Yksin
Olen ajanut itseni siihen pisteeseen, että pääni sisällä raivoaa yksi ankea mörökölli. Se on ahdistunut, äkäinen ja vaatii hiljaisuutta. Omaa tilaa olla ja hengittää.
Se tulee esiin esimerkiksi väentungoksessa. Kun tuntuu, ettei mulla ole yhtään reviiriä.
Purin tuntemusta ystävälleni, joka kertoi ymmärtävänsä minua. Hän alkoi puhua persoonallisuuden piirteistä: Ero introvertissä ja ekstrovertissä on se, että miten ihminen latautuu. Latautuuko parhaiten muista ihmisistä vai yksin olosta.
Tuntui kuin pääni solmut avautuisivat hetkessä. Kuinka suuri oivallus!
Millainen olen?
Olen aina pitänyt itseäni sosiaalisena ekstroverttina, mutta entä jos en olekaan. Teen testin ja kuinka ollakaan – olen lopputuloksen mukaan introvertti. Testin mukaan saan voimaa pohdiskelusta ja päätöksistä. Ihmisjoukot hermostuttavat ja pidän enemmän syvällisistä keskusteluista pienessä piirissä kuin hulinasta väentungoksessa. Olen vastuullinen, luova ja analyyttinen. KYLLÄ!
Toisen jutun perusteella olen enemminkin ambivertti. Oloni ei ole epämukava sosiaalissa tilanteissa, mutta väsähdän, jos olen jatkuvasti ihmisten keskellä. Olen mielelläni huomion keskipisteenä, mutta en halua, että huomio jatkuu pitkään. Uppoudun yhtä helposti omiin ajatuksiini kuin hyvään keskusteluun. Jos olen liian pitkään yksin, tylsistyn. Toisaalta väsähdän, jos olen liian paljon muiden seurassa. KYLLÄ, KYLLÄ, KYLLÄ!
Sosiaaliset tilanteet
Olinpa kumpi tahansa tai kenties aistiherkkä, erityisherkkä tai vain stressaantunut ja ylikuormittunut, mutta sen olen huomannut, että olen ollut aivan liian vähän yksin! Itseasiassa en muista hetkeä, kun olisin todella ollut yksin. Ja silloinhan minä nimenomaan lataudun. Siitä, että voin olla omissa oloissani hiljaisuudessa.
Sosiaaliset tilanteet vievät minulta energiaa. Se kuulostaa jotenkin omaankin korvaan oudolta, koska olenhan ammatiltani toimittaja. Työni on intohimoni. Tapaan päivittäin mielettömiä tyyppejä, joilta oppia ja oivaltaa uutta. Kohtaamiset ovat työni suola.
Mä saan niistä, läheisistäni, ystävistäni ja miehestäni voimaa, mutta sosiaaliset tilanteet on mulle myös kuluttavia.
Olla läsnä
Sanelin tämän postauksen runkoa lenkillä Hietsussa.
Aiemmin en ymmärtänyt sitä, miksi joku lähtee lenkille kuuntelematta samalla musiikkia. Olen kokenut, että musiikki on niin tärkeä rytmittämään liikettä (sanoo vanha tanssija). Mutta siellä mä nyt lenkkeilin ilman musiikkia, koska en kestänyt kuulla ääntäkään. Olin niin poikki. Halusin vain kuulla hiljaisuutta ja luonnon ääntä. Aika nopeasti musta alkoi tuntua, että surina pään sisällä hiljenee ja mieli kirkastua. Energisöidyn ja maadoitun siinä lenkkipolulla.
Somelakko
Ihana Karita puhui juuri blogissaan siitä, miten hän on painellut menemään autopilotilla. Mä olen tehnyt ihan samaan. Ohjelmoinut itseni vain suorittamaan. Olen tehnyt nyt syksyllä enemmän töitä etänä ja ajatellut, että siinähän mä olen koko ajan yksin keittiöpöydän ääressä. Mutta minähän olen koko päivän läppärin ja kännykän kautta kontaktissa muihin ihmisiin. Ja jos mä yritän keskittyä johonkin, viestit, sähköpostit ja push-upit keskeyttävät vähän väliä. Se on niin kuormittavaa ja hidastaa aikaansaamista. Kuinka tyhmää, että vaikka tiedostan tämän, en muuta mitään.
Moni bloggaaja/some-tähti on puhunut siitä, miten työhön kuuluu olla läsnä somessa vuorokauden ympäri ja se uuvuttaa. Samaa mä olen miettinyt. Kännykkä saa minut helposti pahalle tuulelle. Terveisiä vain miehelleni, joka tästä on huomauttanut. Mun on tehtävä itselleni rajat, milloin ja kuinka kauan kerrallaan olen puhelimella ja vuorokaudessa täytyy olla aikoja, jolloin en ole tavoitettavissa.
Kirjoitan tätä postausta loppuun nyt kotona. Kuuntelen Spotifysta Sufjan Stevensia (kiitos suosittelusta, Siiri) ja suljin läppäriltä sähköpostit, somet ja kännykkä on lentotilassa. Kuinka onkin heti helpompi hengittää. En ala heti viisi minuuttia kirjoitettuani miettiä, että hmm, onkohan joku kaivannut mua.
Nuoli osoittaa luontoon
Mun sydämellä lepää sellainen jättimäinen nuoli, joka magneetin lailla vetää mua jonnekin Lapin tuntureille – Michele ja Sampo, milloin saan tulla?
On tärkeää ymmärtää, mitä kaipaa. Meidän kaikkien on pakko latautua. Jos koko ajan vain antaa energiaansa eikä missään vaiheessa lataa patteristoa täyteen, on ennen pitkää tilanteessa, missä pää huutaa pysähtymään.
Mä olen kiitollinen siitä, että tajusin tunnin lenkin luonnossa tai kirjan lukemisen palauttavan – edes hetkeksi. Sitten mä taas jaksan ja HALUAN olla vuorovaikutuksessa.
Onko täällä muita, jotka käy läpi samanlaisia tunteita? Saatko tarpeeksi omaa aikaa?
Lue myös:
Shokkiuutisia palautumisestani – tuleeko pian seinä vastaan?
Inka I