Paikka, jossa inhoan itseäni eniten
Viime viikon perjantaina olin Ompeluseuran järjestämillä Upea ura -festareilla. Joku saattoikin nähdä Instagram Storyni, jotka voit vieläkin katsoa kohokodistani.
Yksi asia, joka ei tavallaan liittynyt uraan, vaan oikeastaan koko elämään, oli Starian RPA ja AI -johtajan Merja Ficherin kommentti.
Joka kerta, kun häntä on hieman jännittänyt painaa enteriä, jotain mahtavaa on tapahtunut.
Lause jäi pyörimään päähäni. Ja allekirjoitan sen täysin. Kun olen kirjoittanut vaikeista aiheista, kuten masennuksestani, kehonkuvastani, ylipainostani, twerkkauksesta, laihdutuksen haasteista tai siitä tähän astisista teksteistäni kaikkein vaikeimmasta eli salakuvaukseta, olen pelännyt enterin painamista. (Olin vielä ajatellut, että aivan kaikesta muusta voin blogissani kirjoittaa, mutten siitä salakuvauksesta.) Olen kelannut päässäni kaikki kauhuskenaaniot ja kammonnut sitä, mitä julkaisemisesta voi seurata.
Sillä hetkellä, kun olen painanut enter ja juttu on mennyt julki, sisälläni on kihelmöinyt.
Joka ikinen kerta te olette ottaneet tekstini ja minut avosylin vastaan. Silloin olen suunnattoman helpottunut. Aiheeseen liittynyt häpeä on hävinnyt heti ja minulla on voimakas olo. Eipä saanut tämäkään pirulainen minua murskattua. En lyhistynyt sen alle.
Nyt on taas sellainen hetki, että vähän jännittää. Oletteko jo kyllästyneitä aiheeseen? Onko tämä liian intiimiä?
Pukuhuoneoksennus
Oksensin teille viime syksynä, miten sovituskoppi ja liian pienet ulkoiluhousut saivat minut paniikkihäiriön ja itkupotkuraivarin partaalle. Teksti syntyi heti kauhukokemuksen jälkilöylyissä, kun vielä nikoittelin itkemisen takia.
Nyt on käsillä samanlainen hetki.
En ole nukkunut kunnolla viikonlopun jälkeen. Olin pitkästä aikaa lauantaina ulkona ja hytkyin kesäyössä aamuun asti. En ole harrastanut näitä iltoja juurikaan, koska a) alkoholi tuhoaa palautumisen ja yöunet ja b) olen väsynyt koko seuraavan viikon, mikä aiheuttaa voimakasta vitutusta, ihmisvihaa, treeniskippailua, kyltymätöntä jäätelöhimoa ja itsesäälissä rypemistä.
Lisäksi mulla on hyvin kivulias ovulaatio. Siitä sitten laskettelen menkkoihin asti turvonneena, tissit pinkeinä ja vatsa kipeänä ja kouristellen. Nyt ollaan vedetty tätä mäkeä pari viikkoa ja menkat häämöttää parin päivän päässä.
Ja vielä kirsikkana kakun päällä mulla on akuutti lomantarve.
Okei, eli lähtöasetelma on tämä: viikon kestänyt darra + PMS.
Sitten lähden epätoivoisena etsimään työpäivän jälkeen joko kenkiä tai uutta mekkoa lauantaisiin häihin. Näin hyvissä ajoin kahta päivää ennen juhlia.
Löydän kaupasta pari mekkoa ja ihanan haalarin ja hiivin pukukoppiin. Kyseessä on pukukoppi, josta olen poistunut aika monta kertaa aiemmin itkua pidätellen.
Sitten kuoriudun alusvaatteisilleni ja hätkähdän.
En ole viime aikoina juuri tutkinut itseäni peilistä – ainakaan alusvaatteisillani. Olen vältellyt sovituskoppeja, tai itseasiassa kauppoja, koska yritän säästää rahaa. Tosin huonolla menestyksellä, mutta ei nyt eksytä aiheesta enempää.
Ja alusvaatteiden ja peilin pesäero on tehnyt hyvää, suosittelen. Enkä muutenkaan ole juuri hengaillut peilien kanssa. Kuntosali on vaihtunut TFW:iin, eikä kyseisillä saleilla ole peilejä. Tanssitunneilla on joo peilit, mutta siellä olen oppinut katsomaan itseäni jo ihaillen.
Mutta nyt mä olen kuin peilien väijytyksen kohteeksi joutunut peura. Silmiini iskee yksi selluliittimohkura tuolta ja toinen täältä. Onko tuo selkämakkarakin vielä olemassa? Vedän äkkiä spagettiolkaimisen kesämekon muhkuroiden peitoksi. Äh, paskalta näyttää, totean. (jes, täähän alko hyvin!)
Revin haalarin ylleni ja katson jälleen lopputulosta. Pyörin ympyrää ja löydän yhä uusia haukuttavia ruumiinosia.
Poistun sovituskopista itkua niellen ja totean myyjälle nöyrästi hymyillen, että ei nämä olleet ihan mun tyylisiä. Ja olen jälleen varma, että myyjä miettii, että niin, sä et vain mahtunut meidän vaatteisiin, punkero.
Takapakki kuuluu kehitykseen
Yksi askel eteen, kaksi taakse. Niinhän sitä sanotaan.
Viimeksi eilen puhuin miespuolisen ystäväni kanssa kehopositiivisuudesta. Hän on tanssija/näyttelijä, joka joutuu työskentelemään paljon kehonsa kanssa ja kestämään siitä kritiikkiä. Sovimme, että hän kirjoittaa aiheesta pian blogini ensimmäisen vieraskynän. Ehdotin hänelle, jutun rungoksi sitä, että hän aloittaa kertomaan, millaista arvostelua on kohdannut ja päättää tekstin siihen, että miten nyt on sinut itsensä kanssa.
Hän kommentoi, että entä jos en vielä ole.
Olin hetken hiljaa ja sanoin, että no, kerro ainakin, mihin asti olet päässyt.
Niin, en minäkään ole vielä sinut itseni kanssa, vaikka siitä paljon kirjoitankin. Tuskin meistä kukaan on koskaan täysin valmis ja eheä. Meissä on säröjä, jotka välillä voimistuvat, vaikka luulit niiden jo korjaantuneen.
Voin kehossani huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten. On hetkiä, kun todella nautin kehostani ja pidän sitä kauniina. Ryhtini on suoristunut ja koen olevani itsevarmempi ja seksikkäämpi kuin vuosiin. Olen oppinut tällä matkalla suunnattoman paljon itsestäni. Sisäinen kriitikkoni on suurimman osan ajasta lomalla jossain Siperian peräkylillä.
Mutta sitten tulee hetkiä, jolloin paha olo ryöpsähtää lähes lamauttavana ja haluaisin hakata makkaroitani, että ettekö te nyt tajua lähteä. Kriitikko kuiskii, että mitä, erehdyitkö jo uskomaan, että oikeasti näyttäisit paremmalta.
Vuosi sitten olisin jäänyt tähän oloon vellomaan. Mutta nyt tiedän, että tämäkin menee ohi. Kaikki menee ohi. Mikään ei ole pysyvää, ei edes paha olo.
Lue myös:
Romahdus sovituskopissa – kun pylly on liian iso
Näin masennus näkyi minussa – tarina siitä, kuinka katosin
Näin opin hyväksymään kehoni tässä ja nyt
Inka I