Perheen perustaminen vai ikuinen nuoruus – onko sullakin ikäkriisi?
”Minulla oli ennen paras kaveri, joka oli uskomattomin tyyppi, jonka tunnen, ja sitten hän katosi äitimaahan. Hänestä oli tullut aikuisaikuinen, tavoitehakuinen ja perheellinen, ja ennen kaikkea äiti, ja minä olin jäänyt ajelehtimaan ikuiseen parikymppisyyteen, kangaskassiaikuisuuteen, haluamatta sitoutua työpaikkoihin tai ihmissuhteisiin tai järkipitoisiin elämänvalintoihin”, kuvailee kolmekymppinen Linnea kirjassa Munametsä.
Siinäpä alustus tälle tekstille, joka on muhinut mun mielessä kauan. Tai sen aihe: ikäkriisi.
Niin kauan, että mun mieli on ehtinyt muuttua aiheen suhteen. Tämä alkoi kriisistä ja kehittyi kesän aikana varmuudeksi.
Haluan kuitenkin rullata auki teille tämän koko kelan, koska uskon, etten ole kriisini kanssa yksin.
Palataan alkuun.
KEVÄT: Olen 30
Täytin 30 vuotta 17. huhtikuuta. Päivää aiemmin otimme kuvaaja Albert Romppasen kanssa synttärikuvat. Ne on musta ihanat. Teemana oli Beyoncé – mikäs muukaan. Voimakas, itsenäinen ja itsevarma nainen.
Mun olo ei kyllä ollut juurikaan mitään noista.
Olin yhtä aikaa kammonnut ja odottanut tätä virstanpylvästä. Viikko ennen merkkipäivää pidin isot juhlat. Niiden piti auttaa mua iloitsemaan uudesta kymmenestä.
Ja kyllä minä niistä juhlista nautinkin.
Oli myös ihan ok, kun se merkkipäivä sitten tulla tupsahti. Tuntui, että pahin ikäkriiseily olisi jo ehkä ohi. Mutta ei se sittenkään.
Viimeisen vuoden aikana on (taas) ollut isoja muutoksia. Moni läheiseni on kauan päivitellyt sitä, miten elämässäni sattuu ja tapahtuu. Joku joskus lukiossa tokaisi, että ”sun elämä on kuin Kaunareista”. Täytyy nyt sanoa, että nuoruuden Joensuussa ja Kuopiossa ei ehkä ihan samanlaisia juonenkäänteitä riittänyt kuin Losin muotipiireissä, mutta oli sitä tapahtumaa teinitytön elämään paljon.
No niin, sivuraiteita.
Vuoden aikana olen siis käynyt läpi yt:t, irtisanoutunut (tai no siis, sain potkut mutta henkisesti olen irtisanoutunut, koska olin vapaaehtoinen lähtijä) ja perustanut oman firman. Ne ovat olleet mulle isoja, raskaita prosesseja. Yrittäjyys oli iso unelmani ja vaikka kuinka ihanaa se onkin ollut, on se vaatinut myös veronsa.
Työelämän myllerryksessä tuntui, että kaikilla elämän osa-alueilla alkoi rätistä. Aloin kyseenalaistaa kaiken: parisuhteen, harrastukseni, asuinpaikkani – itseni. Identiteettini.
Samalla köysi kaulan ympärillä alkoi kiristyä. Hätäännyin.
Olen 30. Olen 30. Haluan perheen. Mutten vielä. Mutku mä oon JO 30.
Ajattelin aiemmin, että kun täytän 30 vuotta, olen ehtinyt nukkua homeisissa hostelleissa ja koluta maailmaa riittämiin. Olisin asettunut. Aikuinen nainen, jolla on perhe.
Keväällä kuitenkin tuntui, etten ole saanut imeä maailmaa läheskään niin paljon kuin haluaisin.
Ilmastokin ahdistaa niin matkailun kuin perheen perustamisen vinkkelistä. Lentomatkustamisen saastuttaminen puristaa rintaa ja toisaalta, laitanko vain omat tarpeeni maapallon edelle, jos hankin lapsen? Meitä on täällä jo nyt liikaa.
KESÄ: Entä jos en voi saada lapsia?
Enkä missään nimessä sano, että lapsia noin vaan hankintaan, kun se sopii kalenteriin. En todellakaan. Tässä asiassa suunnitelmallisuuden voi nakata rodeen.
Lähipiiristä löytyy monta esimerkkiä, kun se toivottu perheenlisäys ei vain ota onnistuakseen.
Ja löytyy minulta itseltänikin haasteita. Mulla on noin 60 prosentin mahdollisuus tulla raskaaksi. Näin arvioi gynekologi Iltalehteen kirjoittamassani jutussa kokemastani kohdunulkoisesta raskaudesta.
Koska tiedän, että minulla voi olla asian kanssa haasteita, minulla on mies ja riittävä toimeentulo, mitä oikein odotan? Voinko antaa itselleni anteeksi, että jos jahkailuni ja itsekkyyteni takia en onnistu tulemaan koskaan raskaaksi.
Miksi en ole ryhtynyt toimeen aiemmin?
Koska. Yksi iso syy itselleni on ollut terveyteni. Olen käynyt läpi masennuksen, ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriön, työuupumuksen ja kohdunulkoisen raskauden. Unettomuudesta kärsin edelleen.
Masentuneena äitiys ei tuntunut kovin hyvältä idealta. Oli hankala edes ajatella asiaa, koska se olisi vaatinut pohtimaan tulevaa enkä masentuneena nähnyt itselleni tulevaisuutta. Ja hyvä jos pystyin huolehtimaan itsestäni, miten olisin voinut huolehtia toisesta.
Lisäksi pelkäsin asettumista ja äitiyttä. Millainen äiti olisin? Millaista minun perhe-elämä olisi? Tämä kipupiste liittyy omaan lapsuuteeni ja käsittelen asiaa yhä.
Ja toinen syy on perinteinen elämäntilanne. Halusimme puolisoni kanssa ensin suorittaa opinnot loppuun ja hankkia työpaikat. Näin toimii moni muukin.
Helsingin Sanomien Perheviikko osoitti, etten ole puntarointini kanssa yksin. Hesari käsitteli näitä samoja mietteitä, ja kävi ilmi, että tämä tuntuu olevan yleinen nyky-kolmekymppisten ongelma.
Ylen mukaan 1970-luvun alussa puolet sai esikoisensa alle 23-vuotiaana. Nykyään suomalaisten ensisynnyttäjien keski-ikä on 28,6 vuotta. Perheen perustamista lykätään muun muassa kouluttautumisen ja uran takia. Naiset kouluttautuvat pidemmälle kuin 70-luvulla.
Epätasa-arvoista tämäkin, koska biologia on naisten kouluttautumisen kanssa eri mieltä. Olemme hedelmällisimpiä 20-25-vuotiaina, ja kolmekymppisenä hedelmällisyys kääntyy laskuun. Kävin Mehiläisen järjestämässä pressissä, jossa kerrottiin naisen hedelmällisyydestä muun muassa se, että 30-vuotiaana on 17 prosentin todennäköisyys tulla raskaaksi yhden kierron aikana.
Olen halunnut nauttia omasta elämästäni. Sinkkuudesta (onneksi en perustanut perhettä aiempien seurustelukumppanieni kanssa, huh), matkustaa, juhlia.
Halusin myös varmistua siitä, että me kaksi olisimme valmiita sitoutumaan toisiimme niin isolla asialla kuin lapsella.
Väestöliiton kyselytutkimuksen mukaan parisuhteen puuttuminen tai vääräksi koettu kumppani ovatkin keskeisiä syitä, miksi lasten hankkimista lykätään.
Lue täältä kaikki, mitä sinun pitää tietää hedelmällisyydestä.
Myös perhe-elämän raskaus mietityttää monia. Pohdin sitä itsekin: miten toipuva, osin rikkinäinen nuppini kestäisi lapsiperheen arjen? Jotenkin tuntuu, että sitä arjen raskautta aina painotetaan, ja ne onnen hetket jäävät taka-alalle.
Samaa sanoo Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen Ylen jutussa:
– Perhepuhe on monesti ongelmapuhetta. Harvemmin tuodaan esille esimerkiksi vauvaperheen onnea vaan puhe keskittyy arjen raskauteen. Toisaalta myös avioerokulttuuri on kasvanut. Monet nykyvanhemmista ovat itse eroperheistä, joten myös eron pelko on kasvanut.
Esimerkiksi terve.fin artikkelissa neuvotaan perheestä haaveilevaa nauttimaan olostaan, kun nyt vielä voi:
Tämä on viimeinen hetki nauttia itsestäsi. Ota kuuma kylpy ja hemmottele itseäsi. On mahdollista, että ihan lähiaikoina ei aika riitä nautiskelulle.
Vai että oikein viimeinen. Ihan alkaa tuosta lauseesta munasarjat hyrräämään innostuksesta.
Ja miksi meidän mieliämme muovataan ääripää-ajatteluun? Kuten tämän tekstin alustuksessa: olet joko rillutteleva parikymppinen tai vastuuntuntoinen äiti.
Joko tai. Kruunalla kotiin ja klaavalla Esson baariin. Miksi pitää valita? Miksi minä, Inka, katoaisin kokonaan äiti-roolin alle?
Epävarmuus
Vaikka yrittäjyys oli unelmani, on sillä – niin kuin kaikella – myös kääntöpuolensa. Se aiheuttaa tällaiselle turvallisuushakuiselle ihmiselle jatkuvaa epävarmuutta. Työni luonne on sellaista, että seuraavan kuun, saati seuraavan kvartaalin myyntiä ei voi täysin tietää. Asioita tapahtuu nopeasti.
Toisaalta nautin siitä, mutta nyt en olekaan vastuussa kuin itsestäni.
Mietin, miten voin olla yrittäjänä äitiyslomalla. Siinä ajassahan asiakkaat ovat löytäneet uudet tekijät.
Toiveenamme olisi myös ostaa oma asunto. Miten pankit myöntävät lainaa tuoreelle yrittäjälle?
Nämä pelot pyörivät yhtenä harmaana kelana mieleni sopukoissa. Sanotaan, että asioita, joita ei ole vielä tapahtunut, on turha pelätä tai stressata. Se on ihan totta, useimmiten ennakkopelot osoittautuvat turhiksi ja kaikki järjestyy. Mutta miten sen saa mahdutettua omaan päähän? Tiedän, mutten tiedosta.
SYKSY: Perhe on maailma
Terveydestäni selvisi loppukesästä muutama seikka, jotka vauhdittivat ajatusprosessiani. Kerron niistä teille muutaman viikon päästä lisää, kunhan olen itse prosessoinut asian.
Samoihin aikoihin pääsin kriisissäni ratkaiseville viimeisille metreille ennen maaliviivaa.
Päähäni iski hyvin kirkkaana ja vahvana (monelle varmasti itsestäänselvyys) se, että perhe menee aina maailmalla heilumisen ja ikuisen nuoruuden tavoittelun edelle.
Ja perhe on maailma.
Sen olen ystävieni ja heidän lastensa kautta nähnyt. Lapsen kautta kokee maailman uudella tavalla. Kliseisesti lapsen silmin.
Esimerkki. Me ollaan mun miehen kanssa haaveiltu matkasta Afrikkaan. Mun mies haluaisi asua Botswanassa ja mä lähtisin mukaan mieluusti. Aiemmin ajattelin, että tämä on asia, joka pitää toteuttaa ennen perhettä.
Kunnes mun mieleen tuli kohtaus, jossa olemme safarilla lastemme kanssa. Näen ilon ja innostuksen pienten silmissä. Ja koen sen ympäröivän maailman sata kertaa voimakkaammin.
***
Ja hei, Beyoncélla on kolme lasta. Ja hän on tän pallon kiistaton kuningatar. Joten.
Onko teillä muilla ikäkriisiä? Ristiriitaisia toiveita, ajatuksia? Kipuja, murheita? Jaetaan niitä, pliis.
Onko siellä äitejä, jotka voivat jakaa viisaat sanansa? Olenko ihan hakoteillä? Miten olisi kannattanut valmistautua lasten saantiin? Mitä olisi kannattanut tehdä ennen perheen perustamista?
Lue myös:
Tällainen oli päiväni Beyoncéna – My 30th Bey-Day
Kaikki, mitä olet aina halunnut tietää hedelmällisyydestä
3 minuuttia päivässä ja parisuhde on pelastettu
12 tärkeintä asiaa parisuhteessa, jotka olen oppinut vasta nyt
8 arkista asiaa, joista parisuhteen onnellisuus rakentuu
Inka I