Sisäinen tuomitseva ja halveksuva ääni on herännyt talvihorroksesta. Hän on palannut tauon jälkeen peilin ääreen puristelemaan ja sättimään. Välillä en voi mennä edes peilin ohi ilman, että kriitikkoa alkaa puistattaa. Hänellä on ollut peilin edessä aivan älytön harjoitus, joka toistuu päivittäin. Harjoituksessa toinen silmä kuuluu laittaa kiinni ja sitten katsoa, onko poskeni pyöristyneet eilisestä.

Synnytyksen jälkeinen euforia

Synnytyksen jälkeen painoni tippui nopeasti ja laihduttaja-minä oli euforiassa. Näin helpostiko se käy! Sain kuulla kommentteja, miten poskeni ovat kaventuneet ja että näytänpäs hyvältä. Olin vihdoin onnistunut! Lupasin itselleni, etten enää koskaan luovu poskikuopista. Ne ovat elämässä onnistumisen mitta! Samaan aikaan haavoittuva puoleni mietti, että jos nyt näytin ulkopuolisten mielestä hyvältä, miltä olin heistä sitten aiemmin näyttänyt. Varmasti kamalalta, mietin.

Vauvavuotena huhkin vaunulenkeillä tunteja päivässä. Piiskasin väsynyttä kroppaa ja mieltä, koska hei, vaunulenkit laihduttaa. Poskikuopat syvenevät! Nautin imetyksestä osin sen takia, koska kaloreita kului. Iltaisin kriitikko antoi palkinnon: sain luvan syödä sohvalla oreo-suklaata.

Vauvavuosi päättyi ja palasin töihin. Vaunulenkit loppuivat. Oreo-suklaa jäi. En saanut enää kehuja poskien kuopista.

Työn ja perhearjen yhdistäminen uuvutti ja lääkitsin väsymystä syömällä. Lohdutin suklaalla. Piristin jäätelöllä. Hoivasin pizzalla.

Kehorauha kuuluu minulle

Järkeni katsoi touhua vieressä päätään puistellen. Pieni piipitys pääni sisällä muistutti, että ruoka- ja kehosuhteeni kaipaisi käsittelyä. Muistutin itseäni siitä, että kuormituksen ja stressin takia tunsin ahdistusta, joka kanavoitui kehovihaan. Jos en voisi hallita sitä, miten lapsi nukkuu, voisin kontrolloida kehoani. Kun en sitten onnistunut kontrollissa vaan ”ratkesin” syömään tai en jaksanut lähteä kriitikon kanssa lenkille, sättiminen alkoi.

Olen viimeisen vuoden aikana kysynyt jokaiselta läheiseltäni, että näyttääkö naamani lihapullalta. Ei, jokainen sanoi. Suippopaprikalta, siskoni totesi. Laihduttaja-Inka otti kommentin kehuna ja oli hetken ylpeä suippopaprika-naamasta.

Mutta silti jokapäiväinen peiliharjoitukseni tulos on ollut: lihapullanaama.

Sisäinen sättimiseni on saanut pontta ulkoisista kommenteista. Mieleni on uskonut aidosti vain ne kommentit, jotka ovat vahvistaneet omaa, kielteistä ajatustani. Ja myönteisetkin kommentit olen saanut käännettyä kielteisiksi.

Eräs kommentoi täällä hetki sitten minun ja lapseni olevan terveen pulskia. No niin, ajattelin. Sittenhän tämän täytyy olla totta. Olen pulska. 

Järkeni, tai onko se aikuinen-Inka, on aivan lopen kyllästynyt tähän kaikkeen. 

Siihen, että mittaan ihmisarvoni ulkonäössä. Olen ihmisenä epäonnistunut, arvoton ja riittämätön, koska en kykene hallitsemaan painoani.

Siihen, kuinka paljon energiaa nämä ajaaqtukset vievät. Voisi sanoa, että kehon puristelu on harrastukseni. Niin paljon aikaa siihen käytän. 

Siihen, miten kehovihani vaikuttaa parisuhteeseeni ja seksuaalisuuteen. Miten voin uskoa olevani haluttava, kun pidän itseäni vastenmielisenä?

Siihen, että välttelen sosiaalisia tilanteita, koska pelkään, mitä ihmiset ajattelevat minusta ja ulkonäöstäni. Varsinkin ne, jotka eivät ole nähneet minua hetkeen.

10 euron sakkorangaistus

Menin viime viikolla terapiaan ja sanoin, että nyt haluan tälle lopun. Olen vihannut kehoani 30 vuotta. Haluan vapauttaa sen energian nyt johonkin järkevämpään. Ja mikä tärkeintä: en halua tätä vierittää tätä paskaa tyttärelleni.

Aloimme kaivaa syitä ajatusmallini taustalla. No, sieltähän se vyyhti alkoi avautua.

Minä, kuten lähes kaikki ikäiseni, ovat oppineet lapsuuden kodissaan mallin, että kehoa tulee vihata. Sitä pitää haukkua ja sitten rangaista armottomasti, kun se pettää meidät. Minun kehoani on avosteltu lapsesta saakka. Sitä ovat tehneet niin läheiset aikuiset, terveydenhuolto kuin koulukaverit (tai paskat ne mitään kavereita oli). Olen kantanut harteillani näille arvostelijoille kuuluvaa häpeää. Häpeä on niin kipeä tunne, että sen mieluusti peittää vaikkapa sitten vihalla. Kun ympäristö on taistelutanner, miten pieni lapsi olisi voinut saada kehorauhan?

Terapeuttini antoi minulle kotiläksyn. En saa käyttää lihapulla-sanaa (ellen sitten puhu ruoasta). Muuten maksan 10 euroa jokaisesta lihapullasta. Nauroin harjoitukselle. Mutta porkkana oli selvästi riittävä: en ole käyttänyt sanaa kertaakaan. Peiliharjoituksesta on tullut siksi hieman turha.

Tiedän todellakin, että 30 vuoden viha ei käännyt rauhaksi yhdellä istumalla. Mutta nyt tiedän tehneeni viimeisen kerran päätöksen, että nyt tämä riittää. Se onkin ollut tämän viimeisimmän terapian suurimpia anteja – olen oppinut ymmärtämään, mitä rajat tarkoittavat. Ja nyt osaan jo varovasti asettaa niitä niin itselleni kuin muille, niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt riittää.

Lue lisää keskustelua aiheesta Instagram-postauksestani täältä.

Kuulun itsekin tähän ylipainoisten kerhoon ja olen puhunut aiheesta paljon niin täällä blogissa kuin muissakin kanavissani.

Olen kuitenkin hiljalleen alkanut huomata kehopositiivisuuden ongelmat. Moni ystävä, tuttu ja seuraaja on puhunut minulle kehonkuvastaan ja millaista kohtelua se on saanut niin itseltä kuin ulkopuolisilta. Nämä ihmiset eivät ole yhdestä muotista valettuja ylipainoisia, jotka haluavat puolustaa oikeuksiaan. He ovat lyhyitä, pitkiä, hoikkia, pyöreitä, miehiä, naisia, lapsia, nuoria…

Eräs ystäväni vuosi sitten sanoikin: ”Inka, kirjoita siitä, millaista on olla lyhyt ja pieni.”

Ajatus jäi pyörimään mieleeni, mutten osannut tarttua siihen, koska en osannut samaistua hänen kokemuksiinsa. Minähän ihailin tuota upeaa petite-vartaloa, olisinpa enemmän kuin hän, mietin. En tällainen romuluinen amatsoni. Mutta häntä on vähätelty, tytötelty, taputeltu otsalle, äkkiarvaamatta nosteltu. Törkeää.

Metti kirjoitti blogissaan siitä, miten hänen painoaan kommentoidaan ja pelätään, syökö hän oikeasti mitään:

”On ihmeellistä, miten itse olen niin sinut oman kroppani kanssa, mutta tuntuu, että jotkut muut ympärillä yrittävät tehdä siitä ongelman. — Ikävään sävyyn kirjoitetut kommentit jäävät kuitenkin joskus mietityttämään; ”Voisit olla kaunis jos et olisi niin laiha” tai ”näyttäisit paremmalta parin lisäkilon kanssa”. Sanoisitko koskaan hieman pyöreämmälle ihmiselle, ”voisit olla kaunis jos et olisi noin lihava”? Niinpä, et tietenkään.”

Miksi on oikeutetumpaa kommentoida ihmisen hoikkuutta kuin ihmisen ylipainoa? Hoikkuudesta kommentointi nähdään usein hoikan ihailuna (oi, olisinpa minäkin yhtä hoikka kuin sinä) tai välittämisenä, kun taas ylipainosta kommentoija naulitaan ristille ja otsaan kirjoitetaan mulkku.

Mitä, jos lopetetaan vaan kaikki painoon liittyvä kommentointi? Me emme voi tietää, millaisia kipupisteitä kenelläkin on. Vapautetaan painon ympärillä pyörivä energia enemmin johonkin muuhun, vaikkapa ihmisyyteen itsessään.

Minäpositiivisuus

Haastattelin tuoreimpaan Elleen Mikko Kuoppalaa eli Pyhimystä. Mikko nosti esiin hienon termin: minäpositiviisuus.

Mikon näkemyksen mukaan kehopositiivisuus keskittää ajatuksemme liikaa kehoon, kun pitäisi ennemmin keskittyä ihmisyyteen.

Hän toivoi, ettemme niin paljon identifioituisi kehoomme.

Aluksi olin, että jaaha. Että ennen kuin on kehoonsa tyytyväinen, ei mun mielestä kehosta murehtimiseen kuluvaa energia voi vapauttaa muuhun. Että mitä sinä nyt miehenä ymmärtäisit isokokoisena naisena elämisestä.

Sitten Mikko jatkoi ja sanoi, että jos on tyytymätön kehoonsa, tekee asialle jotain, muttei ajattele, että omassa itsessä ihmisenä olisi jotain vikaa.

PAM! Nii-in.

Myös hän tunnisti ja tunnusti ajatuksen siitä, ettei se unelmavartalo tuo ikuista onnea ja autuutta, lottovoittoa ja elämän rakkautta. Se tyytyväisyys omaan itseen syntyy korvien välissä.

Ja se tyytyväisyys kuuluu ihan kaikille kehoille.

Tunsin itseni arvottomaksi ja merkityksettömäksi. Ruoskin itseäni: Jos en voisi olla äiti, mitä olisin. Mikä nainen se sellainen on, joka ei voi lasta kantaa.

Aivan kuin olisin tuottanut avomiehelleni pettymyksen. Mikäli hän haluaisi jatkaa kanssani, hänen pitäisi jakaa se sama epävarmuus, että hänestä ei välttämättä koskaan tulisi biologisen lapsen isää.

Jatkuvaa pelkoa

Terveydenhuollon osalta jäin kokemuksen jälkeen täysin yksin. Minut hoidettiin akuuttipotilaana, ja kun ”ongelma” oli poistunut kehostani, minut nakattiin sairaalasta pihalle rikkinäisenä ja epätietoisena. En tiennyt, minne kääntyä, mistä saisin tukea.

Minulle sanottiin vain, että kerran koettu kohdunulkoinen raskaus nostaa uusiutumisriskiä ja jos tulet vielä raskaaksi, poikkea raskausviikolla kuusi käymään. Jaa.

Vuosia tapahtuneen jälkeen kärsin joka kuukausi kovista alavatsakivuista, jotka alkoivat ovulaatiosta ja kestivät kuukautisten yli. Makasin kyljelläni lattialla ja hieroin vatsaani.

Olin paniikissa ja uuvutin itseni ylianalysoimalla kehoani ja oireitani: alkaisivatko menkkani normaalisti, ovatko rintani hieman liian turvoksissa, miksi alavatsaani koskee näin paljon, miksi se on näin turvonnut… olenkohan taas raskaana, kuolenkohan siihen tällä kertaa.

Olin vainoharhainen ja peloissani. Tein lukemattomia raskaustestejä ja ravasin työterveyslääkärillä anellen lähetettä verikokeisiin, joista voisin varmuudella tietää, olenko raskaana. Sain lääkärin taivuteltua kahdesti antamaan minulle lähetteen ultraan: halusin varmistua, ettei munajohtimessani näkyisi raskauspussia.

Jatkuvassa pelossa elämisen lisäksi seksuaalisuuteni kärsi kovan kolauksen. En tuntenut enää itseäni naiselliseksi, hedelmälliseksi ja seksikkääksi naiseksi. Seksin aikana pystyin vain miettimään, että onkohan minulla taas kohta se kohdunulkoinen raskaus. Yhdyntä oli kivuliasta ja pelottavaa. Usein seksin päätteeksi – tai jo sen aikana – itkin.

Toipuminen

Toipumiseen auttoi kolme asiaa: mieheni, tapahtuneen ja oman kehonkuvan käsittely terapiassa sekä yksityinen lääkärikäynti.

Mieheni otti minut syleilyynsä aina, kun pelkäsin tai surin. Hän oli äärimmäisen kärsivällinen, rohkaiseva ja rakastava. Luotin siihen, että hän säilyy tukenani ja selviämme tästä yhdessä.

Vuosia tapahtuneen jälkeen purin tapahtunutta yksityiselle gynelle. Hän totesi, että munajohtimeni kunto on helposti tarkistettavissa pienellä tutkimuksella. Hän ruiskutti molempiin munajohtimiini vettä ja totesi veden virtaavan eli munajohtimieni olevan auki. Eli munasolun pitäisi pystyä kulkeutumaan kohtuuni normaalisti.

Äitini osti tutkimuksen jälkeen meille pienen pehmonallen, joka muistuttaa suunnattomasta ilosta ja helpotuksesta sängyllämme joka päivä.

Voimaannuttava kuvaus vapautti

Lopullisesti koin vapautuvani vuosien pelosta voimaannuttavassa Ihana elämys -kuvauksessa. Valokuvaaja Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin tavoitteena on saada kuvattava tutustumaan itseensä ja näkemään itsensä kauniina ja ihanana valokuvauksen avulla.

Menin kuvaukseen yhdessä ystäväni Sannin kanssa. Kokemus oli mieletöntä jakaa yhden parhaimman ystäväni kanssa.

Kerroin tarinani kuvaajille, jotka kohtasivat minut suunnattoman lämpimästi ja kannustavasti. Halusin nähdä itseni jälleen herkkänä, avoimena ja luonnollisena naisena. Puin ylleni mieheni kauluspaidan symboloimaan hänen tarjoamaansa turvaa ja rakkautta pelottavan kokemuksen aikana.

Jo parin ensimmäisen kuvan jälkeen pidättelin itkuani. Tuntui, että todella päästin jostain todella kivuliaasti vihdoin irti. Koin olevani täysin auki ja alaston. Annoin piilossa olevan herkän puoleni tulla esiin.

Heti kuvauksista lähdettyämme kapsahdimme toistemme kaulaan ja kävimme itkemään. Tosin emme surusta vaan ilosta. Kokemus oli niin voimakas.

Oletko sinä kärsinyt keskenmenon tai kohdunulkoisen raskauden? Kuinka selvisit?

Haluaisitko sinä päästä voimaannuttavaan valokuvaukseen? Tutustu Ihana Nainen -elämykseen täällä ja varaa se täällä.

Voit tutustua 31.1. järjestettävään Ihana Profiilikuvaus -päivään ja varata kuvauksen täältä.

Voit myös tavata Niinan ja Mirkun Helsingin Suvilahdessa 12.1. järjestettävillä Body Posi -messuilla.

Kuvat: Mirkku Merimaa

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui – näetkö sen kuvissa?

12 tärkeintä asiaa parisuhteessa, jotka olen oppinut vasta nyt

8 arkista asiaa, joista parisuhteen onnellisuus rakentuu

Yksi asia, joka ei tavallaan liittynyt uraan, vaan oikeastaan koko elämään, oli Starian RPA ja AI -johtajan Merja Ficherin kommentti.

Joka kerta, kun häntä on hieman jännittänyt painaa enteriä, jotain mahtavaa on tapahtunut.

Lause jäi pyörimään päähäni. Ja allekirjoitan sen täysin. Kun olen kirjoittanut vaikeista aiheista, kuten masennuksestani, kehonkuvastani, ylipainostani, twerkkauksesta, laihdutuksen haasteista tai siitä tähän astisista teksteistäni kaikkein vaikeimmasta eli salakuvaukseta, olen pelännyt enterin painamista. (Olin vielä ajatellut, että aivan kaikesta muusta voin blogissani kirjoittaa, mutten siitä salakuvauksesta.) Olen kelannut päässäni kaikki kauhuskenaaniot ja kammonnut sitä, mitä julkaisemisesta voi seurata.

Sillä hetkellä, kun olen painanut enter ja juttu on mennyt julki, sisälläni on kihelmöinyt.

Joka ikinen kerta te olette ottaneet tekstini ja minut avosylin vastaan. Silloin olen suunnattoman helpottunut. Aiheeseen liittynyt häpeä on hävinnyt heti ja minulla on voimakas olo. Eipä saanut tämäkään pirulainen minua murskattua. En lyhistynyt sen alle.

Nyt on taas sellainen hetki, että vähän jännittää. Oletteko jo kyllästyneitä aiheeseen? Onko tämä liian intiimiä?

Pukuhuoneoksennus

Oksensin teille viime syksynä, miten sovituskoppi ja liian pienet ulkoiluhousut saivat minut paniikkihäiriön ja itkupotkuraivarin partaalle. Teksti syntyi heti kauhukokemuksen jälkilöylyissä, kun vielä nikoittelin itkemisen takia.

Nyt on käsillä samanlainen hetki.

En ole nukkunut kunnolla viikonlopun jälkeen. Olin pitkästä aikaa lauantaina ulkona ja hytkyin kesäyössä aamuun asti. En ole harrastanut näitä iltoja juurikaan, koska a) alkoholi tuhoaa palautumisen ja yöunet ja b) olen väsynyt koko seuraavan viikon, mikä aiheuttaa voimakasta vitutusta, ihmisvihaa, treeniskippailua, kyltymätöntä jäätelöhimoa ja itsesäälissä rypemistä.

Lisäksi mulla on hyvin kivulias ovulaatio. Siitä sitten laskettelen menkkoihin asti turvonneena, tissit pinkeinä ja vatsa kipeänä ja kouristellen. Nyt ollaan vedetty tätä mäkeä pari viikkoa ja menkat häämöttää parin päivän päässä.

Ja vielä kirsikkana kakun päällä mulla on akuutti lomantarve.

Okei, eli lähtöasetelma on tämä: viikon kestänyt darra + PMS.

Sitten lähden epätoivoisena etsimään työpäivän jälkeen joko kenkiä tai uutta mekkoa lauantaisiin häihin. Näin hyvissä ajoin kahta päivää ennen juhlia.

Löydän kaupasta pari mekkoa ja ihanan haalarin ja hiivin pukukoppiin. Kyseessä on pukukoppi, josta olen poistunut aika monta kertaa aiemmin itkua pidätellen.

Sitten kuoriudun alusvaatteisilleni ja hätkähdän.

En ole viime aikoina juuri tutkinut itseäni peilistä –  ainakaan alusvaatteisillani. Olen vältellyt sovituskoppeja, tai itseasiassa kauppoja, koska yritän säästää rahaa. Tosin huonolla menestyksellä, mutta ei nyt eksytä aiheesta enempää.

Ja alusvaatteiden ja peilin pesäero on tehnyt hyvää, suosittelen. Enkä muutenkaan ole juuri hengaillut peilien kanssa. Kuntosali on vaihtunut TFW:iin, eikä kyseisillä saleilla ole peilejä. Tanssitunneilla on joo peilit, mutta siellä olen oppinut katsomaan itseäni jo ihaillen.

Mutta nyt mä olen kuin peilien väijytyksen kohteeksi joutunut peura. Silmiini iskee yksi selluliittimohkura tuolta ja toinen täältä. Onko tuo selkämakkarakin vielä olemassa? Vedän äkkiä spagettiolkaimisen kesämekon muhkuroiden peitoksi. Äh, paskalta näyttää, totean. (jes, täähän alko hyvin!)

Revin haalarin ylleni ja katson jälleen lopputulosta. Pyörin ympyrää ja löydän yhä uusia haukuttavia ruumiinosia.

Poistun sovituskopista itkua niellen ja totean myyjälle nöyrästi hymyillen, että ei nämä olleet ihan mun tyylisiä. Ja olen jälleen varma, että myyjä miettii, että niin, sä et vain mahtunut meidän vaatteisiin, punkero.

Takapakki kuuluu kehitykseen

Yksi askel eteen, kaksi taakse. Niinhän sitä sanotaan.

Viimeksi eilen puhuin miespuolisen ystäväni kanssa kehopositiivisuudesta. Hän on tanssija/näyttelijä, joka joutuu työskentelemään paljon kehonsa kanssa ja kestämään siitä kritiikkiä. Sovimme, että hän kirjoittaa aiheesta pian blogini ensimmäisen vieraskynän. Ehdotin hänelle, jutun rungoksi sitä, että hän aloittaa kertomaan, millaista arvostelua on kohdannut ja päättää tekstin siihen, että miten nyt on sinut itsensä kanssa.

Hän kommentoi, että entä jos en vielä ole.

Olin hetken hiljaa ja sanoin, että no, kerro ainakin, mihin asti olet päässyt.

Niin, en minäkään ole vielä sinut itseni kanssa, vaikka siitä paljon kirjoitankin. Tuskin meistä kukaan on koskaan täysin valmis ja eheä. Meissä on säröjä, jotka välillä voimistuvat, vaikka luulit niiden jo korjaantuneen.

Voin kehossani huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten. On hetkiä, kun todella nautin kehostani ja pidän sitä kauniina. Ryhtini on suoristunut ja koen olevani itsevarmempi ja seksikkäämpi kuin vuosiin. Olen oppinut tällä matkalla suunnattoman paljon itsestäni. Sisäinen kriitikkoni on suurimman osan ajasta lomalla jossain Siperian peräkylillä.

Mutta sitten tulee hetkiä, jolloin paha olo ryöpsähtää lähes lamauttavana ja haluaisin hakata makkaroitani, että ettekö te nyt tajua lähteä. Kriitikko kuiskii, että mitä, erehdyitkö jo uskomaan, että oikeasti näyttäisit paremmalta.

Vuosi sitten olisin jäänyt tähän oloon vellomaan. Mutta nyt tiedän, että tämäkin menee ohi. Kaikki menee ohi. Mikään ei ole pysyvää, ei edes paha olo.

Lue myös:

Romahdus sovituskopissa – kun pylly on liian iso

Miksi inhoan kehoani?

Miksi olen ylipainoinen?

Näin masennus näkyi minussa – tarina siitä, kuinka katosin

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Repesin nauruun. Yritin samalla keksiä hätäisesti jotain järkevää sanottavaa. Mmmm… sano nyt jotain.

”Sulla on upeat muodot, sun pitää korostaa niitä, ei peittää”, sisareni jatkoi rohkaisevana.

Silloin viimeinen vuosi vilisi silmieni edessä kuin filminauha. Ei, en ollut kuolemassa. Päinvastoin. Taisin herätä henkiin pitkästä horroksesta.

Katosin masennuksen alle

Olen aiemminkin maininnut, että masennuslääkkeiden mukana sain 20 kiloa ylimääräistä. Kilot kertyivät osin elämäntapojen takia mutta suurimmaksi osaksi lääkkeiden sivuvaikutuksena.

Kuin huomaamatta olin kilojen kertyessä alkanut täyttää vaatekaappiani uusiksi. Aiemmin olin nauttinut naisellisesta tyylistäni: kireitä kynähameita, sukkahousuja, huikean korkeita korkoja, vyötäröä nuolevia mekkoja… Kun vatsanseutu alkoi pömpöttää eivätkä vanhat farkut enää menneet kiinni, alistuin kohtalooni.

Vein itseltäni vaivihkaa kireät kynähameet kellariin. Vaatteiden mukana lensi kellariin seksikkyys ja naisellisuus, ylväs ryhti ja voimanaisen asenne.

Tilalle tuli ankea, kumarassa kulkeva nainen, joka halusi hautautua telttamaisten vaatteiden alle ja kadota näkyvistä. Halusin kulkea mahdollisimman joustavissa ja mukavissa vaatteissa vähät välittämättä siitä miltä näytin.

Uusi perustyylini oli tämä: melkein nilkkoihin asti yltävä, löysä neuletakki eli the kaapu, kuten siskoni sitä nimitti, farkut, löysä, muodoton t-paita ja uggit. Vittu UGGIT. Ei niissä kengissä sinänsä mitään vikaa ole, mutta noihin muodottomiin karvaisiin töppösiin kärjistyy masennustyylini ydin.

Vaihdan uggit korkokenkiin

Siskoni alkuravistelun jälkeen päätin nousta kuopasta. Nyt loppui jumalauta tämä itsesäälissä rypeminen! Vyötärö esiin!

Kellarissa lojuviin vaatteisiin en mahtuisi, mutta mitä sitten. Nyt mulla olisi lupa ostaa uusia, kauniita vaatteita. Panostin ajattomiin, laadukkaisiin materiaaleihin. Ostin (joustavia!) kynähameita, mekkoja, paljon, paljon mekkoja ja klassisen tyylikkäitä paitapuseroita sekä ihan saakelin tiukat mustat farkut. Lopuksi sijoitin vielä kahtiin jumalaisen kauniisiin korkkareihin. Tein hankinnat pikkuhiljaa ja niin, että vaatteet kestävät aikaa ja mielialan muutoksiani.

Aluksi pidin vielä ne nilkkoihin asti ulottuvat neuletakit turvanani, mutta uskaltauduin pukemaan niiden alle kynähameen. Aloin saada kehuja etenkin naispuolisilta kollegoilta ja uskoni vahvistui.

Ihmettelin, kuinka paljon niinkin toisaalta pinnallinen ja mitätön asia kuin pukeutuminen voi saada ihmisessä aikaan. Miten kauniit vaatteet kohottavatkaan itsetuntoa ja kopisevat korot jälleen suoristavat ryhdin. Lopulta jätin sen neuletakinkin pois.

Enkä ole kaivannut turvavaatteitani enää päivääkään. Uggit ovat koirankusetuskenkinä ansaitsemallaan paikalla muistuttamassa, että tähän et sitten enää lähde. Muodokas kroppani ansaitsee paremman kohtelun.

Ja harva se päivä saan pikkusiskoltani viestejä, miten jumalainen ja ”täykky” hänen siskonsa on. Persikkaemojit kruunaavat viestit. Harva uskaltaa puhua minulle aroista asioista yhtä suoraan ja vielä harvempi oikeasti muovaa elämääni niin isosti kuin hän. <3

Lue myös:

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Riisuin kameran edessä ja itsetuntoni vahvistui – näetkö sen kuvissa?

Miksi inhoan kehoani?

Romahdus sovituskopissa – kun pylly on liian iso

Miksi olen ylipainoinen?

Yhteiskunta, jossa me naiset rämmitään, on edelleen miesten valtakunta ja voimakkaasti seksualisoitunut. Jo pikkutytöistä saakka naisten odotetaan olevan seksikkäitä. Meihin kohdistuu ristiriitaisia vaatimuksia: pitää olla hoikka, kaunis, onnistunut parisuhteessa ja työelämässä. Kaikessa pitää olla täydellinen.

Myös tätä painetta olen itse kokenut niin oman pääni sisältä kuin ulkoakin. Itsetunto on madellut pohjamudissa ja osaksi siihen ovat vaikuttaneet kovat odotukset ja täydellisyydentavoittelu. Kun en onnistu olemaan kaikessa hyvä, petyn itseeni. Näitä paineita olen käsitellyt paljon terapiassani.

Terapeuttini on erikoistunut kirjoittamiseen terapiamuotona, mutta hän on myös tuonut esiin valokuvien ja -kuvauksen terapeuttisen voiman.

Valokuvaterapia voi rakentaa naisena olemisen kokemusta myönteisempään ja vapauttavaan suuntaan. Se auttaa itsetutkiskeluun ja sisäiseen kasvuun. Lisäksi kuvat itsestä halutussa roolissa voivat luoda parempaa minäkuvaa ja nostaa sitä kautta itsetuntoa.

Valokuvauksen avulla tuodaan päivänvaloon sellaisia asioita, joihin sanat eivät riitä. Se avulla voi tiedostaa nykyhetken ja konkretisoida tulevaisuuden toiveet.

Ja hear me say: tämän kaiken valokuvaussessio sai minussa aikaan!

On valokuvataiteen muoto, jossa malli katsoo peiliin ja asettuu kuvaan nimenomaan tutkiakseen itseään. Yritin katsoa peiliin niin, että näkisin itseni lempeämmin. Näkisin kauneuden, arvostaisin vartaloani ja itseäni.

Paita: Hugo Boss, rintaliivit: Funky Lady, alushousut: Lindex

Itsetunto vahvistui alastonkuvilla

Viime viikolla jaoin kanssanne valokuvat, joissa näen itseni seksikkäänä asennenaisena. Sellaisena, joka uskoo itseensä ja tietää, mitä tahtoo. Mutta halusin tuoda kuviin kaksi erilaista roolia, jotka sisälläni kamppailevat. Halusin nostaa leukani ja näyttää sisälläni kipinöivän itsevarmuuden, mutta toisaalta riisua yltäni kaikki haarniskat. Olla kameran edessä herkkä, pehmeä ja haavoittuva.

Ennen kuvausta olin kauhuissani. En erityisemmin pidä kameran edessä olosta ja mietin, miten selviän haasteesta. Näyttäisinkö vain naurettavalta? Lihavalta, rumalta ja huomionkipeältä?

Mieheni sisko meikkasi minut kuvausta varten ja hän sai minut rentoutumaan. Hänen meikatessaan itsevarma rooli alkoi syntyä ja katsoessani peiliin häikästyin. Nyt näytin kasvoistani pelottomalta ja seksikkäältä, enää minun pitäisi vain tuntea se sisälläni.

Body: Funky Lady

Päästessäni kuvauspaikalle olin jännityksestä kankea. En pysty tähän, hoin mielessäni. Mutta ammattitaitoisen kuvaajan ohjeilla aloin vain toimia. En ehtinyt miettiä epävarmuuttani ja tilannetta liikaa.

Se sisälläni kupliva asenne alkoi piirtyä esiin ruutu ruudulta ja aloin jopa nauttia poseeraamisesta alusvaatteisillani. Aloin unohtaa selluliitit ja mahamakkarat. Vaikeampaa oli näyttäytyä kameralle täysin avoinna ja alastomana – kirjaimellisesti. Ilman kovaa kuorta. Mutta halusin tehdä sen, vaikken koskaan kuvia kenellekään edes näyttäisi. Kun hiljalleen päästin irti kontrollista, kantamistani kahleista ja itsekriittisyydestä, vapauduin.

Valokuvauksen jälkeen olo oli voimaantunut ja energinen. Pidättelin kyyneleitä. Pystyn mihin vain, ajattelin.

Iho: oma.

Häpeä puski pintaan

Kun sitten näin kuvat ensimmäistä kertaa, katsoin niitä kuluneiden kriittisten linssieni läpi. Kauhistuin ja häpesin kuvia. Apua, miten lihavalta näytän – ihan kuin olisin raskaana! Miten isot reidet jollain voi olla! Miksi näytät noin ankealta, mitä oikein yrität olla.

Ensireaktion jälkeen katsoin kuvia monta, monta kertaa ja yritin keksiä jokaisesta ruudusta jotain kaunista itsestäni. Näytin niitä läheisilleni ja tarkkailin heidän katseitaan. Ajatukseni alkoivat muuttua myönteisempään suuntaan.

Koen hiljalleen kuuluvani noiden kahden prosentin joukkoon, jotka kokevat itsensä kauniiksi. Mitä jos yhdessä nostaisimme tuon kaksi prosenttia nainen naiselta täyteen sataan?

Lähteenä käytetty: Ulla Halkola, Lauri Mannermaa, Tanja Koffert, Leena Kolu (toim.): Valokuvan terapeuttinen voima

Kuvat: Fabian Björk

Meikki ja hiukset: Elisa Sakki

Kuvauspaikka: Hotel F6

Lue myös:

Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt

Miksi inhoan kehoani?

Miksi et laihdu?

Näin aloitat terapiakirjoittamisen