Unelma, jota häpeän eniten

15/01/2019

Häpeä. Aika tunnistettava mutta niin paska tunne. Eikö niin?

Se laiskistaa, saa pelkäämään ja ahdistumaan, laittaa välttelemään asioita, pakoilemaan, valehtelemaan itselle ja muille.

Kirjoitin tuoreimpaan Elleen jutun Mikko Kuoppalasta eli Pyhimyksestä. Jutun teemana oli häpeä. Mikko kertoi muun muassa häpeävänsä unelmaansa, joka on ollut kiertyneenä sisuskaluihin lapsuudesta saakka.

Samaistun hänen kokemuksiinsa vahvasti – niin varmasti moni muukin teistä. Se oma, syvin unelma saa posket punehtumaan eikä sitä ilkeä sanoa ääneen.

Ajatuksissa pyörii: No, mutta enhän minä, eihän minusta…

Minä ja Mikko jaetaan sama hävettävä unelma: kirjan kirjoittaminen.

Häpeä tappaa unelman

Uh, että tuntuu pahalle edes nähdä nuo kaksi yllä olevaa sanaa. Heti alkaa kuumottaa poskia. Tekisi mieli painaa vain backspacea, deletoida tämä koko hemmetin postaus ja kaivautua sohvatyynyjen väliin.

Päässä huutaa sisäinen kriitikko ihan täböllä: Mitä sä oikein itsestäsi kuvittelet? Kuinka naiivia ja lapsellista. Herää todellisuuteen, urpo. Miksi sä onnistuisit, kun niin harva onnistuu? Ei sulla ole sitä, mitä se vaatii. Miksi siis edes yrittää?

Kustantamot saa keskimäärin 25 käsikirjoitusta joka päivä. Niistä kirjoiksi päätyy yksi prosentti. Ja vaikka onnistuisi saamaan kustannussopimuksen, mitään kovin rahakasta kirjailijan elämä ei ole. Vuositulot, siis vuositulot, ovat ilman apurahoja 2 000 euroa. Että sellaiset lähtökohdat.

Kadehtien kuitenkin ihailen lähipiirissäni olevia ihmisiä, jotka saavat kustannussopimuksia. Yksi tuntemistani tietokirjailijoista antoi minulle jo kustannustoimittajan yhteystiedot ja sanoi tämän etsivän uusia nimiä. Aikaa tästä on nyt reilu vuosi ja arvaatteko, mitä olen tehnyt? Aivan niin. En yhtään mitään.

häpeä

Lapsen unelma

Kun minulta kysyttiin lapsena, että mikä haluaisin olla isona, vastasin milloin mitäkin: floristi, Indiana Jones, prinsessa, poliisi, laulaja. Mutta heti kun opin kirjoittamaan, kirjoitin tarinoita ja runoja. Haaveilin jo nassikkana työstä sanojen parissa. Olen siis enemmän kuin onnellinen siitä, että saan tehdä töitä toimittajana ja bloggaajana, mutta kun ei se kuitenkaan ole ihan sama asia.

Se ei aivan täysin tyydytä sitä sisällä olevaa paloa.

Koska haave on istunut sisälläni lapsuusvuosista asti, pidän sitä todella lapsellisena. Sama kuin sanoisin, että haluan olla yksisarvinen. Lapsellista ja mahdotonta.

Tarttuako toimeen?

On jotenkin niin lohduttavaa, että vuoden myydyin artisti Pyhimys käsittelee aivan samoja epävarmuuksia kuin tavallinen tallaaja. Vaikka kustantamot ovat lähestyneet häntä ja pyytäneet tekstiä näytille, Mikko epäröi. Kun hän sanoi syyn, nyökyttelin vimmatusti.

”Jos lähetän jotain, mikä ei mielestäni ole riittävän hyvää, ja saan vastauksen, ettei tämä ole riittävän hyvää, ajattelen, että kyllä minä sen tiesin, mutta nyt sä murskasit mun unelman”, Mikko sanoi Ellen haastattelussa.

Sepä se. Jos otan yhteyttä kustantamoon ja saan vastaukseksi ei kiitos, yli 20-vuotias unelmani heittää veivit ja minä hanskat. Tai se on mun ennakkopelko.

häpeä

Paljastan salaisuuden

Olen istunut terapeutin vastaanotolla ja pinnistellyt monta minuuttia saadakseni unelmani sanottua ääneen. Kun sain kuiskattua lauseen Minä haluaisin olla kirjailija, purskahdin itkuun. Terapeuttini kallisti päätään ja kysyi, miksi reagoin niin. Hänestä unelmani ei ollut mitenkään kummallinen. Ihan toteutettavissa, hän sanoi.

Just joo, sanoin ja pyöräytin silmiäni.

Noin neljä ja puoli läheistäni tietää unelmastani ennen tätä postausta. Ensimmäisen kerran paljastin asian ystävälleni umpikännissä baarissa. Hän innostui siitä oitis ja potkii minua edelleen perseelle.

Toinen, jolle olen asiasta kertonut, on oma mieheni. Hänen lähestymistapansa on ollut ratkaisukeskeinen: hän on antanut kirjoitustehtäviä ja pyytänyt lukemattomat kerrat tekemään suunnitelman unelman toteuttamiseen.

Lopetat nyt sen selittelyn ja alat hommiin, hän on haastanut.

Silloinkin kun olen asiasta jollekin kertonut, olen vihjaillut nieleskellen, että haluaisin kirjoittaa joskus ehkä mahdollisesti vaikkapa jotain muutakin kuin journalistista tekstiä. Mahdollisimman epäselvästi, etten vain paljasta lapsellista unelmaani ja kuulija pääsisi sanomaan, että herää todellisuuteen.

Ja onhan se osin sisäsyntyistä, ettei lähdetä keulimaan tällaisilla jutuilla. Olisi jotenkin todella vierasta vain kailottaa maailmalle, että hei, tätä mä haluaisin tehdä. Tai no siis, nythän mä teen sen.

Näkisittepä mun posket nyt.

häpeä

Pilko unelma

Minulla on mielessäni jo kirjan alkusanat ja ensimmäinen kohtaus, olen kirjoittanut synopsiksenkin moneen kertaan. Olen selaillut luovan kirjoittamisen kursseja, mutta on tuntunut vastenmieliseltä ajatukselta lukea omaa pyhää tekstiäni ääneen. Entä jos he ovat sitä mieltä, että ei vee mitä tuubaa?

Olen miettinyt kirjoittavani sitten kun olen käynyt riittävästi kursseja, olen henkisesti kypsä aprikoosi ja minulla on unelmieni pitsihuvila autiolla kilometrin mittaisella rannalla, jossa on valkoista hiekkaa ja pitkiä korsia.

Jostain syystä mielikuvassani mulla on myös tummanvihreä vanhanajan kirjoituskone. Näpyttelen sitä ilmavaan pellavaan puketuneena ja katson ikkunasta rannalla peuhaavaa perhettäni. Naurahdan heidän ilakoinnilleen. Siemaisen teetä ja olen, että ah, onpas tämä kirjailijan elämä yhtä autuutta. Mielikuvan muija on muuten ihan erinäköinenkin kuin minä.

Kun pidin kiinni tästä mielikuvasta, pystyin aina vakuuttamaan itselleni, että nyt ei kato ole hyvä hetki. Et ehdi, pitää tehdä työtä, josta saa rahaa. Sulla ei ole aikaa puolta vuotta vain siemailla teetä, huokailla ja näpytellä jorinoitasi. (Koska sellaistahan kirjoittaminen just on…)

häpeä

Tympäännyin tuohon romanttiseen sitten kun -ajatteluun ja tekosyihin. Olen purkanut unelmani osiin (tästä Mikko puhuu muuten mun Instagram Storyssa).

Aloitin blogin sen takia, etten enää töissä ehtinyt kirjoittaa mutta salaa myös siksi, että etsin omaa kirjoitustapaani, testaan, miten juttuni kiinnostavat yleisöä ja onko minulla oikeasti mitään sanottavaa.

No, blogi on onnistunut yllättävän hyvin.

Seuraava askel oli lähteä yrittäjäksi. Näin voin vaikuttaa enemmän aikatauluihini ja halutessani raivata kirjoitusaikaa.

Sitten asiasta pitäisi pystyä vielä puhumaan häpeilemättä.

Mutta tässä nyt suuri paljastus: häpeä menettää voimaansa, kun siitä puhuu. Olen hävennyt lukemattomia asioita, mutta joka ikinen kerta, kun olen sanonut, että nyt hei hävettää, kohta ei ole hävettänyt. Ei ainakaan niin paljoa. Paradoksaalista. Mutta toimii.

Toivottavasti tässäkin asiassa.

Mistä sä unelmoit?

Kuvat: Albert Romppanen

Lue myös:

#metoo – salakuvauksen uhrin syvä häpeä

Häpeän jälkeen – Tämä #MeToo-kampanjasta seurasi

Näin aloitat terapiakirjoittamisen

Inka I

FACEBOOK / INSTAGRAM
  • Jj

    Tämä on taas niin tyhmää, mutta..
    Mä olen kirjoittanut aina. Lapsesta asti runoja kilpailuihin koulussa ja jopa voittanut, luovan kirjoittamisen kursseja lukiossa, kotona pienet vihot täyteen runoja, juttuja, kaikkea, kunnes- ei mitään.
    Päässä pyörii tekstejä, ei ehkä kirjaksi asti mutta runoiksi, laulun sanoiksi, en minä tiedä mihin?
    Nyt kun kirjoitan töissä vähän ja blogia vapaalla urheilusta saan hieman purkaa kirjoitusvimmaa.
    Huomaan että tekstin tuottaminen, tunteiden välittäminen ja tarinallistaminen ovat minulle helppoja. En kuitenkaan ikinä suostu uskomaan kun jutuistani sanotaan mm että ’ niin, kirjoitit sitten tuon tason tekstiä ihan tosta noin vaan’. Itse mietin että jos vielä vähän hinkkaisi niin kuinka hyvä se sitten olisikaan.

    Ja ei- en edes tiedä mistä unelmoin 😬

    • Inka I

      Oikeesti – sielunsisko <3 Kuulostaa tutulta lapsuudelta. Ihanaa, että aloitit sen blogin! Se on juurikin yksi keino ja kanava purkaa himoa. Palaute kannattaa ottaa tosissaan! Ja tekstiähän voi hinkata loputtomiin mutta itse yritän opetella riittävää laatua ;)

  • Iina / MouMou

    Vautsi! Ja arvaa mitä, Inka? Mä uskon, että sun unelma toteutuu. :)

    • Inka I

      Iina <3 Kiitos, oot ihana!

  • Maisa80

    Sinulla on aivan sama unelma kuin itselläni. Olen myös tykännyt kirjoittaa siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Päiväkirjaa kirjoittelin lapsena sekä erilaisia tarinoita. Ainekirjoitus oli myös kivaa koulussa. Kolmea eri blogia olen kirjoittanut ja tällä hetkelläkin yhtä. Isäni nukkui pois ennen joulua ja kirjoitin hänen elämästään kronikan. Sain siitä hyvää palautetta, mutta se ei ihan riitä kirjan kirjoittamiseen. Pitäisi olla joku hyvä tarina, joka tempaa lukijan mukaansa niin, että ei malttaisi kirjaa laskea käsistä. Vielä on itselläni pitkä matka siihen, että ylipäänsä aloittaisin projektin. Ajan puute on myös yksi este projektin suunnittelulle ja aloittamiselle. Saa nähdä toteutuuko koskaan, mutta unelmoida kannattaa aina. :) Tsemppiä sinulle kirjaprojektiin! :)

    • Inka I

      Kiitos kommentistasi :)

      Vau, mahtavaa! Tervehdys kohtalotoveri <3 Otan osaa menetykseesi. Hienoa, että löysin voimia kirjoittaa hänen tarinansa.

      Aika on iso este ja se tarina, mutta jo se, että oma unelma on selvillä, on iso asia!

      Kiitos paljon <3

  • camilla

    Mun tunteet oli yhtä vuoristorataa tätä lukiessa – välillä hihittelin, kun taas toisena hetkenä iho nousi kananlihalle.
    Mä niin samaistun! Olen jo vuosia mennyt sanoilla ”sitten kun”. Olen kyllä maailman parhain auttamaan, kannustamaan ja suunnittelemaan baby steppejä kohti unelmia, jos kyseessä on joku muu, kuin minä itse. :D Siksi se ehkä onkin niin huvittavaa ja turhauttavaa samaan aikaan. Sitä vähättelee omia taitojaan ja unelmiaan.
    Lisää asiaa vaikeuttaa se, että ei ole satavarma mitä haluaa tehdä – haluaisi tehdä vähän kaikkea. Unelmani oli reissata maailmalla, kuvata ja kirjoittaa. Ja sitten kun ääni päässää huuteli, että kirjoittaminen ja kuvaaminen tuntuu liian mahdottomalta haaveelta, ajattelen opiskelevani terapeutiksi, kun taas sivulauseessa saatan tokaista haluavani tehdä pistoshoitoja. Loputon suo, mutta ainoa asia joka niitä kaikkia yhdistää, on auttaminen. Haluan auttaa ihmisiä ja rakastaa työtäni.

    Tuli tosi hyvä mieli tästä tekstistä. Osaat kirjoittaa, todella tarttuvasti. Kuuntele miestäsi, hän on selkeästi fiksu jamppa ja tietää mihin sinusta on. ;)

    • Inka I

      Kiitos kommentistasi Camilla! Ihanaa, että siellä on kohtalotoveri. Jep, noin se tuntuu mullakin usein menevän. Omat unelmat jää sille sitku-tasolle.

      Ja ymmärrän tuon nälän kaikkea kohtaan ja samaistun unelmaasi aivan 150 prosenttisesti. Täytyy vain kuunnella itseään ja tutkia syvimpiä tuntojaan. Mua on auttanut hahmottamisessa erilaiset kirjoitusharjoitukset. Ne ovat selkeyttäneet ajatuksia. Kirjoittamisella, kuvaamisella ja reissaamisella voi auttaa ihmisiä. ;)

      Ihana kuulla, että teksti toi hyvän mielen. Ja kiitos palautteesta <3 Heh, täytyy varmaan kuunnella!

  • paulii

    Mun lapsuuden unelma oli tulla kirjailijaksi. Suunnittelin äidinkielen ja kirjoittamisen opintoja, kirjoittelin tarinoita, kirjeitä, päiväkirjaa… mutta yläasteen ja lukion äidinkielen opettajat ja luovan kirjoittamisen opettaja saivat sitkeällä lyttäämisellä ja naureskelulla sen haaveen tuhottua niin tyystin, että hyvä kun pystyn blogiin kommentoimaan. Kirjoittaminen alkoi tuntua pahalta, ja tuntuu siltä edelleen. Muita ammatillisia haaveita en koskaan ole keksinyt, mutta onneksi kuitenkin pidän nykyisestä työstäni, mihin olen ajautunut sattumalta monen mutkan kautta. Parempi mennä ajelehtimalla, unelmat kun on niin helposti lytättävissä.

    • Inka I

      Kiitos, että kommentoit <3 Olen pahoillani, että unelmaasi on lytätty. Mulla on tismalleen samanlainen kokemus taustalla – opettajat eivät uskoneet oikein muhun ja saivat haavetta lytättyä. Mutta siitä huolimatta mä oon onnistunut tekemään kirjoittamisesta itselleni ammatin. Eli näytä niille naureskelijoille, että susta on siihen – nimittäin susta varmasti on, jos se on intohimosi ja unelmasi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*

*

Liity Inkan uutislistalle

Instagram @inka.ikonen

  • @inka.ikonenInstagram did not return a 200.
  • @inka.ikonenInstagram has returned invalid data.
  • @inka.ikonenInstagram has returned invalid data.