Unelma, jota häpeän eniten
Häpeä. Aika tunnistettava mutta niin paska tunne. Eikö niin?
Se laiskistaa, saa pelkäämään ja ahdistumaan, laittaa välttelemään asioita, pakoilemaan, valehtelemaan itselle ja muille.
Kirjoitin tuoreimpaan Elleen jutun Mikko Kuoppalasta eli Pyhimyksestä. Jutun teemana oli häpeä. Mikko kertoi muun muassa häpeävänsä unelmaansa, joka on ollut kiertyneenä sisuskaluihin lapsuudesta saakka.
Samaistun hänen kokemuksiinsa vahvasti – niin varmasti moni muukin teistä. Se oma, syvin unelma saa posket punehtumaan eikä sitä ilkeä sanoa ääneen.
Ajatuksissa pyörii: No, mutta enhän minä, eihän minusta…
Minä ja Mikko jaetaan sama hävettävä unelma: kirjan kirjoittaminen.
Häpeä tappaa unelman
Uh, että tuntuu pahalle edes nähdä nuo kaksi yllä olevaa sanaa. Heti alkaa kuumottaa poskia. Tekisi mieli painaa vain backspacea, deletoida tämä koko hemmetin postaus ja kaivautua sohvatyynyjen väliin.
Päässä huutaa sisäinen kriitikko ihan täböllä: Mitä sä oikein itsestäsi kuvittelet? Kuinka naiivia ja lapsellista. Herää todellisuuteen, urpo. Miksi sä onnistuisit, kun niin harva onnistuu? Ei sulla ole sitä, mitä se vaatii. Miksi siis edes yrittää?
Kustantamot saa keskimäärin 25 käsikirjoitusta joka päivä. Niistä kirjoiksi päätyy yksi prosentti. Ja vaikka onnistuisi saamaan kustannussopimuksen, mitään kovin rahakasta kirjailijan elämä ei ole. Vuositulot, siis vuositulot, ovat ilman apurahoja 2 000 euroa. Että sellaiset lähtökohdat.
Kadehtien kuitenkin ihailen lähipiirissäni olevia ihmisiä, jotka saavat kustannussopimuksia. Yksi tuntemistani tietokirjailijoista antoi minulle jo kustannustoimittajan yhteystiedot ja sanoi tämän etsivän uusia nimiä. Aikaa tästä on nyt reilu vuosi ja arvaatteko, mitä olen tehnyt? Aivan niin. En yhtään mitään.
Lapsen unelma
Kun minulta kysyttiin lapsena, että mikä haluaisin olla isona, vastasin milloin mitäkin: floristi, Indiana Jones, prinsessa, poliisi, laulaja. Mutta heti kun opin kirjoittamaan, kirjoitin tarinoita ja runoja. Haaveilin jo nassikkana työstä sanojen parissa. Olen siis enemmän kuin onnellinen siitä, että saan tehdä töitä toimittajana ja bloggaajana, mutta kun ei se kuitenkaan ole ihan sama asia.
Se ei aivan täysin tyydytä sitä sisällä olevaa paloa.
Koska haave on istunut sisälläni lapsuusvuosista asti, pidän sitä todella lapsellisena. Sama kuin sanoisin, että haluan olla yksisarvinen. Lapsellista ja mahdotonta.
Tarttuako toimeen?
On jotenkin niin lohduttavaa, että vuoden myydyin artisti Pyhimys käsittelee aivan samoja epävarmuuksia kuin tavallinen tallaaja. Vaikka kustantamot ovat lähestyneet häntä ja pyytäneet tekstiä näytille, Mikko epäröi. Kun hän sanoi syyn, nyökyttelin vimmatusti.
”Jos lähetän jotain, mikä ei mielestäni ole riittävän hyvää, ja saan vastauksen, ettei tämä ole riittävän hyvää, ajattelen, että kyllä minä sen tiesin, mutta nyt sä murskasit mun unelman”, Mikko sanoi Ellen haastattelussa.
Sepä se. Jos otan yhteyttä kustantamoon ja saan vastaukseksi ei kiitos, yli 20-vuotias unelmani heittää veivit ja minä hanskat. Tai se on mun ennakkopelko.
Paljastan salaisuuden
Olen istunut terapeutin vastaanotolla ja pinnistellyt monta minuuttia saadakseni unelmani sanottua ääneen. Kun sain kuiskattua lauseen Minä haluaisin olla kirjailija, purskahdin itkuun. Terapeuttini kallisti päätään ja kysyi, miksi reagoin niin. Hänestä unelmani ei ollut mitenkään kummallinen. Ihan toteutettavissa, hän sanoi.
Just joo, sanoin ja pyöräytin silmiäni.
Noin neljä ja puoli läheistäni tietää unelmastani ennen tätä postausta. Ensimmäisen kerran paljastin asian ystävälleni umpikännissä baarissa. Hän innostui siitä oitis ja potkii minua edelleen perseelle.
Toinen, jolle olen asiasta kertonut, on oma mieheni. Hänen lähestymistapansa on ollut ratkaisukeskeinen: hän on antanut kirjoitustehtäviä ja pyytänyt lukemattomat kerrat tekemään suunnitelman unelman toteuttamiseen.
Lopetat nyt sen selittelyn ja alat hommiin, hän on haastanut.
Silloinkin kun olen asiasta jollekin kertonut, olen vihjaillut nieleskellen, että haluaisin kirjoittaa joskus ehkä mahdollisesti vaikkapa jotain muutakin kuin journalistista tekstiä. Mahdollisimman epäselvästi, etten vain paljasta lapsellista unelmaani ja kuulija pääsisi sanomaan, että herää todellisuuteen.
Ja onhan se osin sisäsyntyistä, ettei lähdetä keulimaan tällaisilla jutuilla. Olisi jotenkin todella vierasta vain kailottaa maailmalle, että hei, tätä mä haluaisin tehdä. Tai no siis, nythän mä teen sen.
Näkisittepä mun posket nyt.
Pilko unelma
Minulla on mielessäni jo kirjan alkusanat ja ensimmäinen kohtaus, olen kirjoittanut synopsiksenkin moneen kertaan. Olen selaillut luovan kirjoittamisen kursseja, mutta on tuntunut vastenmieliseltä ajatukselta lukea omaa pyhää tekstiäni ääneen. Entä jos he ovat sitä mieltä, että ei vee mitä tuubaa?
Olen miettinyt kirjoittavani sitten kun olen käynyt riittävästi kursseja, olen henkisesti kypsä aprikoosi ja minulla on unelmieni pitsihuvila autiolla kilometrin mittaisella rannalla, jossa on valkoista hiekkaa ja pitkiä korsia.
Jostain syystä mielikuvassani mulla on myös tummanvihreä vanhanajan kirjoituskone. Näpyttelen sitä ilmavaan pellavaan puketuneena ja katson ikkunasta rannalla peuhaavaa perhettäni. Naurahdan heidän ilakoinnilleen. Siemaisen teetä ja olen, että ah, onpas tämä kirjailijan elämä yhtä autuutta. Mielikuvan muija on muuten ihan erinäköinenkin kuin minä.
Kun pidin kiinni tästä mielikuvasta, pystyin aina vakuuttamaan itselleni, että nyt ei kato ole hyvä hetki. Et ehdi, pitää tehdä työtä, josta saa rahaa. Sulla ei ole aikaa puolta vuotta vain siemailla teetä, huokailla ja näpytellä jorinoitasi. (Koska sellaistahan kirjoittaminen just on…)
Tympäännyin tuohon romanttiseen sitten kun -ajatteluun ja tekosyihin. Olen purkanut unelmani osiin (tästä Mikko puhuu muuten mun Instagram Storyssa).
Aloitin blogin sen takia, etten enää töissä ehtinyt kirjoittaa mutta salaa myös siksi, että etsin omaa kirjoitustapaani, testaan, miten juttuni kiinnostavat yleisöä ja onko minulla oikeasti mitään sanottavaa.
No, blogi on onnistunut yllättävän hyvin.
Seuraava askel oli lähteä yrittäjäksi. Näin voin vaikuttaa enemmän aikatauluihini ja halutessani raivata kirjoitusaikaa.
Sitten asiasta pitäisi pystyä vielä puhumaan häpeilemättä.
Mutta tässä nyt suuri paljastus: häpeä menettää voimaansa, kun siitä puhuu. Olen hävennyt lukemattomia asioita, mutta joka ikinen kerta, kun olen sanonut, että nyt hei hävettää, kohta ei ole hävettänyt. Ei ainakaan niin paljoa. Paradoksaalista. Mutta toimii.
Toivottavasti tässäkin asiassa.
Mistä sä unelmoit?
Kuvat: Albert Romppanen
Lue myös:
#metoo – salakuvauksen uhrin syvä häpeä
Häpeän jälkeen – Tämä #MeToo-kampanjasta seurasi
Näin aloitat terapiakirjoittamisen
Inka I