Yksi asia, joka ei tavallaan liittynyt uraan, vaan oikeastaan koko elämään, oli Starian RPA ja AI -johtajan Merja Ficherin kommentti.

Joka kerta, kun häntä on hieman jännittänyt painaa enteriä, jotain mahtavaa on tapahtunut.

Lause jäi pyörimään päähäni. Ja allekirjoitan sen täysin. Kun olen kirjoittanut vaikeista aiheista, kuten masennuksestani, kehonkuvastani, ylipainostani, twerkkauksesta, laihdutuksen haasteista tai siitä tähän astisista teksteistäni kaikkein vaikeimmasta eli salakuvaukseta, olen pelännyt enterin painamista. (Olin vielä ajatellut, että aivan kaikesta muusta voin blogissani kirjoittaa, mutten siitä salakuvauksesta.) Olen kelannut päässäni kaikki kauhuskenaaniot ja kammonnut sitä, mitä julkaisemisesta voi seurata.

Sillä hetkellä, kun olen painanut enter ja juttu on mennyt julki, sisälläni on kihelmöinyt.

Joka ikinen kerta te olette ottaneet tekstini ja minut avosylin vastaan. Silloin olen suunnattoman helpottunut. Aiheeseen liittynyt häpeä on hävinnyt heti ja minulla on voimakas olo. Eipä saanut tämäkään pirulainen minua murskattua. En lyhistynyt sen alle.

Nyt on taas sellainen hetki, että vähän jännittää. Oletteko jo kyllästyneitä aiheeseen? Onko tämä liian intiimiä?

Pukuhuoneoksennus

Oksensin teille viime syksynä, miten sovituskoppi ja liian pienet ulkoiluhousut saivat minut paniikkihäiriön ja itkupotkuraivarin partaalle. Teksti syntyi heti kauhukokemuksen jälkilöylyissä, kun vielä nikoittelin itkemisen takia.

Nyt on käsillä samanlainen hetki.

En ole nukkunut kunnolla viikonlopun jälkeen. Olin pitkästä aikaa lauantaina ulkona ja hytkyin kesäyössä aamuun asti. En ole harrastanut näitä iltoja juurikaan, koska a) alkoholi tuhoaa palautumisen ja yöunet ja b) olen väsynyt koko seuraavan viikon, mikä aiheuttaa voimakasta vitutusta, ihmisvihaa, treeniskippailua, kyltymätöntä jäätelöhimoa ja itsesäälissä rypemistä.

Lisäksi mulla on hyvin kivulias ovulaatio. Siitä sitten laskettelen menkkoihin asti turvonneena, tissit pinkeinä ja vatsa kipeänä ja kouristellen. Nyt ollaan vedetty tätä mäkeä pari viikkoa ja menkat häämöttää parin päivän päässä.

Ja vielä kirsikkana kakun päällä mulla on akuutti lomantarve.

Okei, eli lähtöasetelma on tämä: viikon kestänyt darra + PMS.

Sitten lähden epätoivoisena etsimään työpäivän jälkeen joko kenkiä tai uutta mekkoa lauantaisiin häihin. Näin hyvissä ajoin kahta päivää ennen juhlia.

Löydän kaupasta pari mekkoa ja ihanan haalarin ja hiivin pukukoppiin. Kyseessä on pukukoppi, josta olen poistunut aika monta kertaa aiemmin itkua pidätellen.

Sitten kuoriudun alusvaatteisilleni ja hätkähdän.

En ole viime aikoina juuri tutkinut itseäni peilistä –  ainakaan alusvaatteisillani. Olen vältellyt sovituskoppeja, tai itseasiassa kauppoja, koska yritän säästää rahaa. Tosin huonolla menestyksellä, mutta ei nyt eksytä aiheesta enempää.

Ja alusvaatteiden ja peilin pesäero on tehnyt hyvää, suosittelen. Enkä muutenkaan ole juuri hengaillut peilien kanssa. Kuntosali on vaihtunut TFW:iin, eikä kyseisillä saleilla ole peilejä. Tanssitunneilla on joo peilit, mutta siellä olen oppinut katsomaan itseäni jo ihaillen.

Mutta nyt mä olen kuin peilien väijytyksen kohteeksi joutunut peura. Silmiini iskee yksi selluliittimohkura tuolta ja toinen täältä. Onko tuo selkämakkarakin vielä olemassa? Vedän äkkiä spagettiolkaimisen kesämekon muhkuroiden peitoksi. Äh, paskalta näyttää, totean. (jes, täähän alko hyvin!)

Revin haalarin ylleni ja katson jälleen lopputulosta. Pyörin ympyrää ja löydän yhä uusia haukuttavia ruumiinosia.

Poistun sovituskopista itkua niellen ja totean myyjälle nöyrästi hymyillen, että ei nämä olleet ihan mun tyylisiä. Ja olen jälleen varma, että myyjä miettii, että niin, sä et vain mahtunut meidän vaatteisiin, punkero.

Takapakki kuuluu kehitykseen

Yksi askel eteen, kaksi taakse. Niinhän sitä sanotaan.

Viimeksi eilen puhuin miespuolisen ystäväni kanssa kehopositiivisuudesta. Hän on tanssija/näyttelijä, joka joutuu työskentelemään paljon kehonsa kanssa ja kestämään siitä kritiikkiä. Sovimme, että hän kirjoittaa aiheesta pian blogini ensimmäisen vieraskynän. Ehdotin hänelle, jutun rungoksi sitä, että hän aloittaa kertomaan, millaista arvostelua on kohdannut ja päättää tekstin siihen, että miten nyt on sinut itsensä kanssa.

Hän kommentoi, että entä jos en vielä ole.

Olin hetken hiljaa ja sanoin, että no, kerro ainakin, mihin asti olet päässyt.

Niin, en minäkään ole vielä sinut itseni kanssa, vaikka siitä paljon kirjoitankin. Tuskin meistä kukaan on koskaan täysin valmis ja eheä. Meissä on säröjä, jotka välillä voimistuvat, vaikka luulit niiden jo korjaantuneen.

Voin kehossani huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten. On hetkiä, kun todella nautin kehostani ja pidän sitä kauniina. Ryhtini on suoristunut ja koen olevani itsevarmempi ja seksikkäämpi kuin vuosiin. Olen oppinut tällä matkalla suunnattoman paljon itsestäni. Sisäinen kriitikkoni on suurimman osan ajasta lomalla jossain Siperian peräkylillä.

Mutta sitten tulee hetkiä, jolloin paha olo ryöpsähtää lähes lamauttavana ja haluaisin hakata makkaroitani, että ettekö te nyt tajua lähteä. Kriitikko kuiskii, että mitä, erehdyitkö jo uskomaan, että oikeasti näyttäisit paremmalta.

Vuosi sitten olisin jäänyt tähän oloon vellomaan. Mutta nyt tiedän, että tämäkin menee ohi. Kaikki menee ohi. Mikään ei ole pysyvää, ei edes paha olo.

Lue myös:

Romahdus sovituskopissa – kun pylly on liian iso

Miksi inhoan kehoani?

Miksi olen ylipainoinen?

Näin masennus näkyi minussa – tarina siitä, kuinka katosin

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Luikin sovituskopista takaisin hyllylle ja plärään yhä isompia ja isompia kokoja. Piilottelen kanssashoppailijoilta ja jopa pukkarin ovella seisovalta puolisoltani housujen kokoja. Mitä ne nyt ajattelee! Että noin läski se O I K E A S T I on, kun ei mahdu pienempiin. Hävettää ja vituttaa. Paniikki alkaa hiipiä selkäpiihin. En löydä itselleni housuja, olen oksettava ja lihava, kukaan ei ole näin lihava. En löydä housuja ja vaellan ensi viikon Lapissa sukkahousuissa. Niihin ainakin mahdun.

Romahdus sovituskopissa

Olin vältellyt housujen ostoa, koska tiesin sen olevan ahdistava reissu. Minulla on paksut reidet, iso pylly ja kapeampi vyötärö. Sopivia housuja on lähes mahdoton löytää! Aina ne joko kinnaa reisistä tai perseestä ja lököttää vyötäröltä. Tai sitten ne housut eivät nouse pohkeita pidemmälle.

Vihaan sovituskoppeja! Niissä on lähes aina erittäin epäimarteleva valaistus ja ne ovat ahtaita. Yritä siellä nyt sulloa itseäsi erilaisiin makkarankuoriin.

Kun olin heittänyt sovarissa jälleen yhdet housut nurkkaan ja ilmoittanut puolisolleni, että nyt riitti, itku tuli. Koin olevani vastenmielinen. Pukukoppivaloissa selluliittireiteni näyttivät epämääräisiltä ihramöykyiltä. Maha pömpsötti. Pylly oli leveä kuin aitan ovi. Teki mieli laittaa se pukkari palasiksi.

Miksi romahdin näin paljon yksistä housuista? Eikö minun pitäisi olla jo tällaisen yläpuolella? Hyväksyä itseni jne.. Mutta kun ei se aina toimi niin. Vaikka olen jo tiedostanut kaipaavani itsemyötätuntoa ja armollisuutta ja kaunista sisäistä puhetta, välillä se huono itsetunto pulpahtaa pintaan ja tuntuu palauttavan prosessin lähtöpisteeseen. Ei minusta ole mihinkään, miksi minun pitäisi hyväksyä nämä läskit? Eihän läskiä pidä hyväksyä. Vanha kunnon ruoskija on jälleen päässyt vauhtiin ja käy kovilla kierroksilla.

Lähden kaupasta suivaantuneena kotiin. Ne yhdet housut ovat pilanneet päiväni täysin. Haluan vain kotiin vollottamaan omaa huonouttani.

Bikini + body = bikinibody

Mutta kotona selatessani parin viikon takaisen Italian matkan kuvia, pysähdyn katsomaan kuvaa itsestäni bikineissä (vau, mikä pylly!) – tai oikeastaan bikinien alaosassa, koska en juuri milloinkaan käytä rantsussa yläosaa. Suomessa kyllä, koska minuahan pidettäisiin siveettömänä tyrkkynä. Mutta ulkomailla en, varsinkaan Etelä-Euroopassa. Ja siellä kukaan ei katso minua rannalla oudosti.

Olin pakannut Italiaankin oman, rakkaan ruoskani ja vertailin aluksi itseäni rannalla muihin, upeisiin bikinikroppiin ja sätin ja häpesin itseäni. Mutta pari päivää aurinkoa, hieman päivetystä ja tuulettunut päänuppi ja yhtäkkiä olin rannalla ylpeänä selkä suorana ja rinnat rottingilla. Olin hyvällä tuulella, nautin flirttailusta ja koin itseni seksikkääksi.

Mistä muutos johtui? Onko suomalaisessa vesijohtovedessä jotain? Onko se yleinen suhtautuminen ja asenne vai onko vika vain omassa nupissa? Onko se vain arjen harmaus, joka purkautui pukukopissa?

Joka tapauksessa minusta alkaa tuntua, että minä ja minun perseeni sovitaan paremmin bikineihin Italiassa kuin retkeiluhousuihin Lapissa.

Lue myös:

Miksi inhoan kehoani?

Miksi olen ylipainoinen?

Täydelliset ja kestävät mustat farkut muodokkaille jaloille

Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut

Miksi et laihdu?

Joku voisi sanoa käsivarsieni olevan ihan ok mutta en minä. Sen sijaan alkaa vihapuhe: Hyi, mitkä löllykät! Mikä läski käsi. Pidä piilossa ne!

Seuraavaksi käännän selän peiliin päin ja jännitän selkälihakseni. Olen aina saanut kehuja lihaksikkaasta ja vahvasta selästäni. Mutta minä: Yök, mitkä kylkiläskit! Miten noista pääsee eroon?

Sama vihapuhe jatkuu koko kropan läpi. Kovimmat haukut saavat vatsa ja reidet: Mikä toi sun makkara on alavatsassa? Entäs noi ratapölkky-reidet?

Tulipa kurja olo. Miksi ruoskin ja sätin omaa kehoani näin? Ajattelisinko ystävästäni näin? Haukkuisinko häntä näin – tai ketään?

Vuosien mittaan sisälläni on kasvanut ankara rouva Arvostelija. Hänen suosikkipuuhaansa on sättiä ja halveksua. Näen hänet silmissäni nirppanokkaisena kuivana akkana, joka aina kipristää nenäänsä ja mutristaa suutaan nähdessään minut ja makkarani. Hänellä on nahkainen raippa, jolla hän aina ruoskii minut syvään, pimeään kuoppaan.

Sättiminen on noidankehä: mitä pahemmin itseäni haukun ja halveksun, sitä kovemmin ruoskin itseäni muun muassa treenaamaan ja syömään kaiken grammalleen vaa’an kautta. Sitten kun ”repsahdan” älyttömistä vaatimuksistani, sättiminen käynnistyy jälleen.

Mistä itseinho kumpuaa?

Tämä pieni Inka sai kuulla olevansa pullukka.

Rouva Arvostelija on saanut alkunsa lapsuudessa, jolloin minua koulukiusattiin ylipainostani. Omaksuin pullukan roolin jo ala-asteella. Kun läskittely ei kiusaajille riittänyt, olin myös huora. Vaikken edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Tuskin tiesivät kiusaajatkaan. Olin se tyttö, joka jäi koulun diskossa kiusaantuneena nurkkaan istumaan, kun ystävät hävisivät ympäriltä poikien pyytäessä heitä tanssimaan hitaita.

Kukaan kiusaajista ei varmasti ymmärtänyt, millaiset jäljet he sanoillaan jättivät. Olen yhä epävarma itsestäni. Herkkä ja pelokas lapsi minussa piiloutuu ronskin ja kovan naisen taakse. Vielä tänä päivänäkin ollessani julkisella paikalla syömässä, koen ajoittain häpeää. Mietin muiden ajattelevan, että kylläpä pullukalle ruoka näyttää maistuvan.

Osallistuin pari vuotta sitten suosittuun #kutsumua-kampanjaan, jonka tarkoituksena oli vähentää kiusaamista. 

Päivä, jolloin minua kehuttiin henkeäsalpaavan kauniiksi. Arvatkaa vaan uskoinko? No en. 

Itseinho tappaa muiden kehut

En usko, jos minua kehutaan kauniiksi. Sisäisen sättijän takia kehut valuvat pois kuin vesi hanhen selästä.

Syksyinen kohtaaminen on jäänyt mieleeni: entisessä työpaikassani ruokalan työntekijä tuli juttelemaan mulle. Hän sanoi ujosti mun olevan henkeäsalpaavan kaunis. Ja pyysi sen jälkeen anteeksi, että tuli nyt tuolla tavalla puhumaan. Häkellyin tuntemattoman ihmisen spontaaneista kehuista. Pieni murunen niistä jäi itämään sisälläni.

Viime viikolla puhuin itseinhostani miespuoliselle kollegalleni. Hän ei ollut uskoa, millaista epävarmuutta koen kehostani. Annan kuulemma niin vahvan vaikutelman itsestäni. Hän myös muistutti, että kauneus tai seksikkyys ei ole sidottuna kroppaan. Se lähtee sisältä. Se lähtee asenteesta. Jokin jälleen kolahti pääni sisällä.

Kuinka olla armollisempi?

Miksi sitten teemme tämän itsellemme? Miksi emme usko, miten kauniita olemme niin sisältä kuin ulkoa? Vaan aina on jotain arvosteltavaa ja parannettavaa. Yritämme olla hoikempia ja seksikkäämpiä. Olen varma, että tulee aika, kun olen pehmeä ja pyöreä mummo, katson taaksepäin ja mietin, että olisinpa ollut tyytyväinen itseeni. Olinhan niin kaunis ja ihana.

Joten fuck it. Nyt riittää itseinho, sättiminen, haukut ja halveksunta.

Muun muassa säännöllisellä terapialla ja itsetutkiskelulla olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, kuinka voin oppia suhtautumaan itseeni armollisemmin ja myötätuntoisemmin. Kuinka voisin suhtautua itseeni kuin ystävääni? Olla itseni paras ystävä?

Inspirouduin pohtimaan kehonkuvaani Ylen Vaakakapinan ansiosta ja luettuani Endorfiinikoukussa-bloggaaja Elina Hovisen haastattelun. Yllätyin! Tuo ihailemani sporttinen ja kaunis nainenkin on ruoskinut itseään ja voinut pahoin. En olekaan yksin! Ja hän on oppinut olemaan armollisempi. Ehkä minäkin opin. Ja sinä?

“We teach girls to shrink themselves
To make themselves smaller
We say to girls,
‘You can have ambition
But not too much
You should aim to be successful
But not too successful
Otherwise you will threaten the man.’

We raise girls to see each other as competitors
Not for jobs or for accomplishments
Which I think can be a good thing
But for the attention of men
We teach girls that they cannot be sexual beings
In the way that boys are
Feminist: the person who believes in the social
Political, and economic equality of the sexes”

– Chimamanda Ngozi Adichie, Flawless by Beyoncé

Lue myös:

Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui – näetkö sen kuvissa?

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Hetki, jolloin tajusin olevani masentunut

Miksi inhoan kehoani?

Miksi et laihdu?