Näin masennus näkyi minussa – tarina siitä, kuinka katosin
”Siis minkä ihmeen takia sä verhoat ittes tollaisiin kaapuihin?”, kysyä täräytti rakas pikkusiskoni päin naamaani. Hän mittaili minua päästä varpaisiin silmät viiruina.
Repesin nauruun. Yritin samalla keksiä hätäisesti jotain järkevää sanottavaa. Mmmm… sano nyt jotain.
”Sulla on upeat muodot, sun pitää korostaa niitä, ei peittää”, sisareni jatkoi rohkaisevana.
Silloin viimeinen vuosi vilisi silmieni edessä kuin filminauha. Ei, en ollut kuolemassa. Päinvastoin. Taisin herätä henkiin pitkästä horroksesta.
Katosin masennuksen alle
Olen aiemminkin maininnut, että masennuslääkkeiden mukana sain 20 kiloa ylimääräistä. Kilot kertyivät osin elämäntapojen takia mutta suurimmaksi osaksi lääkkeiden sivuvaikutuksena.
Kuin huomaamatta olin kilojen kertyessä alkanut täyttää vaatekaappiani uusiksi. Aiemmin olin nauttinut naisellisesta tyylistäni: kireitä kynähameita, sukkahousuja, huikean korkeita korkoja, vyötäröä nuolevia mekkoja… Kun vatsanseutu alkoi pömpöttää eivätkä vanhat farkut enää menneet kiinni, alistuin kohtalooni.
Vein itseltäni vaivihkaa kireät kynähameet kellariin. Vaatteiden mukana lensi kellariin seksikkyys ja naisellisuus, ylväs ryhti ja voimanaisen asenne.
Tilalle tuli ankea, kumarassa kulkeva nainen, joka halusi hautautua telttamaisten vaatteiden alle ja kadota näkyvistä. Halusin kulkea mahdollisimman joustavissa ja mukavissa vaatteissa vähät välittämättä siitä miltä näytin.
Uusi perustyylini oli tämä: melkein nilkkoihin asti yltävä, löysä neuletakki eli the kaapu, kuten siskoni sitä nimitti, farkut, löysä, muodoton t-paita ja uggit. Vittu UGGIT. Ei niissä kengissä sinänsä mitään vikaa ole, mutta noihin muodottomiin karvaisiin töppösiin kärjistyy masennustyylini ydin.
Vaihdan uggit korkokenkiin
Siskoni alkuravistelun jälkeen päätin nousta kuopasta. Nyt loppui jumalauta tämä itsesäälissä rypeminen! Vyötärö esiin!
Kellarissa lojuviin vaatteisiin en mahtuisi, mutta mitä sitten. Nyt mulla olisi lupa ostaa uusia, kauniita vaatteita. Panostin ajattomiin, laadukkaisiin materiaaleihin. Ostin (joustavia!) kynähameita, mekkoja, paljon, paljon mekkoja ja klassisen tyylikkäitä paitapuseroita sekä ihan saakelin tiukat mustat farkut. Lopuksi sijoitin vielä kahtiin jumalaisen kauniisiin korkkareihin. Tein hankinnat pikkuhiljaa ja niin, että vaatteet kestävät aikaa ja mielialan muutoksiani.
Aluksi pidin vielä ne nilkkoihin asti ulottuvat neuletakit turvanani, mutta uskaltauduin pukemaan niiden alle kynähameen. Aloin saada kehuja etenkin naispuolisilta kollegoilta ja uskoni vahvistui.
Ihmettelin, kuinka paljon niinkin toisaalta pinnallinen ja mitätön asia kuin pukeutuminen voi saada ihmisessä aikaan. Miten kauniit vaatteet kohottavatkaan itsetuntoa ja kopisevat korot jälleen suoristavat ryhdin. Lopulta jätin sen neuletakinkin pois.
Enkä ole kaivannut turvavaatteitani enää päivääkään. Uggit ovat koirankusetuskenkinä ansaitsemallaan paikalla muistuttamassa, että tähän et sitten enää lähde. Muodokas kroppani ansaitsee paremman kohtelun.
Ja harva se päivä saan pikkusiskoltani viestejä, miten jumalainen ja ”täykky” hänen siskonsa on. Persikkaemojit kruunaavat viestit. Harva uskaltaa puhua minulle aroista asioista yhtä suoraan ja vielä harvempi oikeasti muovaa elämääni niin isosti kuin hän. <3
Lue myös:
Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt
Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui – näetkö sen kuvissa?
Romahdus sovituskopissa – kun pylly on liian iso
Inka I