroja oikeusprosessiin. Lisäksi häpesin niin paljon ja pelkäsin, mitä ilmoituksesta seuraisi. Kuinka paljon prosessi lisäisi häpeääni.  Jätin ilmoituksen tekemättä itseni, en hänen takiaan. Toki mietin, onko tämä oikea tapa toimia muiden uhrien ja ylipäätään naisten takia. Mies ei ollut terve, vaikka eihän se millään tavalla oikeuta hänen tekoaan. En ole kuullut hänestä tuon jälkeen. Tiedän hänen saanneen kuitenkin terveydenhuollosta apua ongelmiinsa.

Joku voi kritisoida sitä, että en lähtenyt oikeusprosessiin mutta nyt kerron asiasta kuitenkin julkisesti täällä. Mutta se tapahtuu minun ehdoillani. Toki pelkään, että jonkun ilkeät kommentit repivät minut entistä pahemmin rikki. Mutta otan sen riskin. Toivon tarinani auttavan niitä, jotka kokevat samanlaista häpeää ja pelkoa, eivätkä ehkä ole kertoneet kokemastaan kenellekään. En halua kyynistyä enkä halua nyt sanoa, että älkää luottako miehiin. Mutta jos olisin sinkku, minun olisi varmasti paljon vaikeampi päästä eteenpäin. Luotettavan kumppanin avulla olen päässyt yllättävänkin nopeasti toipumaan.

Jokainen, jolle olen kertonut on omalla tavallaan auttanut käsittelemään asiaa ja helpottanut häpeää. Kukaan ei ole paheksunut tai kyseenalaistanut päätöstäni jättää asia sikseen. Läheisteni avulla saan puhuttua järkeä itselleni: se ei ollut minun syyni. Minun ei pidä hävetä, vaan tekijän. Minun ei pidä pelätä.

Lue myös:

Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut

Miksi olen ylipainoinen?

Inka I