Perheen perustaminen vai ikuinen nuoruus – onko sullakin ikäkriisi?

21/08/2019

”Minulla oli ennen paras kaveri, joka oli uskomattomin tyyppi, jonka tunnen, ja sitten hän katosi äitimaahan. Hänestä oli tullut aikuisaikuinen, tavoitehakuinen ja perheellinen, ja ennen kaikkea äiti, ja minä olin jäänyt ajelehtimaan ikuiseen parikymppisyyteen, kangaskassiaikuisuuteen, haluamatta sitoutua työpaikkoihin tai ihmissuhteisiin tai järkipitoisiin elämänvalintoihin”, kuvailee kolmekymppinen Linnea kirjassa Munametsä.

Siinäpä alustus tälle tekstille, joka on muhinut mun mielessä kauan. Tai sen aihe: ikäkriisi.

Niin kauan, että mun mieli on ehtinyt muuttua aiheen suhteen. Tämä alkoi kriisistä ja kehittyi kesän aikana varmuudeksi.

Haluan kuitenkin rullata auki teille tämän koko kelan, koska uskon, etten ole kriisini kanssa yksin.

Palataan alkuun.

KEVÄT: Olen 30

Täytin 30 vuotta 17. huhtikuuta. Päivää aiemmin otimme kuvaaja Albert Romppasen kanssa synttärikuvat. Ne on musta ihanat. Teemana oli Beyoncé – mikäs muukaan. Voimakas, itsenäinen ja itsevarma nainen.

Mun olo ei kyllä ollut juurikaan mitään noista.

Olin yhtä aikaa kammonnut ja odottanut tätä virstanpylvästä. Viikko ennen merkkipäivää pidin isot juhlat. Niiden piti auttaa mua iloitsemaan uudesta kymmenestä.

Ja kyllä minä niistä juhlista nautinkin.

Oli myös ihan ok, kun se merkkipäivä sitten tulla tupsahti. Tuntui, että pahin ikäkriiseily olisi jo ehkä ohi. Mutta ei se sittenkään.

Viimeisen vuoden aikana on (taas) ollut isoja muutoksia. Moni läheiseni on kauan päivitellyt sitä, miten elämässäni sattuu ja tapahtuu. Joku joskus lukiossa tokaisi, että ”sun elämä on kuin Kaunareista”. Täytyy nyt sanoa, että nuoruuden Joensuussa ja Kuopiossa ei ehkä ihan samanlaisia juonenkäänteitä riittänyt kuin Losin muotipiireissä, mutta oli sitä tapahtumaa teinitytön elämään paljon.

No niin, sivuraiteita.

Vuoden aikana olen siis käynyt läpi yt:t, irtisanoutunut (tai no siis, sain potkut mutta henkisesti olen irtisanoutunut, koska olin vapaaehtoinen lähtijä) ja perustanut oman firman. Ne ovat olleet mulle isoja, raskaita prosesseja. Yrittäjyys oli iso unelmani ja vaikka kuinka ihanaa se onkin ollut, on se vaatinut myös veronsa.

Työelämän myllerryksessä tuntui, että kaikilla elämän osa-alueilla alkoi rätistä. Aloin kyseenalaistaa kaiken: parisuhteen, harrastukseni, asuinpaikkani – itseni. Identiteettini.

Samalla köysi kaulan ympärillä alkoi kiristyä. Hätäännyin.

Olen 30. Olen 30. Haluan perheen. Mutten vielä. Mutku mä oon JO 30.

Ajattelin aiemmin, että kun täytän 30 vuotta, olen ehtinyt nukkua homeisissa hostelleissa ja koluta maailmaa riittämiin. Olisin asettunut. Aikuinen nainen, jolla on perhe.

Keväällä kuitenkin tuntui, etten ole saanut imeä maailmaa läheskään niin paljon kuin haluaisin.

Ilmastokin ahdistaa niin matkailun kuin perheen perustamisen vinkkelistä. Lentomatkustamisen saastuttaminen puristaa rintaa ja toisaalta, laitanko vain omat tarpeeni maapallon edelle, jos hankin lapsen? Meitä on täällä jo nyt liikaa.

KESÄ: Entä jos en voi saada lapsia?

Enkä missään nimessä sano, että lapsia noin vaan hankintaan, kun se sopii kalenteriin. En todellakaan. Tässä asiassa suunnitelmallisuuden voi nakata rodeen.

Lähipiiristä löytyy monta esimerkkiä, kun se toivottu perheenlisäys ei vain ota onnistuakseen.

Ja löytyy minulta itseltänikin haasteita. Mulla on noin 60 prosentin mahdollisuus tulla raskaaksi. Näin arvioi gynekologi Iltalehteen kirjoittamassani jutussa kokemastani kohdunulkoisesta raskaudesta.

Koska tiedän, että minulla voi olla asian kanssa haasteita, minulla on mies ja riittävä toimeentulo, mitä oikein odotan? Voinko antaa itselleni anteeksi, että jos jahkailuni ja itsekkyyteni takia en onnistu tulemaan koskaan raskaaksi.

Miksi en ole ryhtynyt toimeen aiemmin?

Koska. Yksi iso syy itselleni on ollut terveyteni. Olen käynyt läpi masennuksen, ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriön, työuupumuksen ja kohdunulkoisen raskauden. Unettomuudesta kärsin edelleen.

Masentuneena äitiys ei tuntunut kovin hyvältä idealta. Oli hankala edes ajatella asiaa, koska se olisi vaatinut pohtimaan tulevaa enkä masentuneena nähnyt itselleni tulevaisuutta. Ja hyvä jos pystyin huolehtimaan itsestäni, miten olisin voinut huolehtia toisesta.

Lisäksi pelkäsin asettumista ja äitiyttä. Millainen äiti olisin? Millaista minun perhe-elämä olisi? Tämä kipupiste liittyy omaan lapsuuteeni ja käsittelen asiaa yhä.

Ja toinen syy on perinteinen elämäntilanne. Halusimme puolisoni kanssa ensin suorittaa opinnot loppuun ja hankkia työpaikat. Näin toimii moni muukin.

Helsingin Sanomien Perheviikko osoitti, etten ole puntarointini kanssa yksin. Hesari käsitteli näitä samoja mietteitä, ja kävi ilmi, että tämä tuntuu olevan yleinen nyky-kolmekymppisten ongelma.

Ylen mukaan 1970-luvun alussa puolet sai esikoisensa alle 23-vuotiaana. Nykyään suomalaisten ensisynnyttäjien keski-ikä on 28,6 vuotta. Perheen perustamista lykätään muun muassa kouluttautumisen ja uran takia. Naiset kouluttautuvat pidemmälle kuin 70-luvulla.

Epätasa-arvoista tämäkin, koska biologia on naisten kouluttautumisen kanssa eri mieltä. Olemme hedelmällisimpiä 20-25-vuotiaina, ja kolmekymppisenä hedelmällisyys kääntyy laskuun. Kävin Mehiläisen järjestämässä pressissä, jossa kerrottiin naisen hedelmällisyydestä muun muassa se, että 30-vuotiaana on 17 prosentin todennäköisyys tulla raskaaksi yhden kierron aikana.

Olen halunnut nauttia omasta elämästäni. Sinkkuudesta (onneksi en perustanut perhettä aiempien seurustelukumppanieni kanssa, huh), matkustaa, juhlia.

Halusin myös varmistua siitä, että me kaksi olisimme valmiita sitoutumaan toisiimme niin isolla asialla kuin lapsella.

Väestöliiton kyselytutkimuksen mukaan parisuhteen puuttuminen tai vääräksi koettu kumppani ovatkin keskeisiä syitä, miksi lasten hankkimista lykätään.

Lue täältä kaikki, mitä sinun pitää tietää hedelmällisyydestä.

Myös perhe-elämän raskaus mietityttää monia. Pohdin sitä itsekin: miten toipuva, osin rikkinäinen nuppini kestäisi lapsiperheen arjen? Jotenkin tuntuu, että sitä arjen raskautta aina painotetaan, ja ne onnen hetket jäävät taka-alalle.

Samaa sanoo Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen Ylen jutussa:

– Perhepuhe on monesti ongelmapuhetta. Harvemmin tuodaan esille esimerkiksi vauvaperheen onnea vaan puhe keskittyy arjen raskauteen. Toisaalta myös avioerokulttuuri on kasvanut. Monet nykyvanhemmista ovat itse eroperheistä, joten myös eron pelko on kasvanut.

Esimerkiksi terve.fin artikkelissa neuvotaan perheestä haaveilevaa nauttimaan olostaan, kun nyt vielä voi:

Tämä on viimeinen hetki nauttia itsestäsi. Ota kuuma kylpy ja hemmottele itseäsi. On mahdollista, että ihan lähiaikoina ei aika riitä nautiskelulle.

Vai että oikein viimeinen. Ihan alkaa tuosta lauseesta munasarjat hyrräämään innostuksesta.

Ja miksi meidän mieliämme muovataan ääripää-ajatteluun? Kuten tämän tekstin alustuksessa: olet joko rillutteleva parikymppinen tai vastuuntuntoinen äiti.

Joko tai. Kruunalla kotiin ja klaavalla Esson baariin. Miksi pitää valita? Miksi minä, Inka, katoaisin kokonaan äiti-roolin alle?

Epävarmuus

Vaikka yrittäjyys oli unelmani, on sillä – niin kuin kaikella – myös kääntöpuolensa. Se aiheuttaa tällaiselle turvallisuushakuiselle ihmiselle jatkuvaa epävarmuutta. Työni luonne on sellaista, että seuraavan kuun, saati seuraavan kvartaalin myyntiä ei voi täysin tietää. Asioita tapahtuu nopeasti.

Toisaalta nautin siitä, mutta nyt en olekaan vastuussa kuin itsestäni.

Mietin, miten voin olla yrittäjänä äitiyslomalla. Siinä ajassahan asiakkaat ovat löytäneet uudet tekijät.

Toiveenamme olisi myös ostaa oma asunto. Miten pankit myöntävät lainaa tuoreelle yrittäjälle?

Nämä pelot pyörivät yhtenä harmaana kelana mieleni sopukoissa. Sanotaan, että asioita, joita ei ole vielä tapahtunut, on turha pelätä tai stressata. Se on ihan totta, useimmiten ennakkopelot osoittautuvat turhiksi ja kaikki järjestyy. Mutta miten sen saa mahdutettua omaan päähän? Tiedän, mutten tiedosta.

SYKSY: Perhe on maailma

Terveydestäni selvisi loppukesästä muutama seikka, jotka vauhdittivat ajatusprosessiani. Kerron niistä teille muutaman viikon päästä lisää, kunhan olen itse prosessoinut asian.

Samoihin aikoihin pääsin kriisissäni ratkaiseville viimeisille metreille ennen maaliviivaa.

Päähäni iski hyvin kirkkaana ja vahvana (monelle varmasti itsestäänselvyys) se, että perhe menee aina maailmalla heilumisen ja ikuisen nuoruuden tavoittelun edelle.

Ja perhe on maailma.

Sen olen ystävieni ja heidän lastensa kautta nähnyt. Lapsen kautta kokee maailman uudella tavalla. Kliseisesti lapsen silmin.

Esimerkki. Me ollaan mun miehen kanssa haaveiltu matkasta Afrikkaan. Mun mies haluaisi asua Botswanassa ja mä lähtisin mukaan mieluusti. Aiemmin ajattelin, että tämä on asia, joka pitää toteuttaa ennen perhettä.

Kunnes mun mieleen tuli kohtaus, jossa olemme safarilla lastemme kanssa. Näen ilon ja innostuksen pienten silmissä. Ja koen sen ympäröivän maailman sata kertaa voimakkaammin.

***

Ja hei, Beyoncélla on kolme lasta. Ja hän on tän pallon kiistaton kuningatar. Joten.

via GIPHY

Onko teillä muilla ikäkriisiä? Ristiriitaisia toiveita, ajatuksia? Kipuja, murheita? Jaetaan niitä, pliis.

Onko siellä äitejä, jotka voivat jakaa viisaat sanansa? Olenko ihan hakoteillä? Miten olisi kannattanut valmistautua lasten saantiin? Mitä olisi kannattanut tehdä ennen perheen perustamista?

Lue myös:

Tällainen oli päiväni Beyoncéna – My 30th Bey-Day

Kaikki, mitä olet aina halunnut tietää hedelmällisyydestä

3 minuuttia päivässä ja parisuhde on pelastettu

12 tärkeintä asiaa parisuhteessa, jotka olen oppinut vasta nyt

8 arkista asiaa, joista parisuhteen onnellisuus rakentuu

Inka I

FACEBOOK / INSTAGRAM
  • Liisa

    Mahtava kirjoitus – kahdesta syystä. Ensinnäkin oot tosi taitava kirjoittaja, sun teksteissä on vaan jotain niin koukuttavaa ja samalla ne on tosi loogisia. Kaikilla ei ole sitä taitoa. Toinen syy on se, että puit mun ja varmasti monen samanikäisen (naisen) ajatukset ja ahdistukset upeasti sanoiksi ja tekstiksi. Kiitos!

    • Inka I

      Voi Liisa, kiitos! ❤️ Sanasi tuntuvat todella tärkeiltä, koska epäilin tekstin julkaisua: onko sanoessani järkeä ja uskallanko puhua aiheesta.

      Ihana kuulla palautetta kirjoittamisesta. Se on elämäni, intohimoni. Merkitsee paljon, että pidät teksteistäni.

      Helpottavaa, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Voimaa sinne ahdistukseen!

  • Hellu

    Muistan hyvin nämä samat ajatukset noin kahdeksan vuoden takaa. Kriisiä pukkasi ihan samoista aiheista hieman ennen kolmeakymppiä. Itse olen aina tienyt haluavani äidiksi ja sitä ei ole tarvinnut koskaan kyseenalaistaa. Silti kaikki siihen liittyvä ahdisti, työelämän kannalta ikinä ei ollut oikea hetki ja maailmakin olisi pitänyt valloittaa. Lopulta sain jotenkin saman oivalluksen kuin sinä, että sitä maailmaa voi kokea niiden lastenkin kanssa ja aina olisi jokin este miksi ”ei vielä” vaihtoehto voittaisi pohdinnassa. Kun sitten lopulta päätimme antaa asian edetä omalla painollaan, niitä lapsia ei todellakaan noin vain tullut ja muutaman vuoden pelkäsin jo miettineeni liian pitkään ja pilanneeni vähäisetkin mahdollisuudet. Kuitenkin lopulta onni oli myöden ja saimme kaksi ihanaa pientä meidän perheeseen. Lasten syntymän aikaan olen ollut 31 ja 34, ja aikaisempien pohdintojen valossa kummallakaan kertaa hetki ei ole ollut ”oikea ja sopiva”. On ollut epävarmoja työtilanteita, reissusuunnitelmia, isoja muutoksia elämässä jne. Ja silti kummankin syntymän hetkellä, hetki on ollut juuri se oikea. Jollakin tapaa vain maailma on aina naksahtanut kohdalleen ja merkitys kaikelle on ollut siinä sylissä. En ole lasteni kautta eläjä, enkä koe mitenkään lapsien olevan ainoa merkitys elämälle, mutta itselleni kaikki pohdinnat ja kriiseilyt on päättyneet siinä hetkessä kun lapset ovat syntyneet. Ja juuri niin kuin kirjoitit, maailmaa on koettu heidän kanssaan sekä lähellä että kaukana. On uskomatonta, miten lasten saaminen on saanut kaiken näyttämään jotenkin erilaiselle. Näistä asioista on vaikea puhua (helpompi on vain valittaa perhe-elämän rankkuudesta), sillä niille ei ole sanoja. Kaikki kuulostaa kliseelle ja jotenkin typerälle. Ja aika monet onnen hetket on niin intiimejä ettei niitä edes halua välttämättä jakaa. Kuulostaahan se tosi typerälle selittää, että kun näen kuusivuotiaani silittävän pikkusiskonsa poskea ja sanovan tämän olevan rakas ja koko perheen olevan ihana, se tuntuu paremmalle ja tärkeämmälle kuin yksikään matkustamalla tai muutoin hankittu kokemus. Ainakin itselläni lasten myötä on tullut ne koko elämän suurimmat tunteet, niin hyvässä kuin pahassa. Ja mikä oppimatka äitiys onkaan ollut itseen! Itse ajattelen, että lasten kanssa voi tehdä kaiken mitä haluaa, mutta se on vain hieman erilaista ja joskus työläämpää kuin ilman heitä. Pelottavaahan se on laittaa elämänsä perustukset uusiksi, mutta yleensä pelottavista asioista saa ne suurimmat säväyksetkin. ”What would Beyonce do?” on tässäkin erinomainen ohjenuora :D Ja hei tuo viimeinen kuva! Todella upea!!!

    • Hellu

      Ja pakko vielä jatkaa sen verran, että kun kysyit miten kannattaisi valmistautua niin ei mitenkään :) Tähän ei voi valmistautua, pitää vain heittäytyä ja uskaltaa.

      • Inka I

        Ihanasti sanottu <3 Kiitos rohkaisusta!

    • Inka I

      Hei Hellu!

      Kiitos tarinastasi todella, todella paljon. Aivan mahtavia ajatuksia, kiitos niistä. Samaistun vahvasti tuohon kriisiisi. Ja juuri tuon saman oivalluksen koin itse kesällä. Se iski hyvin voimakkaasti – ihan sellaisena itsestäänselvyytenä, että ”hei, mitä sä oikein aiemmin kriiseilit” :D

      Ihanaa, että saitte kaksi ihanaa lasta. Olen onnellinen puolestanne <3 Se ei todella ole niin, että lapsia saadaan kun halutaan. Melkein tuli itku, kun kerroit tuosta, miten lasten syntyessä hetki on kuitenkin ollut juuri se oikea. Tuota tunnetta sisimpäni kaipaa.

      Kiitos niin paljon, että puhuit noista pienistä isoista asioista. Mä täällä vollotan, kun kirjoitat niin kauniisti. Kiitos, että rohkenit ne jakaa. Ymmärrän kyllä, että hetkistä puhuminen voi kuulostaa kliseiseltä. Mutta yleensä sille on syynsä, miksi joku asia on klisee – harvemmin siitä on turhaan sellainen tullut. Voin niin uskoa tuon, että pieni hetki lasten kanssa peittoaa kaikki reissut.

      Ai että. Kiitos Hellu! <3 Oot upea.

      Ja sepä, what would Beyoncé do?

      • Hellu

        Kiitos Inka, loistavaa jos kommentistani oli rohkaisuksi <3

        • Inka I

          Oli ehdottomasti <3 <3 <3

  • Torey

    Mä täytin viikko sitten 30, ja kirjoitinkin siitä blogiin: https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/08/19/ma-oon-kolmekymppinen/

    Mulle ei nyt pukannut ikäkriisiä ja siihen yksi aika iso syy on se, että kävin moisen läpi 26-27 -vuotiaana. Nyt koen oloni hyväksi. Vaikka toisaalta on hurjaa olla oikeasti aikuinen ikänsäkin puolesta, niin mulla myös on jo kaksi lasta (8- ja 4-vuotiaat), mulla on ollut ammatti jo 11 vuotta ja nyt olen vihdoin suunnilleen keksinyt mitä haluan seuraavaksi tehdä! Joten ei tässä mitenkään voi enää ollakkaan 21v. :D

    • Inka I

      Onnea! <3 Ihanaa, että olosi on nyt hyvä :) Ja että olet saavuttanut jo noin hurjasti – ihanaa! Ja huippua, että sävelet ovat selvät. Tsemppiä tuleviin tuuliin!

  • P

    Sä lopetit postauksen niihin sanoihin, jotka olin tulossa sulle sanomaan. Queen B on äiti myös. 🙂
    Vanhemmuus on ihanaa ja kamalaa. Mut lastwn myötä oppii nauttimaan pikkujutuista. Nyt vout katsoo Nerflixiä milloin haluat. Kun on lapsia niin saat lojua telkun edessä kun ne nukkuu ha se ON NIIN SPESSUihanaa 😃
    Mulla on kolme lasta. Ekan lapsi tuli perhekuumeen tuloksena. Halusin perheen muehen kanssa. Toka ja kolmas oli vauvakuumeen tuloksia. ❤
    Sittemmin ryhdyin ”kriisiperheeksi” eli otan lyhytaikaisia sijaislapsia hoitoon.
    Olen siis aina pikkulapsiperhe.
    Joku pointti tässä oli, mutta kadotin sen 😃😃

    Kaikkien ei tarvitse hankkia lapsia. Mä en keksinyt muuta hauskaa ja aikaa vievää… 😆

    • Inka I

      Niinpä! Toki hänelle voi olla hieman enemmän ulkopuolista jeesiä kuin meillä taviksilla – mutta silti! Ihanaa, miten tuot esiin molempien ”elämien” hienot puolet. Mikään ei lopu, se vaan muuttuu.

      Niin tärkeää ja koskettavaa, että sulla riittää noin paljon rakkautta jaettavaksi. Arvostan suunnattoman paljon! Kiitos siitä työstä, jota teet.

  • Tuulis

    Luin tämän hedelmällisyysneuvolatekstin jälkeen. Houkuttaisi itse mennä, mutten tiedä mitä teen sillä tiedolla, jonka saan.

    Multa on poistettu 20-vuotiaana endometriooma leikkauksessa ja osa munasarjaa lähti mukana. Lapsettomuus on sen jälkeen pelottanut, toisaalta ei ole tuntunut siltä että olisin halunnut lapsia vielä. Ajattelin, että sitten opintojen jälkeen. Ne opinnot on vaan venynyt yli kymmeneen vuoteen nyt kolmikymppisenä. Romahdin nimittäin psyykkisesti 27-vuotiaana ja nyt käyn neljättä vuotta terapiassa, syön lääkkeitä yhä ja toipuminen masennuksesta on perkeleen hidasta, etenkin kun olen huomannut olleeni tavallaan koko elämäni hyvin alavireinen. Avioero tuli 28-vuotiaana ihmisestä, jonka kanssa olin ollut yli kymmenen vuotta. Nyt olen 30, sinkku, reilusti ylipainoinen, masentunut, kilppariongelmainen ja ikuisuusopiskelija, joka elää toimeentulotuella. Ehkä haluaisin lapsen, mutta kyllä vaan pelottaa ajatus ihan sairaasti. Pelkään, ettei terveys ja talous kestä, lisäksi ois kiva löytää potentiaaliselle lapselle kiva ja osallistuva toinen vanhempi.

    • Inka I

      Kiitos, että kerroit tarinasi <3 Ikinä ei tosiaan voi tietää mitä elämä tuo. Masennus on yksi perkele ja toipuminen on hidasta. Mutta mä uskon niin vahvasti siihen ajatukseen, että mikään ei ole lopullista. Eli että se paskakin tulee päätökseensä jossain kohtaa. Mahtavaa, että olet saanut apua ja olet päässyt terapiaan. Mulle se oli varmaan elämäni pelastus.

      Sulla on paljon lautasella eikä sun tarvitse olla reipas ja ”hoitaa niitä päiväjärjestyksestä”. Tärkeintä on, että pidät itsestäsi huolta. Sun terveys ja jaksaminen on tärkeintä. Teet opiskeluja siihen tahtiin kuin jaksat. Älä vertaa itseäsi mihinkään yhteiskunnan odotuksiin. Elämässä tapahtuu ja ne väistämättä vaikuttavat.

      Voimia ja halauksia!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*

*

Liity Inkan uutislistalle