Suru, joka vei pohjan kaikelta

Blogini on ollut hiljaa viimeiset kaksi kuukautta. Minulla ei yksinkertaisesti ollut voimavaroja kirjoittaa. Oma hyvinvointini ja pysähtyminen nousivat tärkeämmiksi, kun alkuvuosi potki minua useamman kerran päähän.

Mistä se johtukaan, että usein vastoinkäymiset tulevat könttänä? Ihan kuin yksi isku päin pläsiä ei riittäisi, vaan mieli on saatava aivan vereslihalle.

Yksi iskuista ja ehdottomasti se kovin tapahtui 5. päivä helmikuuta. Olin osannut odottaa puhelua, mutta kun se tuli, maailmani romahti. Suru salpasi henkeni. Isoisäni oli kuollut.

Muistisairautta sairastanut isoisäni oli kolme päivää aiemmin joutunut saattohoitoon. Olin tuolloin juuri lähdössä perhetutun lapsen syntymäpäiviltä mieli kevyenä, kun äitini soitti. Yhtäkkiä pappani elintoiminnot olivat romahtaneet ja hänet oli siirretty saattohoitoon.

PAM! Matto viuhahti jalkojeni alta niin nopeasti, että meinasin kaatua.

Henkinen yhteys katkesi

Viime kesänä isoisäni sai aivoinfarktin, jonka jälkeen menetimme henkisen yhteyden. Surutyöni alkoi silloin. Yhtäkkiä ihminen, jolta olin kysynyt neuvoa aina elämän suuriin kysymyksiin, ei enää tiennyt, kuka olen. Hän oli puheissaan milloin Englannissa, milloin entisen työpaikkansa kokouksessa. Emme olleet enää samassa maailmassa. Se oli murskaavaa.

Syksyllä hän sai keuhkoveritulpan ja lääkäri ohjeisti varautumaan siihen, että milloin vain voi tulla lähtö. Ei siihen silti osannut valmistautua.

Viimeinen ottamani yhteiskuva isovanhemmistani. Kävimme viime kesänä tutustumassa Monolan aittaan, jossa Jean ja Aino Sibelius kävivät häämatkallaan.

Vakaana seissyt honka

Kun hänen lähtönsä sitten tuli, tuntui kuin perusta, kallio jalkojeni alla, olisi räjähtänyt pienen pieniksi murusiksi. Isoisäni oli ristiriitainen persoona, mutta minulle vahva ja viisas aikuinen, johon turvauduin. Olen kasvanut ilman biologista isää ja hän oli minulle lähempänä isähahmoa kuin isoisää.

Isoisäni on tukenut minua aina unelmissani ja puskenut kovaa eteenpäin. Nyt minulla ei yhtäkkiä olekaan olekaan kirittäjää. Tyyppiä, kenen kanssa jakaa mielipiteitäni, ajatuksiani, toiveitani. Rakasta läheistä, jolle olen soittanut ensimmäisenä, kun jotain suurta on tapahtunut.

Hän on ollut minulle vakaana seisova honka. Kehen minä nyt nojaudun? Itseeni? Eräs tuttavani sanoi minulle hiljattain, että jokainen meistä on täällä loppujen lopuksi yksin ja voi turvautua vain itseensä. Hän myös sanoi, että oppisin ymmärtämään elämän rajallisuuden.

Pysähtyminen

Ja sitä tämä kuolema on tehnyt. Pistänyt pysähtymään ja pakottanut pohtimaan, mihin suuntaan olen menossa. Ovatko tärkeimmät arvoni prioriteettilistani kärjessä? Toiminko niiden mukaan? Käytänkö sitä aikani tällä pallolla niin kuin haluan?

Toisaalta olen jopa helpottunut ja kiitollinen, että pappani sai lähteä näin nopeasti. Muistisairaus todettiin hänellä vain joitakin vuosia sitten ja viimeinen vuosi toi hänen kuntonsa rytinällä alas. Olen helpottunut siitä, että hän sai mennä eikä hänen tarvinnut jäädä tänne laitteisiin kytkettynä kitumaan.

Kun isoäitini oli ollut pukemassa miestään arkkuun, kertoi hän, kuinka levolliselta isoisäni näytti. Hänen suupielissään oli pieni hymynkare. Isoäidilleni tämä toi lohdun. Hänen miehensä on nyt saanut rauhan.

Hautajaiset tekivät kuoleman todeksi

Kuten sen jo entuudestani tiesin, hautajaiset ovat paikka, jossa kuolema tulee todeksi. Annoin itseni romahtaa ja itkun tulla. Laskin valkoisen ruusun arkun päälle ja silitin arkun kylkeä. Hyvästi, pappa. Muistotilaisuudessa rohkaistuin kertomaan minun ja serkkujeni lapsuudenkesistä ja millainen minun suhteeni oli pappaan. Mitä hän minulle merkitsi. Se tuntui hyvältä.

Hautajaisten jälkeen olin viikon kuin zombi. Halusin vain käpertyä kuoreeni ja toivoin ihmisten jättävän minut rauhaan. Nyt kuukausi hautajaisten jälkeen pahin tunne on hiljalleen helpottanut. Olo on edelleen hyvin aaltoileva. Yhtenä hetkenä tuntuu kuin kuolemaa ei olisikaan tapahtunut ja unohdan asian. Toisena hetkenä itku iskee aivan puskista. Viimeksi äsken, kun katsoin Siskot-sarjaa, jossa laulaja Diandra Flores lauloi isoisänsä kanssa. Näen harva se yö unta isoisästäni ja mummolasta.

Vanha suru nousi pintaan

Kuolema toi myös vanhat, tutut kivut pintaan. Sydämessä puristi suru kahdeksan vuotta sitten kuolleesta avopuolisostani. Tuntui kuin ne vanhat arvet olisi revitty väkisin auki.

Mutta olen toistellut itselleni, että kaikki tunteet ovat luonnollisia ja sallittuja. Suru vie sen aikaa kuin vie. Pääni käsittelee surua siinä tahdissa kuin se pystyy. En pakota sitä tai hautaa sitä.

Niin tein avopuolisoni kuoleman kohdalla ja se päättyi huonosti. Lopulta olin täysin loppuunpalanut ja masentunut. Toki aiemmat kokemukseni myös pelottavat. Olen kerran sukeltanut pimeyteen menetettyäni läheiseni, mikä estää, ettei niin kävisi myös nyt.

Uskon kuitenkin, että minulla on paremmat työkalut käsitellä surua. Lisäksi minulle on läheiset, jotka jakavat saman surun.

Ja ehkä hiljalleen alan itsekin juurtua tiukemmin kiinni maahan. Kasvan itse vakaana seisovaksi hongaksi, johon voin nojata.

Kuvat ovat viime heinäkuulta. Se oli viimeinen kerta, kun vielä kohtasimme tässä maailmassa isoisäni kanssa.

Lue myös:

Miltä tuntuu, kun isoisälläni on Alzheimer?

Inka I