Suru, joka vei pohjan kaikelta

27/03/2018

Blogini on ollut hiljaa viimeiset kaksi kuukautta. Minulla ei yksinkertaisesti ollut voimavaroja kirjoittaa. Oma hyvinvointini ja pysähtyminen nousivat tärkeämmiksi, kun alkuvuosi potki minua useamman kerran päähän.

Mistä se johtukaan, että usein vastoinkäymiset tulevat könttänä? Ihan kuin yksi isku päin pläsiä ei riittäisi, vaan mieli on saatava aivan vereslihalle.

Yksi iskuista ja ehdottomasti se kovin tapahtui 5. päivä helmikuuta. Olin osannut odottaa puhelua, mutta kun se tuli, maailmani romahti. Suru salpasi henkeni. Isoisäni oli kuollut.

Muistisairautta sairastanut isoisäni oli kolme päivää aiemmin joutunut saattohoitoon. Olin tuolloin juuri lähdössä perhetutun lapsen syntymäpäiviltä mieli kevyenä, kun äitini soitti. Yhtäkkiä pappani elintoiminnot olivat romahtaneet ja hänet oli siirretty saattohoitoon.

PAM! Matto viuhahti jalkojeni alta niin nopeasti, että meinasin kaatua.

Henkinen yhteys katkesi

Viime kesänä isoisäni sai aivoinfarktin, jonka jälkeen menetimme henkisen yhteyden. Surutyöni alkoi silloin. Yhtäkkiä ihminen, jolta olin kysynyt neuvoa aina elämän suuriin kysymyksiin, ei enää tiennyt, kuka olen. Hän oli puheissaan milloin Englannissa, milloin entisen työpaikkansa kokouksessa. Emme olleet enää samassa maailmassa. Se oli murskaavaa.

Syksyllä hän sai keuhkoveritulpan ja lääkäri ohjeisti varautumaan siihen, että milloin vain voi tulla lähtö. Ei siihen silti osannut valmistautua.

suru

Viimeinen ottamani yhteiskuva isovanhemmistani. Kävimme viime kesänä tutustumassa Monolan aittaan, jossa Jean ja Aino Sibelius kävivät häämatkallaan.

Vakaana seissyt honka

Kun hänen lähtönsä sitten tuli, tuntui kuin perusta, kallio jalkojeni alla, olisi räjähtänyt pienen pieniksi murusiksi. Isoisäni oli ristiriitainen persoona, mutta minulle vahva ja viisas aikuinen, johon turvauduin. Olen kasvanut ilman biologista isää ja hän oli minulle lähempänä isähahmoa kuin isoisää.

Isoisäni on tukenut minua aina unelmissani ja puskenut kovaa eteenpäin. Nyt minulla ei yhtäkkiä olekaan olekaan kirittäjää. Tyyppiä, kenen kanssa jakaa mielipiteitäni, ajatuksiani, toiveitani. Rakasta läheistä, jolle olen soittanut ensimmäisenä, kun jotain suurta on tapahtunut.

Hän on ollut minulle vakaana seisova honka. Kehen minä nyt nojaudun? Itseeni? Eräs tuttavani sanoi minulle hiljattain, että jokainen meistä on täällä loppujen lopuksi yksin ja voi turvautua vain itseensä. Hän myös sanoi, että oppisin ymmärtämään elämän rajallisuuden.

kesäloma

Pysähtyminen

Ja sitä tämä kuolema on tehnyt. Pistänyt pysähtymään ja pakottanut pohtimaan, mihin suuntaan olen menossa. Ovatko tärkeimmät arvoni prioriteettilistani kärjessä? Toiminko niiden mukaan? Käytänkö sitä aikani tällä pallolla niin kuin haluan?

Toisaalta olen jopa helpottunut ja kiitollinen, että pappani sai lähteä näin nopeasti. Muistisairaus todettiin hänellä vain joitakin vuosia sitten ja viimeinen vuosi toi hänen kuntonsa rytinällä alas. Olen helpottunut siitä, että hän sai mennä eikä hänen tarvinnut jäädä tänne laitteisiin kytkettynä kitumaan.

Kun isoäitini oli ollut pukemassa miestään arkkuun, kertoi hän, kuinka levolliselta isoisäni näytti. Hänen suupielissään oli pieni hymynkare. Isoäidilleni tämä toi lohdun. Hänen miehensä on nyt saanut rauhan.

Hautajaiset tekivät kuoleman todeksi

Kuten sen jo entuudestani tiesin, hautajaiset ovat paikka, jossa kuolema tulee todeksi. Annoin itseni romahtaa ja itkun tulla. Laskin valkoisen ruusun arkun päälle ja silitin arkun kylkeä. Hyvästi, pappa. Muistotilaisuudessa rohkaistuin kertomaan minun ja serkkujeni lapsuudenkesistä ja millainen minun suhteeni oli pappaan. Mitä hän minulle merkitsi. Se tuntui hyvältä.

Hautajaisten jälkeen olin viikon kuin zombi. Halusin vain käpertyä kuoreeni ja toivoin ihmisten jättävän minut rauhaan. Nyt kuukausi hautajaisten jälkeen pahin tunne on hiljalleen helpottanut. Olo on edelleen hyvin aaltoileva. Yhtenä hetkenä tuntuu kuin kuolemaa ei olisikaan tapahtunut ja unohdan asian. Toisena hetkenä itku iskee aivan puskista. Viimeksi äsken, kun katsoin Siskot-sarjaa, jossa laulaja Diandra Flores lauloi isoisänsä kanssa. Näen harva se yö unta isoisästäni ja mummolasta.

Vanha suru nousi pintaan

Kuolema toi myös vanhat, tutut kivut pintaan. Sydämessä puristi suru kahdeksan vuotta sitten kuolleesta avopuolisostani. Tuntui kuin ne vanhat arvet olisi revitty väkisin auki.

Mutta olen toistellut itselleni, että kaikki tunteet ovat luonnollisia ja sallittuja. Suru vie sen aikaa kuin vie. Pääni käsittelee surua siinä tahdissa kuin se pystyy. En pakota sitä tai hautaa sitä.

Niin tein avopuolisoni kuoleman kohdalla ja se päättyi huonosti. Lopulta olin täysin loppuunpalanut ja masentunut. Toki aiemmat kokemukseni myös pelottavat. Olen kerran sukeltanut pimeyteen menetettyäni läheiseni, mikä estää, ettei niin kävisi myös nyt.

Uskon kuitenkin, että minulla on paremmat työkalut käsitellä surua. Lisäksi minulle on läheiset, jotka jakavat saman surun.

Ja ehkä hiljalleen alan itsekin juurtua tiukemmin kiinni maahan. Kasvan itse vakaana seisovaksi hongaksi, johon voin nojata.

Kuvat ovat viime heinäkuulta. Se oli viimeinen kerta, kun vielä kohtasimme tässä maailmassa isoisäni kanssa.

Lue myös:

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?

Inka I

FACEBOOK / INSTAGRAM
  • Outi

    Oi Inka miten kauniisti ja lämpimästi kirjoitat💝

    • Inka I

      Kiitos Outi <3

  • Ronja

    Moi Inka! Löysin sun blogin facen tavoitteena terveellinen elämä -ryhmästä. Itse käyn just noita samoja kolmenkympinkriisi juttuja läpi ja sit kirjoitit niin mun ajatukset ulos, että kattelin muitakin kirjoituksias. 😊
    Tämä teksti sai kyynelkanavat auki ja kovaa. Mulla kuoli keväällä isoisä, isoäiti ja isoisomummu, kaikki 4kk sisällä. Ja itsekkin oon ehkä kokenut että sitä on vähätelty tai ei ainakaan ihan ymmärretty.. kirjoitit todella kauniisti sun isoisästä ja sun surusta❤ pystyn samaistumaan täysin. Itku saattaa tulla ku näkee vanhoja pariskuntia tai jostain ihan normaaleista tilanteista, jotka vaan muistuttaa heistä.
    Mut mua on lohduttanu se, että siellä jossain ne on ainakin yhdessä ja näkee kaikki omat rakkaansa. Siellä jossain on suuret jälleennäkemisen juhlat ku me ollaan sanottu hyvästit. Ja sitten on taas juhlat ku me nähdään uudestaan.❤
    Kiitos kun kirjoitat niin rehellisesti.😊

    • Inka I

      Moi Ronja!

      Kiitos paljon kommentistasi <3 Helpottavaa mulle kuulla, etten ole kriisiajatusteni kanssa yksin. Mutta kyllä me se selätetään. Tsemppiä sinne!

      Voi ei, olen todella pahoillani. Otan syvästi osaa menetykseesi. Huh, todella rankkaa menettää noin nopeasti noin monta läheistä. Harmi kuulla, että sinäkin olet kokenut vähättelyä. Se on ihmeellistä. Jokaisella meillä on oikeus surra tavallaan ja ketä haluamme. Kyllä, monet tilanteet, ihmiset, paikat, tuoksut muistuttavat menetetyistä läheisistä. Se on toisaalta raakaa, toisaalta ihanaa. He pysyvät mielissämme ja mukanamme.

      Ihanasti sanottu. Näin se varmasti on <3 Mua on lohduttanut se, että koen isoisän kulkevan mukanani. Tuntuu, että välillä voin aistia hänet todella voimakkaasti.

      Kiitos, että kerroit tarinasi. Rehellisyys on mulle tärkeä arvo täällä ja muutenkin.

Vastaa käyttäjälle Ronja Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*

*

Liity Inkan uutislistalle

Instagram @inka.ikonen

  • @inka.ikonenInstagram did not return a 200.
  • @inka.ikonenInstagram did not return a 200.
  • @inka.ikonenInstagram did not return a 200.