Kun suru yllättää

Jarrutan Kallion Urheilutalon kohdalla olevan suojatien eteen. Suojatien yli kävelee vanhempi herra. Hiukset ovat kiharat ja harmaantuneet. Selkä kumara ja askel haparoiva. Keppi tukee kulkua. Hän kääntää katseensa minuun ja hymyilee lempeästi.

Hymyilen takaisin samalla nieleskellen kurkkuun kipuavaa itkua. Nousen pyörän selkään ja tuuli pyyhkii kyyneleet kasvoiltani.

Sama tilanne on tapahtunut täysin samassa kohdassa kuukauden sisään kahdesti. Tosin minuun katsahtanut vanhus on ollut eri. Minun tunteeni samat. Pohjaton, syvältä repivä suru.

Nyt jälkimmäisellä kerralla, pyöräilessäni loppumatkan kotiin, uusi ajatus iskee tajuntaani. Se on lamauttava. Tajuan, etten näe häntä enää koskaan. Hän on oikeasti poissa.

Isoisäni kuoli helmikuussa. Kirjoitin tuolloin siitä, miten kallio jalkojeni alta pirstoitui palasiksi. Siltä se tuntuu edelleen. Olo on juureton. Hän oli minulle yksi läheisimmistä aikuisista. Se, jolta pyysin neuvoa. Nyt listallani on monta kysymystä, mutten saa niihin enää häneltä vastauksia.

Näinhän moni kuvailee suruaan menetettyään läheisensä. Olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä, mutta moni on myös tuntunut vähättelevän kokemustani. Tai jopa yllättyvän, että suren näin paljon isoisääni.

Isoisäni oli sairas ja saanut elää pitkän elämän. Kuolema on luonnollista ja olen helpottunut, ettei hänen tarvinnut kärsiä kauempaa. Mutta vaikka kuinka puhun sydämelleni järkeä, suru on murskaava.

Muutamat vanhemmat ihmiset ovat sanoneet, että tuolta se tuntuu, kun ei ole menettänyt läheisiään. Kun on nuori. On tehnyt mieli huutaa, että olenhan menettänyt. Mistä suruni vähättely johtuu? Eikö yhteiskunnassamme arvosteta enää samalla tavalla muita kuin ydinperheen välisiä suhteita? Vai olenko vain tosiaan nuori ja herkkä?

Ennen meitä oli kolme

Päästyäni kotiin puran pahaa mieltäni paiskoitumalla ja kiukkuilemalla puolisolleni. Kunnes lopulta pysähdän hetkeksi ja itku alkaa vavisuttaa kehoani. Mieheni sulkee minut syliinsä. Ikävä on niin kova, että se tuntuu puristavan sisuskaluni kouraansa.

Olen parin viikon päästä menossa ensimmäistä kertaa hänen hautajaistensa jälkeen isovanhempieni tai siis mummoni luokse. Jännittää. Näen hautakiven, johon on kirjailtu hänen nimensä. Istumme ensimmäistä kertaa mummoni kanssa kahdestaan ruokapöytään. Ennen meitä oli kolme.

Valmistaudun tulevaan karaisemalla itseäni ja luen vanhoja sähköpostiviestittelyjämme. Kykenen lukemaan yhden. Sen hän on lähettänyt minulle, kun olin muutama vuosi sitten Kambodzassa. Olin ollut reissussa seitsemän kuukautta ja palaamassa Suomeen muutaman viikon kuluttua. Hän päätti viestinsä lauseeseen ”Tervetuloa kotiin”. Nyt tuntuu, etten enää tiedä, missä se on.

Isoisäni Osmo 1970-luvulla.

Lue myös:

Suru, joka vei pohjan kaikelta

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?

Inka I